"Ja nyt keinutuoli keskelle tupaa ja suurmamma istumaan siihen ..."

Kaisa Bycklingin (Hiekka) muistelot 1996, osa 2:

Sanoit, ettei ollu mitään riitaa, mut oliks siellä sitte yleensä siellä kylällä, että kiusasko pojat tyttöjä ja tytöt poikia?
Juu mut, että en mie siihenkään oikeastaa. Kato miulla ainakiin, kun mie olin siellä Säkkijärven Yhteiskoulussa, ni miulla män ne illat.
Kotona sillon kesällä, kun mie kävin pyörän kanssa, ni tuota en mie en joutanu sillon kylälle mänemäänkää. Ni tuota, se jotenkii.
Mie en ainakaa voi sanoa niistä Anttilan Villestä ja Hailin Viljosta mitään. Molemmat ol - kump niistä oli ensin - Anttilan Villeks se oli ensin Klautian kans naimisis ja sit Klautian kans oli tää toinen Vilho. Ne ol sukulaisia keskenään ja se sama vaimo ol kummallakii.

Haili Vilho, Raja-Aho Vilho ja Lyijynen Simo. Kuva: Mervi T.

Tekikö ne mitään koiruuksia siellä sitten?
Ei. Sehän se äitistä olikiin ihme, et kun ne Laihan emännät sanovat, että tuota ”miks sie annat noien tyttöin noien poikiin kans olla”, ni äiti sano sitten niille, että ”kuulkaa ne ei pahaa sanaa sano, eikä tytöt ainakaan virka mitään, että olisivat heille mitään tuhmuutta puhuneet”.

Muistuuks mieleen sellasia loruja, mitä luettiin, kun oltiin piilosilla, että kuka jää pitämään?
Meillä ol iso sarrain, ni hyvähän siellä ol sellaisia leikkejä leikkiä.
Se on ihmeellistä, että mulla ei oo mitään sellaista mielikuvaa, että olis pojat jotain puhunu jollainlailla. Se ois kyllä miuhin ainakin koskenu sillä viisiin. 
Juu, nyt just juohtu mieleen. Pojat opettivat miulle hävyttömän laulun.

No antaapas olla. Minä tulen sisään, äiti on siellä laittamassa ruokaa. Minä laitan kengännauhoja kiinni ja istun siinnä penkillä ja kun minä rupesin sitä hävytöntä laulua laulamaan. En mie ymmärtänt mitään vielä siihen aikaan, vaikka olin kansakoulussa. 

Äiti tuli ja nipisti miua tukasta. "Sano, kuka on noin tuhman laulun opettannu”.
Mie sanoin, että ne pojathan ne tuolla. Niitten meiän kanssa leikkiit, ni ne opetti mulle sen laulun. Mut kyl se miulta jäikiin. Se tukistaminen riitti mulle. 

Ai hurja minkälainen, oikein niitä kaikista tuhmimpia lauluja. Ja mie en käsittänny, että mitä ne nauraa pojan raakit kovast, kun mie laulan sitä.

Pelotteliks ne vanhemmat lapsia kaivoukolla tai tällaisilla?
Joo, meiän äiti kun oli semmonen.
Hän oli niin uskovainen, että hän ois antant vaikka oman hammeen toiselle päälle ja hän oli ihan toisenlainen ihminen.
Ne ol ne pojatkiin seIlasia. Isä kun män naimisiin äitin kanssa, ni äitin veljet käivät harvase pyhä meillä. Ne tul siintä kankaan läpi. Siintä tul suora tie meille, ni Vilho oli se toinen. 

Toinen oli - joka oli Amerikassa kuin monta vuotta se oli - se Ferdinand-eno Amerikassa. Ja se kun tul sieltä, ni se ei mänt lääkäriin. Sillä oli niin suur kasvi, ihan niinku ois lasta tehny. Mullekkiin jäi se niin mieleen. Mie kun kävin siellä melkein joka toinen pyhä Kolholassa suurmammaa kattomassa, niin tuota se istu aina siinä pöyän ääressä ja se ol rähmäsiissään pöyän päällä. Sitä vaivas se, mut se ei männy. Se ei männy Amerikassa leikattavaks, eikä se männy kotimaassakaan. Siihen se jäi.

Teillähän oli vissiin niitä kylän ensimmäisiä radioita?
Kävikö ihmiset paljon kuuntelemassa radiota?
Olhan ne, kävivät kattomassa. Ja se ol ihmeellistä, että lapsetkiin ol ihan hiljaa, sillä aikaa, kun oli radio auki.

No sillä ei ollu mitään väliä, että mitä ohjelmaa tuli, kunhan vaan kuuli?
Ei, kunhan vaan tuli. Se ol niin harvinaista. Joo kyllä.

Kävittekö pyhäkoulussa?
Meillä oli oma pyhäkoulu. Mikäs sen nimi taas olkaan? Äiti aina laski meiät sinne. Siel ei muita käynytkään pyhäkoulussa, kun myö käytiin siellä. Se ol sellainen vanha ihminen. Nyt mie en saa sen nimiä.

Missäs se asu?
Se ol siellä toisella puolla. Myö ko oltiin joen tällä puolella, ni se ol siellä toisella puolella.
Joosefiina Rikkola. Onks tuttu? Tällainen se oli. Se ol oikein raamatun lukija.

Oliks se Laihalta?
Ei Laihalta, vaan sieltä Urpalasta. Laihalla meillä ei ollu muuta, kun sit se Taavetin (Taavetti Ylä-Kotola) emäntä (Anna Ylä-Kotola) se lihava emäntä, jolta myö ostettiin se paikka. Niin tuota se ol aikanaan ollu kiertokoulun opettaja.
Ja sitten, Taavetti kun möi tään, pojat oli pahoillaan. Ne sano suoraan, että nytkiin Lasse kun vielä eli, ni se miulle sano, että ”sie et usko ku hyö ol pahoillaa, ku isä möi”.

Suurmamma lukee runon
Myö käytiin lattialle istumaan ja suurmamma luki sen niinku vettä vaan. Ei mistään tarvinu tuumata, että mikä se ol. Se ol sorja. Myö aina sanottiin, että isä pit anopin hyvänä. Se aina kuttu ja haki sen.

Lauloko se sen?
Ei se luki sen ja ihan ei tarvinu tuumata. Äiti kyl tieskii sen. Sano, että äiti kyl osaa. Hyvä muisti.

Jäikö mieleen yhtään, minkälainen runo se oli?
Ei yhtään muuta, ku sen vaan ties, että se ol linnusta, pienestä linnusta, mut muuten minä en muista siitä muuta mitään, vaikka mie suurmamman, sen vanhan ihmisen jaloissa ihan istuin lattialla. Ja tietyst katoin, et miten suurrnamman suu sit käyp, ku se laskee sen tulemaan. Se osas aina sen. Ei yhtään sen ei pient tuumata, miten se olis. Miten sitä toisella ihmisellä on niin hyvä muisti.

Oliks se joka kerran kun kävi kylässä?
Aina. Isä sano jo heti ensimmäiseks ”ja nyt keinutuoli keskelle tupaa ja suurmamma istumaan siihen ja nyt se pitää tulla”.
Isä tykkäs siitä runosta.

Ja siinä oli kakskymmentäneljä säkeistöä?
Niin. Aika hyvä muisti.

Oliks teillä Laihalla puhelinta?
Oli meillä jo Laihalla, koska tuota ruustinna soitti aina kirkolta meille, että jos isä mänis Laisniemestä Sonnin Annia pyytämää, että se tulis puhelimeen ja tulis heille taas.
Sonnin Anni kävi siellä. Tuhma nimi, mut en mie tiiä, mistä se sit tollaisen nimen sai ”Sonnin Anni”. Ni siintä mie tiiän, että meillä oli puhelin.

Se oli pitkä matka lähteä Laisinkylästä hakemaan puhelimeen?
Niin, miusta tuntuu niin, että se ei kotonna ollu, jollain toisella se oli, kun isä sille soitti ja se käi sanomassa, että siun pitää männe Säkkijärven kirkolle. Se ol se ruustinna aina niin kova komentoimaa.

Siel ol sitte Laisniemessä ja puhelin?
Niin. Miul on ihan silmissä se, ku mie niin paljon siellä jou'uin kulkemaan pyörän kanssa sitä tietä, kun kirkolla mie olin Hintikalla. Hintikan Lyyli, ol ompelija se Hintikan rouva. Mie olin hänellä aina yötä sillon, kun en menny kotiin, ni tuota siinä sit pappilan sivu. Mul on nytkiin ihan, kun mie saisin tuohon seinälle sen pappilan, et minkä näkönen se oli. Niin mikä siinä sitte on, kun jää tuota mieleen. Joo tällaista se on.

Pinta-alat
Isä kun osti sen, ni sit meille tuli 210 ha. Se oli Kolholan puolella, 3 km ol meiltä sinne. Sit ol lampaat siellä koko kesän aina. Se ol metsää kaikki. Siinä oli kaks tai kolme sarkaa, jotka sit joutu olemaa ihan. Ne ol ihan luonnossa, että siel ol niissä ojissa kasvo puita. Ja siihen aikaan ei ollu koiria, että koirat ois lennättäny. Ko meil ol 29 lammasta. Ne tekivät kolmosia ja kaksosia, ni kymmenestä, kun ne alkavat aina, ni taas niitä tul. Sit tuota siel ei koirat lennättäny millonkaan.
Siel ol vasikoitakii, vietiin sinne, kun siinä oli sen verran sitä vihreää heinää, että ne tul siellä toimeen. Ne ol niin lihavia, niin että oikein.
Miul on nyt sukulainen sit Kycklingin Väinö, entinen Urpalan kauppias. Se miua sannoo, että Kaisa valehtellee, ehän niillä niin paljon ollu ku - vaan - 170. 

Mie sanoin, et se muistaa vaan sitä, mitä oli alkuaan, kun Taavetilta ostettiin. Se ei muista sitä, että Kolholasta ostettiin se maapalsta sitte, ku se kävi yhtenään sanomassa, että hää on niin tiukka rahasta, että ostakaa. No se ol kyl hyvä kauppa. Ei siin olt mittää sanomista.

Myö on otettu maarekisteriote niistä Laihan tiloista? Teiän tilan nimi on ollu Kotola. 

Siinä on ollu peltoa 23,530 ha (ja koko pinta-ala 170,425 ha. 

Lisäksi Lintusuo niminen palsta, pinta-ala 1.00 ha.) 

Se ol Kotola ja tästä tullee 40 ha siihen lisäksi. Ja ne on Mikkeliin kaikki sinne vietynnään ne kirjat ja sieltä sitte tuota, kun mie möin, mie sain sieltä paperit. Mie sain ne paperit siis Mikkelistä ja ne ol sellaiset, ko sillon ol tehty, ko niistä maksettiin (korvaukset). Siel ol sellaiset, että 170 ol se vanha, mut sit se ostettu oli 40 ha. Se mulle jäi mieleen.
Jos työ muistatte Kolholasta, sen toisella puolella äiti oli syntyny ja niillä oli siellä se. Ne piti tuota siihen aikaan, ku autoja oli, mut vähemmän ja siel ol majatalo äitillä, siis heiän vanhempiilla. Niin tuota sen mie muistan vaan, että siinä oli se herra, joka sano, että ostakaa. Se kävi jo sillon siellä, kun myö oltiin vielä Urpalassa. Laihalla ollessa se on ostettu.
Mie aattelin, et sillon olis pitänt ottaa miun jäljennös siitä, kun mie olin saanu sen sieltä Mikkelistä, niin se ois ollu niin hyvä mulla itellänikii, vaikka enhän mie enää mitään niillä tekis.

(Laihajärven kylätoimikunta. Kaisa Bycklingin 2. haastattelu 14.3.1996 Virolahdella)

Vanha kummi kehu että kuin ”hään tuota syöp ku hevone - ni hään on nii terve”

Sivin Lahjan muisteloita 1

Koulu

Kiertokoulu

Tulha sitä käytyä kiertokoulua. Sitä ol kolmessa paikassa siihe aikaan, kun miekii käin. Kokolla ja Orolla ja sit Rainiossa. Orolla ol niin mukavaa, ku siel tuota sai aina olla tuvassa ja sai kenovievaa mennä siellä ja leikkiä. Mut sitte Kokolla ei saant, sit pit männä aina mäkkeen, laskemaan mäki välitunnilla. Ja Rainiossa - mie en muista, mutt – sinne ol niin pitkä matka siitte. Jalkasiihan myö tultii aina. 

Yhen kerran myö tultii sitte - vähä ol nuoskailma - ja myö tehtiin siellä Koson rannas siit isoja lumipalloja ja kieriteltiin niitä Oron oijaa. Lyijysen Martan ol mänt lapanen sinne oijaan lumipallon kans, eikä sitä löytynt sieltä. Martta ei uskaltant virkkaa kotona äitillee, jott tuota häältä lapanen putos ja hävis. Sitt hään kerto Kerttu-siskolleen. Kerttu sano, ett miks et sie sanont illalla, ni hään ois tehnt siulle uuven lapasen tilalle.

Meill ol sit Anna Monto -niminen, se ol Satamasta kotosin, se ei olt miu äitt opettajanna. Sit ol tuo Nakarin Liila - mutt sitte mie en muista, ett kuka meil ol kolmantena, olk se joku Kemppainen tai mikä joka ol opettajanna sitte. Ni niitä kaikkia opettajia en muista, mutt sen Anna Monnon mie muistan. Miul ol aapinen - vanhan ajan aapinen - ni miul ol koko ajan se - monta viikkoaha sitä koulua ol - ni se ol se sama luku miul läksynä. Mut kyl mie siit sen sisäluvun opinkii hyvin, vaikk en muuta osant.

Kiertokoulussa, siel ol numeron tekoa ja sit ol lukua ja sit ol uskonto. Se ol melkee se kuus vuotta ja saatto olla viis vuottakii, jos ol (asu) lähellä ja kyken mänemää, ni ihan hyväst ol (tarkoittaa ikää, jolloin kiertokouluun mentiin). Anttilan Ainikii ol kaks vuotta miusta nuorempi ja se käi siellä jo siitte koulussa. Tään Typön Allin muistaa, ku hään ol Kokolla kiertokoulussa, sit se ol meillä yötäkkiin yhen kerran.

Laihajärven ja Laisniemen kouluihin haettiin käsityötaitoista
opettajatarta keväällä 1929. (Opettajain lehti no 18, 2.5.1929)

Kansakoulu

En mie niistä oikeen muista. Kerrottuhaa niistä on. Mut tää Alma Vilamaahan siellä ol kaikista kauvimmin - eiks se olt 30 vuotta, vai mitä se kerkis olemaa. Sinä aikana miä kävin koulua ja tää Alma Vilamaa piti sen alakoulun siellä. Myö kuus viikkoa käytiin sillon syksyllä ensteensä - Alma Vilamaan koulua - ennen ku mäntiin siit siihen oikiaan normaaliin kouluun - kansakouluun. Ku se ol supistettu koulu, ni se alko nii myöhää vasta - se koulu. Sitte kevväillä se loppu taas - se koulu - sit aikaseen, se ol niin lyhyt aika. Sit sen jälkeen, kun mie en ennää koulussa olt, ni siithä sinne tul se alakoulun opettaja. Sellanen, joka ol sit puol vuotta muualla opettajanna ja sitte sen puol vuotta sitte Laihalla. Sit viimiseks vissii ol silläviisii, ett olks tuol Satamassa toisen puol vuotta ja toisen puol vuotta ol

Laihalla siitten aina sen talven. Ne jotka oivat alakouluikäsiä, ne käivät sillä viisiin sen ala- koulun. Sit ol se sellainen jatkokoulu, joka ol iltasella vaan. Sillon ensimmäisenä talvena, ku myö koulusta päästiin, nin ol se sellaanen iltakoulu. Opettaja piti, se Alma Vilamaa sitä sitte. Mutt sitte tul se uus laki. Muuttu siit se laki taas toisenlaiseks - seuraava talvi ol sellainen avoin talvi, jotta myö ei saatu päästötodistusta, ku ei olt sitä koulua ennää sillo.

Opettaja

Mie en oo käynt ku yhen opettajan koulussa, sen Alma Vilamaan, mult tuota se ol hyvä opettaja. Kyl se osas vaatia, mutt tuota kun ne tehtävät suoritti - mitä se pyys - ni ihan hyvin tul toimeen sen kans. Yhen kerran mie olin kyl arestissa siel koko päivän. Ku mie en suont pyytää anteeks, ku myö oltiin rivissä sinne sissään männessä tönitty toisia. Mie tönäsin Kosolan Vappua vatsaan kyynärpäällä. Enkä sanont sit sitä, että se ol Kujalan Arvi, mikä tul sieltä takanta ja tyrkkäs koko rivin sinne rapulle syrjälleen. Mie en uskaltant sanoa - mie attelin, että siit tulloo pian aikaa selkäsauna Arvilta, jos mie mänen sanomaa sellaista. Ni mie en pyytänt anteeks siltä, kun en mie kattont syytä siihen ite. Mie koko päivän olin siellä - seisoin siellä - koulussa arestissa. Sit viimiseltään se tul hyvin vaikiast se anteekspyyntö opettajalt, sit pääsin kottiin.

Koulurakennus

Sitähän kertovat vanhat ihmiset, ett se ol palokunnan talo ja siit siint tul koulu. Sitä sitte vähä kerraltaa lisäsivät ja rakensivat siihen. Sinä aikana, ku mie olin koulussa, ni sit siihen laittavat vielä sen sellasen keittiön, jota ol tarkotus niinkun vissiin jatkokoululaisiilla käyttää. Tai se ol niiku alakoulun opettajan asuntona sitte, jonkun aikaa siinä. Sitä (koulutaloa) parantelivat sit aina siit vanhasta palokunnan talosta. Minkälaista lisäystä siit ol milloonkii tehty - sitä mie en tietänt.

Kouluruokailu

Oma eväs meillä ol. Kuka joi maitoa, kell oli maitoa. Jollakii saatto olla, et sit ei olt evästä ensinkää. Hämäläisen tytöt sanovat, että ei joka aamu heillä olt evästä laittaa kotonta. Opettajalla ol aina välillä varattunnaa eväspalat siit heitäkii varten. Sellainen kuiva eväspala, mut kyllä sil hyvin toimeen tul. Sit ol sellainen, kun Typön Alli, ei Alli kun tuo sen serkku, Ahokkaan Lahja - asu siellä Typöllä ja käi koulut siellä. Sitte se Typön mamma leipo sellaasta perunaohrasta ja sillä Lahjall ol aina mukana sit tuota sitä. Toiset ku olivat rohkiampia, ni ne pyysivät vaihtaa sit sitä evästä sitte. Lahja otti aina sitte toisiin leipää ja tuota se anto sitä ohrasta sitte. Mie en koskaa sit uskaltant pyytää, mut yhen kerran se anto ihan omast alotteesta miullekkii - miekii sain maistaa sitä - ja se ol hyvvää.

Oppilasmäärä

Sinä aikana ku mie olin viimestä vuotta, ni se ol 24 oppilasta; meitä ol siit 12 tyttöä ja 12 poikaa. Mut sit meitä ol yhessä välissä silläviisii, ett meitä ol 8 poikaa ja tyttöjä ol loput sitte - ei olt kahtakymmentneljää. Se 24 ol kaikist suurin siihe aikaa, kun mie olin koulussa. Se ol 1933. 

1934 myö oltiin Martan kans jo siit siellä marttakurssiilla ja liityttiin martaks siit. 1933 päästiin pois koulusta. 

Kansakoulun jälkeen - jatkokoulutus

Ei siihen aikaan mihinkään kukkaan jatkanunna. Siel ei olt yhteiskoulun kävijöitä muita kun Vilamaan Kerttu ja Monnon Mirjam. Ne olivat ainoat, jotka keskikoulun käivät, muut olivat kaikki - miun tieten ei ainakaa olt montaa. Ne olivat vanhempii siit, jotka olivat lähteneet jatkamaa.

Säkkijärven viimeiset kirkonmiehet.
Kirkkoherra Lahti Hannes ja kanttori Tenkanen. Kuva: Malla T.

Rippikoulu

Kirkollaha se käytii. Käytii syksyllä pyöriin kans ja kevväillä taas pyöriin kans sitten. Meil ol pappina silloin rippikoulussa - syksyllä ol Paavo Kiuru ja Hannes Lahti. 

Paavo Kiuru halus kirkossa pittää rippikoulua. Se ol aika tiukka opettaja ja ei saant naurahtaa eikä muuta sellaasta. Se suuttu pian ja jalkaa löi lattiaa - mut siit se kohta pyys anteeks. 

Lahti-pappi ol sellane lupsakka, mut se kaikki lähikylän tytöt laitto etupenkkiin, kun ne olivat niin tuttuja Lahille. Ni ne ei - ne olliit vähä vallattomia - se pisti ne etupenkkiin sit. Sellaiset vallattomat tytöt sit. 

Sit kevväillä meil ol Lahti-pappi sitte ja ol tuo Yrjö Kohonen. Se ol kuulemma se, Yrjö Kohonen, sitte sotilaspappina Artjärveläisiillä siel sota-aikana. 

Tytöt ja pojat ei käyneet rippikoulua yhtaikaa. Meit oli jo yli 70 tyttöä ja poikia ol vissii vähän saman verran. Ainoastaan silloin ..42 .. kos ne käivät sitte yhtaikaa, kun pappi ol kuu- lemma vähä pulassa siit - kun niitä 150 kappaletta ol. Rippikoulua käytiin 2 viikkoa syksyllä ja 2 viikkoa kevväällä. Helluntain ol aina niinkun tuo tyttöjen ripille pääsy, mut pitkänä perjantainna ol poikiil, ne käi nii paljon aikasempaa. Rippikoululaisille ei olt vaatimus kirkossa käyntiin. 

Kylänvanhin ja muita merkkihenkilöitä
Kylänvanhinhaa ol kylänluvussa valittu. Se ol ensteessä se Monnon Kaapriel ja sit ol se Rainion Antti - Koso - ol viimiseks siellä. Mie oletan, että kylänvanhin piti kylällä silmät aukki; ehkä sitte voi olla jotakii sanomista - sitte, jos ol sanomista. Kylänvanhin oli aina mies, ei koskaa naine olt. En mie tiiä niihiin vaikutukseest sit eteepäi siel.

Mut sit siel ol niit kunnallismiehii, Hyypiän Santer - Taavetin Santeri. Vanhempia siit ol jo Pukin Aappo, se Aapraham Hyypiä. Ku sanovat vielä, että ol sananpartena, että "Aapraham Hyypiä aina kannatti sitä kauppias Mutrua, mikä Kosen sillalla vaikutti. Ni se sano ain, että sitä mää mitä Mutrukiin". Se ol aina samaa mieltä.

Suojeluskunnan miehiä ol siit Harjulan Matti. Urheiluseurassa olivat kovast toiminnassa mukana. Ei olt kylällä polisia, ei sitä paljon tarvittukkaa siellä kylällä sitä poliisia. Nimismies asu kirkolla ja polisitkii asuvat siellä. Järjestysmiehet hoitivat siellä sitte, jos ol iltamia tai juhlia semmosia, mis tarvi olla - ni ne ol järjestysmiehet - jottei siellä poliisit yleensä käyneet. Lautamiehiä ol kylällä vissii Monnon Matti - taisiit olla kummatkii Monnon Matit - ja ketä täs nyt siit oli: Harjulan Antti ol niit, Matin isä vissii Iautamiehiä, en miä niitä kaikkia tietänt. Siihe aikaa meikäläisen mieleen ei tällaset jääneet vielä.

Mustalaiset
Nehän olivat siellä - ni Anttilassahan se ol viimiseks vielä niihen pesäpaikka. Sit se ol aikasempaa Sussossakkii olt ja siit ol Uutelaassa olt. Ne ei ennää niinku miun aikana - Sussossa voi olla sillon vielä ku mie olin nyt ihan lapsena, rnut Anttilassahan ne olivat. Siel oli Polle Matti Hultan kans ja sen jälkeläisiä ol siitte ja en mie niitä kaikkia oikei muista ennää nimeltää. Ne kerjäsivät sielt kylästä aina leipää ja mitä saivat, mutta ei tuota - ei ne miu mielestä mittää erikoista kauppaa tehneet. Mut sitte Kivelän Väinö ol siinä meijän naapurissa - vielä asu, ni anto tuolle Polle Matin Vikille (Polle Matin pojalle) sitte reen, sellaisen kirkkoreen. Se ol rikki vähän sielt jalaksesta, mut ei se sillon huomant sitä. Väinö ku läks pois siintä ja Viki rupes tutkimaa sitä rekiä, ni se huomaskii et sielt on tuota jalas poikki, ni sano "halee emäs näköne''. Väinö kuul sen siit.

Kulkukauppiaat ja muut kulkijat
Kulkukauppiaita käi ja myöhän aina juostii siin perässä siit joka talosta talloo. Ykskii kauppias ihmettel siit, että "onk täällä joka talos nii paljon lapsia", ku myö mäntiin solassa (salassa?) suoraa ja kauppias tul tietä myöten toiseen talloon, nin myö oltiin varttumassa siellä jo sitte. Niitä sellaisia sitte rihkaman konttikauppiaita - niitähän käi. 

Laisinkylästä ol se Monnon Antti, sillä ol sellaane puulaatikko selässä, sill ol pippermenttiä - sieltähä myö saatiin aina niitä siit. Se makso markan se pippermentti pötkö, sellainen. 

No niit reissumiehiä ol siihen aikaan. Hermannilla ne yöpyvät aina, ku ne ottiit mielellään vastaan Sivi Hermanni. Mut Hiekan Jussi ei antant yökortteeria, mut se ei laskent syöttämättä koskaan pois niitä. Se syötti sen takia, että ne ei tie pahhaa siitte. Jos ois laittant vaan noi menemää, ni sit ois olt pelko, jot ne ois tehneet vaikka jottain pahhaa. Ei ne ylensä varastanneet, eikä tehneet, ne oli sellasia - ne ol iha normaalia kulkumiehiä vaan. Toiset maksovat rahalla, toisil ei olt rahaa maksaa. Siit ol sellanen sanonta, ett "pien tyttö sano, että toinen rollo ol oikia rollo, mutt toinen rollan mie pistin ie vaan". Toinen makso ja toisel kulkumiehel ei ois rahaa maksaa, ni toinen rollo ol oikia rollo ja toinen rollo pisti ie vaan.

Hermanni, vanha kummi, ol ja kova haastelemmaa, ni se kehu että kuin ”hään tuota syöp ku hevone - ni hään on nii terve”. Reissumies sano, että ”niihän makaat ku lehmä”, ni Hermanni ei ennää sen jälkee kehunt kellekkää, ett hän syöp ku hevonen.

Sivin rukki Laihajärveltä ja napakaira eli läntsipyörä Laisinkylästä. Kuva: Malla T.

Käsityöt

Siellä yleensä tehtiin kaikki nuo työkalut kotonna, mut kyllä siellä varmaan ol joku sellaane, joka tietti. Niitä miul ei oo tiioossa niitä niinku työntekijöitä - vieraita ja muita. 

Sit nuo puuastiat, niitä sitte ol Lyijysen vanha Simo, joka saatto tehä vierahalle. Sit ol Kantolan Matti, joka ol toine joka tek sellaisia astioita, jotta marjamehukiin pysy saavissa, ett se ei karant pois. Ol näit tällasia pienempiä sit joita kaikkia ei tult tietoon. 

Rukkiahan tiettivät sillon, ennen kun ne Kiikan rukit tulivat muotiin - ne ostorukit - niitähän ol niitä rukin tekijöitä vissiin. Mut Laisinkylässä ol viimisenä, sanottiin Varvaliiks ja se oli viimisiä rukin tekijöitä siellä joka teki. Ne rukit tietettiin aina silviisiin, että kun taloon tuli tytär taikka siihen ikkään tytär ol nin alko käsitöitä tehä, nin sille tehtiin rukki. Siel saatto olla niin monta rukkia talossa kun ol naisia. Siihe aikaa tietettii vielä niillä varvaliilla niillä kyläseppiillä rukit.

Suutari

Siell Laihall oli se Pukin Isu - Israel Hyypiä - joka kulki talosta talloo ja käi tekemässä jalkineit. Ol siellä sitte muitakiin, kun ol se Mutrun Simo se Hiekka Simo, joka tek, se tek kotonna, se ei käynny missään kiertämässä. Tää ol tää ainoa, tää Pukin Isu, joka käi - kiers niiku taloissakkii. Sitte siel ol aikasempaa isän serkku Kokon Anttoon, ol sellainen joka pysty tekemään noit jalkineita. Äiti sano, että hän ku käi nukkumaa, ni isä ja Anttoon tekivät pieksuja ja seuraavana päivänä piti olla siit se kenkä valmis. Toine kenkä ol valmis, ku hään illalla käi maata, ni toine ol siit valmis ku hään aamulla nous ylös. Tällaisia pikkusuutaria siel ol paljonkii, moni saatto pystyä kotioloissa tekemään käyttöjalkineet ilman suutariakii. Sit ol taas sellasia, jotka harrastanneet suutaroimista ja muuta ni ne sit tiettivät.

Räätäli ja ompelija - Oliko tällaiset teetetyt jalkineet ja vaatteet kalliita? 

Ei ne varmast kalliita olleet, ku jokaisella melkei ol omasta takkaa se nahka ja ne tarpeet jo. Se tekopalkka vaan tul ja talost tul ruoka vielä siit, jos se talossa teki. 

Niit räätäliä mie en tiiä, vissiin niitä sellasiakiin aikasempaan ol. Mutt sit siel ol tuo Rytkön Eevastiina, ol joka tek miesten vaatteita - enimmästä päästä miesten vaatteita - mutt osas se tehä siitte. Se tek takit ja kaikki. 

Ketähä siel mahto olla muita, mie en nyt muista kuka ol nyt siit sellaanen. Miulla ainakii ol sillä Rytkön Eevastiinalla tietetty takki. Se ol enstäin miun päällä ja sit se ol Eevan päällä, ku Eeva ol sellainen pikkunen tyttö. Mie tulin sit Monnolt Eevan kanssa ja miul ol Eeva selässä ku ei jaksant kävellä ja sill ol se miun pitkä takki päällä. Sit tul Oron mamma ja Salmelan Amalia siellä kujalla vastaa ja ku ne ei olleet nähneet Eevaa, ni ne halusiit nähä, mut mie olin työntänt Eevan jo voroseipäin taakse ja ite olin eessä sitte, ettei se takki näy. Mut miu pit ottaakii se tyttö siihe essii, kun tuot nää naiset halusiitkii nähä siit sen. Se ol miun takki - ensimmäinen takki - minkä mie muistan Rytkön Eevastiinan tekemä. 

Puusepän työt

Melkeehän ne isältä pojalle olivat siirtyneet - ne puusepän taidot. Mut Monnon Iivar käi sen ensimmäisen mieskotiteollisuuskoulun, joka Säkkijärvellä ol. Se ol siihe aikaa viel Salajärvellä. Siel tekivät puutöitä ja sit siel tekivät noita, kun siel oli joku moottori, jonka purkivat siitte ja kukkaa muut ei osanneet sitä koota, ku Monnon livar osas koota sen siit takasiin kokonaiseks. Ett sellaisiakin siel tekivät, mutt veistokoulu se nimeltää ol.

Seppä

Tätä mie en tiiä sitte oliks se Harjulan Väinö seppä, oliks se opetelt vai oliks sill luonnostaa se jo. Monnon Iivarhan ol luonnostaan oppinut seppä. Sit se vanha isä, se Kaaprielkii, kyll osas tehä sepän töitä, mutt se ei niin paljo teht ku Iivar tek. En mie sielt oikein muita tiiä, kellä oli pajoja olt ku siellä Harjulassa ja tääl Monnolla. Ne (sepät) teki siellä kaikenlaista, mitä vaa, mitä siihe aikaa tarvi. 

Kosen sillalla ol kuulemma sellainen seppä, jolla tietettiin sitte sirpit ja ne sellaiset. Se sai kuulemma terävät sellaiset vehkeet. Tää livar-setä ei vissii koskaa sellaisia teht, muuta ku terotti. Miust tuntuu, että ei niil mittää erikoista asiakaspiiriä olt. Ne käivät kumpane sitte pysty mitä tekemää. Monnon livarilla ol se pumpun teko, se kiers siellä lähiseutuilla sitte tekemässä niistä puuryöriistä - puuryöriin kanssa niitä pumppuja, sil ol se sellaane (erikoistaito). 

Harjulan Väinö, seppä. Kuva: Raimo K.

Parturi

En mie tiiä kampaajista mittää, mut Monnon Mirjam ol ainakii meillä tyttöillä parturina. Se leikkas meijän tukkaa sitte lyhemmäks. Sitä en tiiä mis ne käi niitä kiharoita tiettämässä. Miehet leikkasivat toinen toisiinsa tukat, kuka siel sit millonkii parturoi.

Junnolan laatikkokamera (Kodak No.2A Brownie Model B). Kuva Marko L.

Valokuvaus

Mie en tiiä muilla kun Junnolan Alkalla ol valokuvauskone. Usiammast ne sellaiset kihlakuvat olivat sellaisen valokuvaamon ottamat. Taikka sitte Mustosella. Mustoneha ol siellä kirkolla sellainen valokuvaaja.

Radiot ja muut sähkökojeet

Siihe aikaan, ku ne alkovat muotiin tulla, ni ei siellä nyt oikeestaan, ku Usko, joka korjail niit. Se opetti niit nuoria miehiä Kujalan Veikkoa ja Hermannin Jormaa korjailemmaa niitä ja tekemää niitä. En mie muita siel oikeastaan tietänt.

Kidekonneist mie en tiiä mittää, mut sit kun ne radiot alkoit tulemaa, ni Hiekassaha siel ol sit ensimmäinen ratio. Matin Hanna män sinne kirkkoa kuuntelemmaan pyhännä, kun siel ei paljo nyt sitä ohjelmaa siel ratios vielä oltkaa, ni 'Hiekan Jussi otti ja pisti oven lukkoo nenän eestä, ni sit tul Matillekki ratio. Sit Kokolla ol siit jo ratio ja mut Matilla myö käytiin lasten tuntia kuuntelemassa aina siit Markus-setän lasten tunti-iltana kerran viikos.


(Laihajärven kylätoimikunta. Lahjan haastattelu 1.12.1994 Artjärvellä.)

Evakkotie 1944, kranuja eksyi laivoista kotinurkille Laihajärvelle

Jaakko Jarva muisteloita, julkaistu Säkkijärvilehdessä 7-8/1992:

Sota iskeytyi Uudenmaan rauhallisen maaseudun keskelle, kuten jatkosodan alkuja kuvaili laihajärveläinen Jaakko Jarva. Pommit lienee tarkoitettu joko Korian sillan tai Lahden tuhoksi, pääteltiin. Suomalaisten hävittäjien odotettu ilmestyminen lienee pakottanut venäläisiä pudottamaan pommit melkein niskaamme.

Artjärvellä oli toinenkin riesa, desantit. Nekin lienee tarkoitettu räjäyttämään Korian siltaa. Desantit heittelivät marjastajia kivillä. ”Kodinturvajoukot” eli suojeluskuntalaiset löysivät mm. 18-vuotiaan virolaispojan itkemästä ruispellossa. 

Oli raukka pakotettu Baltiasta lentokoneeseen ja hyppäämään laskuvarjolla tihutöihin.

Hiidenmaan ja Saarenmaan suunnalta ne tulivat pommikoneet jo talvisodan aikanakin Karjalaan.

Siitä oli kulunut aikaa, kun hyvillä mielin palasimme syksyllä 1941 takaisin kotiin. Syöpäläisten hävittämispartio oli poistunut vähän ennen kuin tulimme. Rikki haisi nurkissa, mutta kotona oli hyvä olla. Meiltä jäi koti palamatta, vaikka maantien toisella puolella asunut Mutrun Matti menetti talonsa. Saunassakin oli tosin hyvä asua. Myös isän kotipaikan Kujalan talo oli palanut ja perhe muutti meille.

Oli leuto syksy. Meidän perunat olivat jääneet talvisäilöön Artjärvelle. Alkuun päästiin venäläisten perunoilla. Niitä kaivettiin vielä lumen alta penkeistä, 10. lokakuuta tulleen totisen talven alkupuolella pitkään.

Perunapellolla 1941 Laihajärvellä. Kuva: Merja T.

Elämä elpyi puutteen keskelläkin nopeasti. Aloitimme koulun käynnin ”Herran Iivarin” talossa, kun oma koulumme oli palannut talvisodassa. Venäläiset sotavangit kävivät kylässä töissä ja olivat puimassa omiensa jättämää sotasaalisruista. He keräilivät myös koripajuja pellon ojista. Meillä oli inkeriläinen nuori tyttö töissä. Inkeriläisiähän tuotiin Suomeen kymmeniä tuhansia. En muista, milloin tyttö vietiin pois.

Isä pääsi vanhempana Kekkosen ikäluokkalaisena pois sodasta 1943. Se oli töiden kannalta hyväksi. Hän laajensi 1938 valmistuneen tiilinavetan jatkeeksi karjakartanon rakennuksia ja teki aitan.

1944 kesäkuun alussa istutimme perunaa kylmän rauhallisesti, vaikka juuri tehtiin Normandian maihinnousu. Vilja oli hyvällä oraalla, tarkastimme salaojaputkiston tukkeumia. 

Kesken se jäi ja äkkiä… Oltiin juhannuksen alusviikolla. Kujalan uudisrakennuksen ja meidän talon välille (alle 200 m) rupesi putoilemaan yhtenä illansuuna kranaatteja. Valtatien puhelinlinjat tulivat alas. Oletimme niiden tulleen laivoista. Jälkeenpäin kuulimmekin, että Suomenlahdella venäläiset ja saksalaiset laivat kävivät taistoaan. Yksi ja toinen kyläläinen rupesi hiljakseen kärräämään hevoskyydillä yöaikaan tavaroita talvisodan rauhan rajan taa.

Turvaan Muurikkalaan

Me rupesimme isän kanssa kuskaamaan kumipyöräkärreillä tärkeimpiä tavaroita Miehikkälän Muurikkalaan. Parina yönä ehdimme tavaranvientiin. Muutamaa päivää ennen juhannusta (olikohan 19.6.?) tuli Viipurista päin autoja solkenaan täynnä evakoita. Jotkut pysäyttivät talomme kohdalla ja huikkasivat: ”Ne on Viipurin porteilla ja tulee kovaa. Lähtekää hyvät ihmiset jo karkuu.”

Ei me sitä säikähdetty, mutta seuraavana iltana lähdimme liikkeelle omatoimisesti. Mitään siirtomääräystä ei tullut. Laskin hoitamani kaniinit vapaaksi. Ne söivät kerhopalstan kaalia hyvin.
Kanit joutuivat saksalaisten suihin, olivat kesällä kylässä meilläkin.

Sekava oli tilanne. Majoituimme Muurikkaalaan, jonne jätimme aiemmin siirretyt tavarat. Olimme luulossa, ettei naapuri tänne tule. Silloin oli se paljon evakoita junassa surmannut Simolan asemalla sattunut pommitus.

Evakkotietä oli viitoitettu länteen päin syrjäisille seuduille. Niinpä vaelsimme karjoinemme syrjäteitä. Isä ohjasti tavaroita vetävää hevosta. Kärryillä oli kirnu ja separaattori. Äiti lypsi yöpymispaikoissa maitoa, separoimme ja kirnusimme voita. Kirnupiimä ja voi kelpaisivat matkan varren taloihinkin. Seuraava yöpymisemme oli Miehikkälän Pitkälläkoskella.

Muistan, miten evakoilla oli hauskaa, kun laukaisin siskonpeteillä lattialla lojuville: 

”Onpas tänne paljon kokoontunut emakoita!” Meillä ei ollut vakituista kiirettä mihinkään, kun koti oli menetetty. Tunne oli kuitenkin, että pian sinne takaisin päästään. Isä oli syyspuolella kyllä sadonkorjuussa.

Ei ole päästy takaisin, vasta kahtena kesänä olemme päässeet kotikonnuille, joilla ei ole jäljellä savun savua. Vain venäläisten 450-päinen sovhoosikarja paimenineen.

Laihajärven kotiseutumatkalla 1990-luvun alussa. Kuva: Taina T. (kuvaaja Paavo T)

Anjalan kartanon mailla Kymijoen länsirannalla saivat lehmät hyvää ruohoa historiallisissa Yrjö Maunu Sprengportenin Anjalan liiton maisemissa. Vehkalahden puolella taisimme yöpyä Onkamaan Danskalla parikin yötä. Kaikkialla Kymenlaaksossa oli hyvä vastaanotto.

Paijärven koululla olimme sateiset juhannuspäivät. Sieltä isä soitti Artjärvelle ”Kinttulan herralle” Georges Borupille, josko sopisi tulla evakkoon entisille paikoille. Toivotti sydämellisesti tervetulleeksi ja käski muidenkin tuttujen tulla.
Säkkijärveläisia lyötiin Sippolan Inkeroisissa junaan ja kuskattiin länteen Kemiön ja Salon seudulle. Vältimme tuon. Yövyimme vielä ennen Artjärveä Sippolan Turkialla ja Liikkalassa sekä Elimäen Villikkalassa ja Kimonkylässä.
Saksan sopimuksella Ryti sai panssarivaunuja ja nyrkkejä ja vihollinen pysäytettiin sitten Viipurinlahdelle.   -J.J.-

(Laihajärven kylätoimikunta. Jaakko Jarvan teksti, julkaistu 1992 / 7-8 Säkkijärvi lehdessä. Teksti: Jaakko Jarvan arkistosta / Antti Jarva).

"Terve maa ja terve manner", sanoi Reiman Mari morsiamelle

Oronojan suu. Laihajärvi takana. Pilkkaniemi oikealla ja Haapaniemi vasemmalla (ei näy kuvassa). Kuva: Eija Mäkelä

Mäkelän Mirjamin muistelot: REIMAN MARI

Hänen sukunimensä ei ollut Reima, vaan se nimi oli saatu miehen myötä. Miehen liikanimi, koska hänen esiintymisensä kyläläisten silmin oli niin reimaa.

Kesäyön hämärän ja nousevan päivän kajon välinen erotus on vain pieni hetki sydänyön jälkeen. Vanha Maria, jonka istumapaikka on ikkunan pielessä, antaa katseensa lipua pitkin edessä aukeavaa maisemaa. Katse kohtaa pellon, jonka sarat ovat täynnä suuritähkäistä ruista.

Mäen alla on järvi, jonka niemien ja saarien sivuitse näkee naapurikylään saakka. Järvestä nousee utua, joka ennustaa kaunista päivää huomiseksi. Huominen on merkkipäivä Marialle, hän saa miniän. Morsiamen kotona ovat läksiäiset parhaillaan käynnissä. Huomenna ovat häät täällä pojan Eerikin kotona. Maria kertaa mielessään kaikki häävalmistelut. 

On käyty suusanalla kutsumassa koko pitolääni. Salpa ovelle ja vettä hiillokseen ja koko talon väki häihin. Huoneet on siivottu, leipomiset tehty, kalja kellarissa valmiina. Järvi on ollut antelias. Viime viikon myrskyn aikana saatiin verkoilla suuria, keltaposkisia lahnoja, jotka nyt suolattuina odottavat pääsyä pöytään. Rokankeittäjä Anni on ollut illalla työssä pannen herneet likoon läheisen rantasaunan muuripataan, jossa keitto keitetään. 

Kylän seppä on pyydetty kaatelemaan kahvia hääväelle. Maria näkee mielessään, miten sepältä se työ käy sujuvasti. Pajatyön kovettamia sormia ei kahvipannun sanka polta. Käden tehdessä nousevan liikkeen ruskea neste virtaa kuppiin loppuen sopivasti kupin täyttyessä; samalla sanotaan joku mukava sutkaus tutuille isännille. Sepällä on aina pidoissa päällään vitivalkea paita sekä musta liivi, jonka napinlävestä lähtevät kellonperät. 

Maria muistaa Eerikin kellon, se on umpikuorinen kultakello, jonka Eerik on perinyt isältään. Isä Eero toi aikanaan kellon ulkomailta, kun palasi seilausmatkoiltaan. Poika Eerik on joka vuosi seurannut isän esimerkkiä seilaamalla isoja vesiä. Sieltä toi kahvipavut, jotka Maria taiten paahtoi häitä varten.

Omasta asustaan Maria on ollut kauan kahden vaiheilla, pannakko uudempi ruohonpäinen puku häihin vai vanhempi musta. Valinta päätyy mustaan, sehän on näin leskelle sopivinta. Päähänsä Maria on valinnut hetulahatun, se odottaa piirongin päällä ja Maria näkee mielessään, miten hatun tupsut mukavasti heilahtavat, kun hän menee vastaanottamaan morsianta. Maria päättää tervehtiä morsianta tavanomaisesta poiketen ennen kuin käsikoukussa saattaa morsiamen kamariinsa. Maria valmistuu levolle, huominen sarastaa ja hän vaipuu vanhan ihmisen hauraaseen uneen. On kesäyö, järveltä kuuluu yksinäisen kuikan huuto. Sitä Maria ei arvannut, että kymmeniä vuosia kiersi kylällä sananparsi: "Terve maa ja terve manner, sanoi Reiman Mari morsiamelle."

Siihen aikaan, kun kankaat kudottiin kotona, ol sellainen sanapars, että 

"laskiaisesta karaten kankaalle'' ja 

toinen sananpars ol, että "laskiaisesta päivä pärreeks ja varis kukoks".

(Laihajärven kylätoimikunta. Mirjam Mäkelän muistelot.)

Mitä varten työ annatta noien poikiin kanssa leikkii...

Kaisa Bycklingin (Hiekka) muistelot 1996, osa 1

"Hiekan rappusilla" Lohjalla Katri "Kaisa" Byckling, Eeva-Liisa Koso ja Alli Toivari. Kuva: Malla T.

Aloititko sinä sen koulunkäynnin sillon siellä Oronmäellä?
Aloitin. Kaks vuotta kävin Laihalla kansakoulua ja sitte läksin yhteiskouluun. Vilamaa oli opettajana.

Muistatko siellä koulullahan oli kirjasto? Tuliko lainattua kirjoja sieltä?
Kyllä aina tul lainattua. Mie olin kova lukija.

Oliko teillä kotona paljon kirjoja?
Oli. Meil ol siellä paljon sillon, kun mie siellä olin yhteiskoulussa.
Siellä kun oli ruotsia ja meille jo kaks vuotta opetettiin, ni mulla ol ruotsin kirja siellä, ni ensimmäiset sotilaat kun tulivat sillon - kun tuli rajan yli, sit ko se loppu - niin siellä yks upseer katso sieltä niitä kirjoja ja sitten löys miun vihon - ruotsin vihon - ni tuota sano, että ”ohan täällä ruotsiakkii opetettu”.
Mie sanoin, että ”no se on siellä keskikoulussa, et ei se kansakoulussa ollu”.

Sit se ol lehessä ja sitte miun sukulainen - ku se ol ja Kaisa Byckling - ni se sano, että tuo on just hänen.
Ja mie sit ko luvin lehestä, mie sanoin, että ei pitäis valehella, ku ei hään ollu, kun kansakoulussa. 

Ei se ole, se on miun kirjutusta.
Ku siihen ol sit siihen lehteen kirjotettu, että se mies, joka katso, ni naisellisella käsialalla kirjotettu. 

Minua huvitti niin kovast se just että. En mie tiiä, monta sellaista hauskaa on nuoruuessa olt. Ei mitään sellaista pahaa mieltä mistään. Tää ainoa se, että kun Laiha täyty jättää.

Mikäs juttu se oli siinä lehdessä siitä ruotsin kirjoituksesta?
Mie en muista muuta, ku et ko se upseer kun katto sieltä kaapista, kun siinä ol. Se ol Jarvan Vilhon tekemä, ku se ol ja niitä puumiehiä. Se ol oikein iso kaappi ihan lakkeen saakka. Siin ol kaks osaa, nostettu toine osa päälle. Se ol täys kirjoja. Meillä luettiin hyvin paljon ja mitä mie aina näin, ni mie toin Säkkijärven kirkolta - aina kirjakaupasta niitä ostin, sieltä Alpo Saarin kaupasta. Ja nekkii mie muistan niin tarkkaan.
Ni Kaisa ol se sen ensimmäisen kauppiaan vaimo. Se (Alpo Saari) ol semmonen lihava mies. Sit seuraava kauppias ol laiha ja pitkä. Kaisa riias laihaa ja pitkää. Se ol sillon ihmeellistä ihmisiistä, kun miten se Kaisa ol niin komia nainen ja sil ol sorja se laps.
Ne ol meilläkii, kun käivät aina miehens kanssa ja se tyttö ol mukana. 

Se ol se äiti vissiin varottant sitä tyttöö, ku joivat kahvia. Kaikki tuollaiset jäävät mieleen. Tyttö sano, että äitiltä ku kävi vahinko, se kaas kahvia liinalle, ja ”miua terotit, itte kuitenkii niin teit”. Se sano kahvipöyässä. Se ol niin rohkia. Äiti aina sano, ettei saa haastaa kellekää, olkoo miten tahtojaan, mut häntäkiin ois naurattant.

Mitä sanomalehtiä teille tuli Laihajärvellä?
Karjala. Olkos siihen aikaan Säkkijärven lehti jo?

Oli Säkkijärven Sanomat jo 1900-luvulla, mut sitte siinä oli monta vuotta väliä.
- Nyt miulle tullee Lohjan lehti.

Ketäs teill oli siellä Laihalla kaik lähemmät naapurit?
Siin ol se Vilho, Hailin Vilho, ei oltu ihan lähin vaan toisella puolla ol Tommiskan. Siint ei ollu ku muutama askel sinne Viipuriin päin ennen Osuuskauppaa. Sellainen pitkä mies ja pitkä nainen olivat naimisissa keskenään (Anton ja Amalia Salmela). Ja sit siel ol sillon kun jouuttiin lähtemään sieltä pois, ni se ol sellanen vanha emäntä, mikäs sen nimi ol, niin Mitikan Miina. 

Mitikan Miinan mökki. Tässä toimi jatkosodan aikana posti. Kuva Malla T.

Oliko naapureiden kesken mitään yhteistoimintaa? Kävivätkö ne teillä töissä?
No olhan sitä sillä viisiin, että kyl Mitikan Miina ol harva päivä meillä juttelemassa ja sit taas Haililta ol Klautia, Vilhon vaimo. Hään kun kävi siellä rajalla, hän toi sieltä vaimon ittelleen. Hän oli semmonen. Se ol tummatukkanen ja Läskelän sahalla ne ol töissä. 

Tuo Martta, se Käpyn (Hyypiän) Martta ol meillä aina ja se ol joka viikko meillä ja myö aina syötettii ja juotettii, kun ne oli vähän köyhyyessä.
Aattele se paljasjaloin kulki Viipurin ja Laihan väliä. Tuonne se pan ne jalkineet olkapäälle ja tuota Martta aina sitä vähän niinku moitti, että ei saa. Ei sitä piä ihmisen. Pittää tyytyä siihen mitä on. Martta ol kyl niin kiva ihminen.

Hyypiä Martta "Käpy Martta" Laihajärvellä ennen sotia. Kuva: Mervi T.

Oliks naapurit kesäaikaan auttamassa töissä?
No kyl Vilho ol, mut sit ko se sairastu. Sil ol vissiin keuhkotauti, miusta tuntuu. 
Siihen aikaan, ku mie olin kakara, ni oli se Harjulan Antti, jota mie justiin puhuin, kun se osas venättä. Ja kun tuota ne venäläiset tulivat siihen suureen tupaan, ni eikös ne, kun mie olin sellanen pien kakara ja miul ol oikein punaset posket. Nehän ihastu niin kovast niihin poskiin. Ne teki upseerit seIlasen ryhmän. Siin ol kymmenen upseeria ja sit mie kävin jokasen sylissä ja viimesiltään mie rupesin itkemään. Antti sano, että ”älä itke, älä itke”.
Ja niil ol hätä niillä upseereilla, että mitäs nyt kävi. Minä senkun itkin vaan. 

Upseerit mänivät sitten saliin. Meil ol valkian ja mustan kirjava koira, niin ne pitivät sitä olkapäällä tuossa ja ol iso peili siellä seinällä, ne kattovat. 

Mie sanoin äitille, että mie lähen kurkistaa sieltä oven raosta, mie avaan sen. Jo minä näen, ko herrat vuorotellen pitivät koiraa olalla ja kun ne oikein haastat keskenää. Mie sanoin äitille, että siellähän ne ottaavat kuvia. 

Enkä mie tiiä, että millä tavalla ne sit siihen ilmesty, ku siin ei olt mitään sotilaita. Oiskohan ne ollu vaan jollain autolla ja miten ne siihen meille tulivat. Mut se ol justiin, ku se ol ihan maantien vieressä ja siin ei muita taloja olt.

Minäs vuonna se oli?
Se ol ennen sitä kapinaa. Se ol sitä aikaa. Ne mänivät Säkkijärven kirkolle päin. Ne tulivat aina tuota Kotkasta päin ja. En mie tiiä tuliks ne sitten tuolla merta myöten. Oiskohan sillon ollu sitten, ettei ollu lunta maassa, eikä mitään tai oli kesän aikaa, että ne ois tullu laivassa sinne. Tai ehkä oli sitte autot mukana siellä laivassa. Kyl ne hyvin nätist ne olivat. Ne ei koskaan tehny mitään ilkeitä, eikä ne pahaa puhuneet mitään eikä ne venäläiset, ne ihan olivat normaalisti.

Piilottiko kyläläiset sillon kapinan aikana näiltä punasilta viljoja tai jotain muuta?
Ei meilt ei ainakaan viety mitään.

No siellä ei ollu minkäänlaista tappelua?
Ei ollu, ei mitään ollu. 

Se viimenen pyhä - joka oli punasten pyhä vielä - ni myö oltiin, Anttilan lapset sieltä Venäläisen määltä ja myö, oltiin kävelemässä maantiellä ja meitä nauratti. Se ol pyhäpäivä ja viis ratsua tuli. Ne tulivat Kotkasta ja ne sano, että ”mitä työ nauratta siinä, kyl työ vielä itkettä, ku hyö tulloot takasiin”.
Ne ol mänössä Viipuriin, mut Portinhoikkiinkujal oli valkoset vastassa. Ja ku se ol 3 kilometriä pitkä ihan suora. Siinä kun ammuttiin, ni se ol niin täys lihaa. Mie aina sanoin, että hyvät ihmiset, ku hevoset ei siellä uskaltanu kulkea niihen ruumiitten päällä. Nekkiin pelkäs niitä ja sitten ne mänikiin Kolholan tietä. Ne ei tullukkaa, vaikka ne sano, ”et ku hyö tulee takasiin, ni työ itkettä”.
Sitte ei mittään ne tehny pahhaa, ko Laisniemessä. Se ol yhen ison talon isäntä. Se ol männy tuonne kärrien alle piiloon ja ne löys sen sieltä, ni sapelilla näin - suolet ulos.

Vaatiko ne punaset siellä kuljettajia? Joutuko laihajärveläiset niitä hevosilla kuljettamaan?
Joo, meiän hevoset ol.
Meil ol se, jos sellainen on tuttu, Harjulan Antti. Ko ol niitä venäläisiä upseeria, hään osas venättä. Mie en tiiä, mistä sitä ol oppint. Hän oli meillä monta vuotta renkinä.
Ne käivät viemässä Haminaan saakka, viis kertaa ne veivät pitkiillä resloilla niitä miehiä – sellaisia, jotka oli väsyneitä. Ja viimesiltään Antti sano ja ”nyt männään sieltä Hyypiän Matin kautta sieltä ylhäältä, eikä tulla ensinkään kotiin”. Jätetään hevoset syömään sinne, kun hevoset ei tahtonu männä ennää mihinkään, ko niin monta reissua ne heittivät. 

Kyl miulle aika paljon jäi mieleen niistä. Se on ihmeellistä, että miten lapsen mieleen se jäi. Mie olin 4 vuotta vanha, kun muutettiin Laihalle. Ja minä muistan kaikki mitä. Mie olin niin hyvä syömään likasta hiekkaa maantieltä. Äiti ei jaksanu vahtia. Minä kun näin, että nyt äiti ei näe, minä hiljaa hiivin ulos ja mahalleen keskelle maantietä ja söin. Mie jälkeen päin aattelin, että hevosen pissiäkkiin siinä oli, mut vahvemmakshan se teki.

Kulkiks siinä autoja sillon?
Ei kulkenu, se olkii onni. Sitte vasta, ku oltiin jo Laihalla, ni sitte vasta autoja kulki.

Sekkii miulta jäi niin mieleen, ku äitille sanovat laihalaiset emännät, että ”mitä varten työ annatta noien poikiin kanssa leikkiä - noien, että kaikenlaista pojat opettaa”.
Se on kumma siit, et ku ne pojat ei puhunu mitään tuhmaa meille. Se oli ihmeellistä.
Mie sanoin äitille, että ku ei yhtä tuhmaa sanaa ole sanoneet, ni sanokaa ens kerran niille emäntiille, et ”ne on ne vastapuolen tytöt voineet sit olla, jotka on puhuneet vähän tuhmaa”.

Ketä ne lapset oli kenen kanssa leikitte siellä?
Siin ol tuota Vilho. Siinä pienessä mökissä, joka ol kun tänne Haminaan päin ni se meiltä, kun lähetään tuolla puolla tietä. Hailin Vilhoks sanottiin.
Hän mäni Klautian kans naimisiin. Hän mäni sinne rajalle tehtaalle töihin ja siellä hän tapas tään kaverinsa ja hyö mäni naimisiin. Ja sitten ne tulivat sinne, kun työt loppu, ni ne tul sinne sit mökkiin ja tuota sitte Vilhollehan tuli keuhkotauti. Hän kuol siihen.
Mie muistan, kun se Klautia sano, kun kävivät meillä aina, Klautia sano, että hänen mies sannoo, et ”ajakaa pois tuo käärme tuosta”. Se on ihan tässä ympyrännä tässä hänen syvämmen kohalla. Se ol jo niin heikossa kunnossa.

Muistuuks mieleen minkälaisia leikkejä lapsena siellä leikitte?
Kuule ko myö Laihalle tultiin, ni Laihan emännät sanovat äitille, et ”älä laske niitä tyttöjä sinne poikiin kans leikkimään, että ne haastaat tuhmia”.
Äiti sano että ”näin kauan on leikkiny, eikä ne oo yhtää kertaa tytöt tuoneet etes hänelle tietoa, että pojat on sanonu niin tai näin”.
Ni ei ne emännät sit ennää komentannu meitä.

Missäs teillä oli ne leikkipaikat?
No ne oli ihan siinä meiän pihalla, et ku se mäni se tie alaspäin, ni siinä ku ol sitte kaupan niitä varastoja, niin tuota siellä myö leikittiin, sit siinä haassa. Siin ol kesän aikana lehmät ol aina siinä vallollaan.

Minkäslaisia leikkejä leikitte?
Ai kun mie muistasin. Mut ainakaan, jos ne ois jotain tuhmaa leikkineet tai jotain sellaista, ni se ois jääny minun mieleen.

Oliko nukkeja?
Ei. Se ol vaan sellaista lasten leikkiä. Sit ko meil ol lampaat siinä haassa, ni lampaat oli meiän kans leikkimäs.

Äsken oli puhetta siitä uimapaikasta.
Niin se oli siinä alhaalla. Siin ol sit puhas ves, ku se ol virtaava. Se oli kylmää. Ne on nuo ojaveet kylmiä. Siin ol aika, no pienhän mie nyt olinkii, että mie olin tähän kaulaan saakka, kun jalat oli pohjassa sitten. Siinähän sitä sit opeteltiin kaikki nää pahat tavat.

Tulikos järvellä käytyä koskaan?
Tuli siellä, kun oli ne saaret, ni siinä, jossa ol se sisko ja veli (Olga ja Eero Rahikka), ni niien veneellä käytiin siellä saaressa (Suursaari). 

Sisarukset Eero ja Olga Rahikka v.1962. Kuva: Malla T.

Kuinkas vanhana opit uimaan muistatko?
Kyl mie jo aika aikasee.
Kato sen minä muistan, ku Urpalassa oltiin ja mie olin sellainen, mie aina karkailin. Myö oltiin sitte kerran kaikki siskokset siellä. Siinä missä ol se Urpalan silta ja siinä ol meiän puolella sellainen laakia ol se ranta, kallio kävi pitkältä sinne jokeen. Ja enkös minä tallustelin väärillä säärillä siellä, ni yhen kerran kun minä liukastun ja kun läksi virta viemään ja Irjalla ol niin paljon najua, että se läks miua ettimään sieltä ja se hammeen helmasta löys kiinni ja vet miut maalle. En mie etes itkeny niin. Mie en pelänt sitäkään.

Kävittekö hiihtämässä ja oliko teillä sukset?
Joo. Se kun oli se mäki siellä. Sitä sanottiin Lihavan järveks, ni ennen sitä se rinne ol oikein korkia ja siellä myö opeteltiin hyppäämään. Pantiin lunta paljon. Tehtiin mäki sinne alas ja hypättiin suksiin kanssa. Ja siellä kaikki ne temput, mitä suksiin kans tehhään, ni siellä myö opeteltiin. Ja Anttilan Siiri ol hyvin usiast ja Serkun Aili meiän kanssa siellä. Se on kyl, näinkö muistaa sitä, ni se on kyllä mukavaa tuo lapsena olo, kun ei ole sellaisia tuhmia lapsia, että siinä sopeutuu. Meil ei ollu riitaa millonkaa.

(Laihajärven kylätoimikunta. Kaisa Bycklingin 2. haastattelu 14.3.1996 Virolahdella)