lauantai 24. joulukuuta 2022

Mä istun akkunan luona, mä katson ja kuuntelen ...



Joulunviettoa laihajärveläisittäin, osa 3: Mirjamin "Vanha jouluruno"

Se pujahti eteeni yllättäen, vanhan lastenkirjan takalehdiltä, ullakon syyssiivouksen aikana. Samalla se johdatti ajatukset kauas lapsuuteen yli puolen vuosisadan takaiseen maailmaan, erääseen jouluaattoon.

Olin oppinut kirjaimet 4-vuotiaana, mutta en osannut itse lukea, vaan olin väsymätön kuuntelija serkun lukiessa. Joulun lähestyessä serkku alkoi opettaa minulle runoa 
Aattoiltana.

"Lumen pehmeä, valkoinen vaippa 
on peittänyt metsät ja maan …"

Kun runossa oli monta säkeistöä, sitä harjoiteltiin joka ilta kamarin puolella aaltoillan yllätykseksi. 


Aaton hämärän päivän vaihtuessa iltapimeydeksi koko perhe istui tuvassa saunan jälkeen. Äiti ja kummi tuvan pöydän ääressä kattolampun alla, miehet sivummalla. Lauletaan jouluvirsiä ja lauluja. Kun kummi lopetti laulunsa säkeeseen: "Jo joulu joutui toivottu ja juhla kaikkein kaivattu", oli minun vuoroni. Seison kuusen edessä ja aloitan, serkku hieman sivummalla valmiina kuiskaamaan, jos en sattuisi muistamaan säkeistön alkua:

”Mä istun akkunan luona,
mä katson ja kuuntelen.
Jo kuusi on juhlaksi valmis,
vaan hetkeksi unhoitan sen”.

Kun nostan katseeni, niin äiti siinä pöydän edessä istuissaan hymyilee, mutta silmät ovat kyynelissä. Miksi?

Runon jälkeen lauletaan ja ruvetaan rakentamaan pöytään aattoillallista. Kynttilä nostetaan pöydältä nurkkahyllyn päälle loistamaan ja iso lamppu vivutaan korkealle lähelle kattoa. 

Kaikki asettuvat paikalleen pöydän ympärille, mutta kukaan ei istuudu heti, vaan isä pöydän päässä aloittaa ruokarukouksen. ”Kaikkien silmät vartioitsevat sinua, Herra ...” 


Vaikka rukous kestää vain pienen tovin, ehtivät pienen tytön silmät kiertää ympäri pöydän. Ne alkavat liikkeen omista ristityistä käsistä vieressä seisovaan serkkuun, kylän seppään, jonka pajassa karheiksi tulleet kädet on liitetty yhteen. Jatkavat sieltä isän kiiltävään kaljuun päähän, johon nurkassa palava kynttilä luo hauskaa hohdetta. Jokainen on liittänyt kätensä yhteen, mutta kummilla ne ovat ristissä vatsan kumpareen päällä. Illallisen jälkeen naiset siivoavat pöydän ja isä valmistuu vielä antamaan hevoselle iltasyömistä, että jaksavat aamulla kirkkomatkan.

Pian kuuluu kummaa kolinaa ulko-ovelta. Se vähän pelottaa, täytyy pitää sedän polvesta vähän kiinni, kun isä on mennyt talliin. Tuvan ovi raottuu, mutta mitään ei näy, kunnes pussi lennähtää pitkin tuvan lattiaa ja kuuluu kova kiljahdus. "Se oli joulupukki", huutaa serkku ja lähtee ottamaan pukin pussin. Jokainen saa ainakin yhden lahjan. Sain kirjan, elämäni ensimmäisen. Koko loppuillan muiston täyttää kuvien katselu kirjasta, kunnes on aika lähteä nukkumaan. 

En pääse vielä kirkkoon aamulla, mutta minun ja serkun tehtävänä on huolehtia kuusen kynttilöistä. Ne sytytetään taas aamulla, kun läheiseltä kylätieltä kulkusen helinä ilmoittaa ensimmäisen kirkkohevosen menon. Niitä poltetaan niin kauan, että kaikki kirkkoon menijät ovat ehtineet mennä kotimme ohi. Ennen nukkumaan menoa on vielä yksi työ, pienet verhot tuvan ikkunoista on vedettävä syrjään, etteivät aamulla unohdu, vaan kaikki näkevät, että meille on tullut joulu.

(Mirjam Mäkelän Vanha jouluruno, 
Eija M. arkistosta.
Valokuvat vanhoista korteista: Merja T.)



Laihajärven kylätoimikunta toivottaa 

Rauhallista Joulua




Ei kommentteja: