Pane pyhävaatteet päälle ja lähetää ristittelemää

Sivin Lahjan muisteloita osa 2/1996

Kylän elämästä

Miten vapaa-aikaa vietettiin? Missä nuoret kokoontuivat ja tapasivat toisiaan?
No kesän aikana olivat huvit siellä lavalla ja päivän aikana. Kesän aikaan ne huvit olivat siellä urheilukentällä, nuoria kävi ja sit toiset harrastivat korttipeliä, siell ol Osuuskaupan kankaalla, Oron määllä ja missä milloonkiin. 

Talven aikaan usein ol tuolla Anttilassa, sitten miehet kokoontuivat siellä haastelemmaan ja posti ku tul sinne - ni se ol aina sillon, ku tul joka ilta posti - ni siellä Anttilas se kokoontuminen. Mut tuota sitte sillo alkujaan, ku miekii muistan, ni ei tult posti ku kaksi kertaa, kolme kertaa viikossa, ni sillo aina siellä siit. 

Sitte käivät kästyön kaans naiset naapurissa iltaa istumassa ja möriäisiä aina, ko ei viel raattiint tulta laittaa lamppuu, ni sitte istuttii ja tarinoitii siit. Puhuttii karjalaisia kaaskuja sitte, mikä millonkii kummittel missäkii ja sen sellaisia. Tälläviisiin sitte vietettiin sitä aikaa siitte, vähä yhessä ja toises paikas sitte.

Käytiinkö vapaa-aikana naapurikylissä, vai vietettiinkö sitä vapaa-aikaa vain omalla kylällä?
No se oli melkein niinku omalla kylällä. Mie en siihe aikaa vielä muista, että nuoret ois käyneet toisiissaan. Muuta ku jos ol jotakii nurkkatanssia ja sellaisia, niit nyt ol kylässä joskus siellä sun täällä, ni sillon siellä siit kokoontuvat naapurkylän nuoret ja sellaiset. Nuorten kokoontuessa taisi olla joskus kylätappelujakin. Niitähän siel vissiin ol, ku mie ainakii pelkäsin humalaisia sekä tappeluja aina. Kun Matin Laurin ja Airin häät olivat, ni sitte mie en uskaltant männä. Niitä tanssittiin - niitä häitä - enstäin Anttilassa ja sen jälkee sitte, ku ihmiset mänivät välillä iltatöille, ni sit sen jälkee olivat sitte siellä lavalla, siellä Typön luona kankaalla sit ne jatkotanssit. Mie mänin äitin kans sitte sinne Anttilaan, sielt olivat jo sillo ne tanssit loppuneet sillon päivällä, mut tuota siellä vielä rähis jotakii humalaisia, siellä saunan luona, ni sillon minua vietiin kottiin. 

Häätavoista

Kuuloitukset ja miten niitä juhlittiin?
Sit piettiin kalasseja aina ja tanssivat sitte. Anttilassaha se melkein ol se tanssiin pitopaikka. Anttilan Siirin ja Jokimies Einon kalassit mie muistan, viimiset mitä oli. Myö oltiin sellaset kymmenen kahen puolen ikäsiä sillon. Lyijysellä olivat vielä sitten kumpakii veljes, yhessä asuvat. Myö siellä pienet tytöt ja en mie poikiista muista olko niitä, mutt meit ol siellä porukka. Myö sitte piettiin siellä niitä kalasseja. Ikkunan takanna Anttilas käytii aina kattomassa, mikä kappale on milloonkii soitettavana ja sitä myö ain sit tanssittiin. Seuraavaan sit ikkunast kurkistamassa ja ... Tällaisia muistoja siintä siit, muuta mie en muista niistä kalassiista, enkä aikasempiista kalassiista.

Jos sulhanen ol sellainen kästyöihminen, nin se tek huonekalut ite. Valmisti jo sinä aikana kun olivat kihloissa. Morsian kuto kankaita. Sille morsiamelle ol varattu jo pienestä tytöstä saakka orsikkoa sinne aitan orrelle. Kellä ei olt oikee siit omast takkaa, ni ne käiväät sit kerroossa - morsian ja kaaso - sitte morsiamelle villoja ja pellavia. Sitte morsian kuto. Morsiamel ol useasti, aina jos ol palvelija, ni sillä ol aina siin talossa pellavaista kasvamassa. Se sai itelleen siit niitä pellavia. 

Meijän naapurissa siin Kokolla ol Juskan Aliina siitte piikana. Sitten myö oltiin Einon kans sellaisia pieniä siit. Alinalla ol sitte erlaista pellavaista ja Kokolla ol erlaista. Ne sylkyt ol siitte Kokon riihessä kuivamassa ja toiset ol toisella puolella lattiaa ja toiset toisella puolella lattiaa. Myö Einon kans käytii sotkemassa ne ja siitähä tulkii oikee hirvee sanominen sitte, ku sylkyt sotkettii. En mie vissii selkää saant siitä sitte. Tällasia sit ol näitä sitte. Aina saivat sit nii paljo kokkoo, ne sellaset jollaisel ei olt ommaa maata, ett pääsivät naimisii ja tämmosiä sitte.

Vihkiminen
Useimmast se tapahtu - ei kirkossa vaan - pappilas. Sitte mie muistan, ku miun Evert-setä ja Hermannin Miina, Venäläisen Miina, vihittiin. Ne vihittiin siellä Hermannin kartanolla. Se ol sillon 1927 tai jottain siinä, mitähän nyt ol. Mie olin sellain pien tyttö, se jäi miulta sit mieleen, kun siellä ne olivat ne vihkiäiset. Mut usiammast ol sillä viisiin, että ne ol kirkolla. Ei kirkossakkaa, harvemmin sieltä meijän kylästä kirkossa käytiin vihillä. Sulhaset ja morsiamet käivät hevosen kans ja hevonen siihe aikaan ol kulkuväline - eihä sitä vielä autoa olt monellakaan, jotka oisivat käyneet. Sieltä sit tultiin pois häätalloon ja sit anoppi kuletti aina sitte käskynkässä morsiammen sitte sinne - ol portilla vastassa - ja vei sinne.

Monnollakkii ol sellaine tarina, ku Iivar-setä ol hitas, ni Iivar-setä ei kerint perästä. Vaikka ol vakkoittanneet sitte, et pittää rinnakkai kävellä. Kun tuota tulloot Monnon portille, ni mamma ol vastassa siellä ja ko se ol joutusa, se kaalas Olkan kynkästä kiinni ja tuota vei rapun ettee. Iivar-setä kävellä harppo sitte perästä harvaksee; ei kuuluneet muistutukset, että rinnakkai pittää kävellä. 

Monto Olga ja Iivar. Kuva: Raimo K.

Häälahjoista mie en oikeestaa tiiä mittää, niistä aikasempiista häälahjoista. Joku vissii voi antaa jotakii rahhaa tai jotain tavaraa ja sellaisia. Mut että yleistä häälahjakeräystä ei olt ennen sotia miun muistissa sitte. Sillonhan ne ol ne häät, mie muistan, kun tuo Lyijysen Alina kerto, ett hään ol miun äitin ja isän häissä. Niit tanssittiin siit kaks päivää. Hyö sitte Matin Saima, hän ol piikana Matilla ja Matin Saiman kans siitte hyö pääsivät - Saima ol sellaneen nuor tyttö - ni hän ol niiku esliinana sitte Saimalle. Hyö pääsiit sitte seuraavana päivännäkkii, vaik hää oi piika, ni sinne. Hanna silitti hänelle vielä hammeenkii. Se ol harvinaista siihe aikaa, ett palvelijaa sillä viisii koheltii siitte.

Häiden kuokkavieraat toivottivaat toisissa paikoissa tervetulleiks. Äiti sano, että jossakii siellä Pernassa ku ol häät, ni sitte siel ol kovast sitte kielletty kuokkavieraan tulo. Sit kaks Urpalan poikaa sit vanhanaikasia - Pehmosen Anttoon vai mikä se ol toine ja mie en sit toista nimiä muista - ni ne olivat tulleet ja kuokkimaan sinne. Menivät sitte syömään sinne, se ol läksiäistalo vissiin, ku siel ol niit lihalohkoja ni - ni tuota ne olit pöyvän ääres syömässä. Ni emäntä tullee ja sannoo, jot ois noita lohonpulleroita olt jokaisella kotonnakkii. Ni sillon pojat pistivät perunat suustakkii vielä lautaselle ja läksivät pois. Kyll kuokkavieraita siel ol, mut niihen kanssa tais tulla tappeluu sit, ku ne käi laittamaa niitä kuokkavieraita pois - ni kaikki ei lähteneetkää sovinnolla. Jos ol vaikka tyttöystäviä vielä siellä samassa kyläs tai jottakii muuta, ni tällaista sitte ol. Ei yleensä häävieraat keskenään tapelleet, mut se ol justiin ne kuokkavieraat, jotka sit niitä (tappeluja) aiheutti, ku niitä ajettiin pois. Ja ol vähän tyttökaunaa sitte ja sun muuta sellaista, ni niihen välillä tahto tulla tappelu, mut ei varmast mitenkää suuremmite verissäpäin tapelleet. Ei ollu ainakaa kertomuksia kansankielelläkää.

Morsiamen läksiäiset ol sillon ensittäi, ne ol sitte aamupäivällä ne läksiäiset. Sit iltapäivällä ol häät. Sitte se morsian läks niist läksiäisiistä ja se ei ennää sit kottiin asettunt. Mut mie en tiiä, missä vaiheessa piettiin tupakaisia; miul just juohtu mieleen, että piettiin tupakaisia. Missä vaiheessa ne tupakaiset olivat niillä sulhasella ja morsiamella?

Oljamissa 
Morsian taikka nuorikko läks oljamiin ommaan kottiin. Se ol aina se kaks ja kolme viikkoa se määrä sitte. Sinä aikana sitte se sai tehä, sitte se nuorikko, siellä kotonna käsitöitää - vanhassa kotonna - käsitöitä ja muuta. Kuka sitte vietti sen aikasa mittenkii. Mutta se sai olla niinku siellä siit sen. Sillo alkuvuosiinna sai olla pitempää, mut sitte ku ol pitempää jo naimisiis ollunnaa, ni sit se aina lyhenty se aika. En tiiä mistä syystä se aika lyhenty sit, mut tuota näin ol siit, sitä saatto loppua siit ihan kokonaakii. Ku äiti ja isä olivat kuolleet tai jotaki sillee, ni silt loppu se oljamiis olo aina kohaltaan siitte.

Lapset

Lasten kastaminen
Se ol useimmas tapauksessa, että kastaminen tapahtu kotonna. Taikka siit, jos kylässä ol kyläluku, taikka ol jotkuut saarnat tai mitkä, ni sitte - sillä samalla reissulla pappi käi kastamassa aina. Ja siel ol aina sitte usiamp laps sitte kylästä.

Tällainen vanha tarina on, ku äiti kerto, ett tuota Tahvon Anni ja Tahvo olivat - asuvat - Haapaniemellä ja niille synty sit Mari-tytär. Sit tuota Koson Anttia ja Annua ol sille pyyvetty kummiks. Siel ol sitte Monnolla, Monnon Eerolla ja sillä mikä hänen emännän nimi ol, siel ol siit se Amalia-tytär saman aikasest syntynt. Ja Eero hak sille pappia sit kottii, sille Amalialle. Koson Antti ku tul metästä puukuorman kans, se näk että pappia viep Monnon Eero. Se otti ja muutti hevosen toisen reen etteen. Sano Annulle, että ”pane pyhävaatteet päälle ja lähetää ristittelemää”. Ne mänivät hakemaa sitä Maria siit Haapaniemeltä sitte kasteelle sinne Monnolle. Se Monnon Eero ko ol sellanen ylipiä, se ei sit sanont, ku ol sellanen köyhä laps sit siellä, mökkiläisen laps. Se ei ois virkkantkaa sille, mut Koson Antti ei antant periks. Se otti ja vei sen Marin sitte, sen Annun kans, sinne. Ne kun läksivät Haapaniemeltä, mökiltä, ni siitte Tahvon Anni seuras niihen lähtöä sieltä. Ne seisattivat Rainion luokse hevosen ja sitte. No se män rapulle kuulemaan, että mitä asiaa. Net huusivat sieltä, ett ”mikä tälle lapselle pannaa nimeks”, niil ol nii kiire - ett niil ei olt aika kysyä sitä - ni Anni ku huus sieltä, ett ”pankaa vaikka Mari”. Sill ei muuta nimiä oltkaa, ku se Mari siit. Silläviisii siit tui sit se laps kastettua, se Mari sillon.

Tällä viisiin sitte ne, sellaisiissa yhteisissä saarnoissa ja sellaisissa, kastovat niitä lapsia talven aikana etenkii. Sillon ol vaikia lähtiä viemään lapsia, jos ei kellä olt hevosta ja ol kylmät kyyvit ja muut semmoset, ni harvassa tapauksessa kirkolla käyttivät. Kyll se kylässä tapahtu, omassa kylässä, se kastamine. 

Lyijysen Väinön ja Alinan suurperhe uuden kodin pihalla Säkkijärven Laihajärvellä. 

Vasemmalla Tahvo, vanhemmat Väinö ja Alina, edessä perheen nuorimmainen Heikki, 

Jouko, Kerttu ja Sirkka, edessä Martta. Miestä oikealla ei ole tunnistettu. Perheen Helvi-tytär oli menehtynyt 7 kuukauden iässä. 

Perheiden koko

Se ol meijän kyläs kyll aika, ettei siel niin hirviän mones perheessä paljon lapsia olt. Olhan siel sellaisia perheitä siitte, että ol kuus lasta, seittemä ja kaheksan lastakii, mutta ne ol harvinaisia meijän kyIässä, ne sellaiseet, miun aikana. Mut siitte saatto olla sellaisia, ett ol seittemän veljestä ja monta muutakin. Kujalassakkii aikanaan on olt seittemän veljestä, niitä niinkun Jaakon isä ja ne setät siellä. Ei siellä miun mielestä ihan mahottoman suuria perheitä olt, siihen neljään melkein siitte jäi se.

Lapsen syntymä, missä synnytettiin?
Kotonna suurimmaks osaks synnytettiin. Hevosellahan se ol haettava kätilö - kun siihen aikaan ei muuta kyytivehettä olt - kyll ne melkee vissii kotonna olivat suurimmaks osaks. Sitte ne alko jo niiku vähä enne sotia muuttua sillä viisiin, että ne Viipuriin mänivätte jo sitte laitokselle ja muut. Suurin osa ol vissii kotonna synnyttäjiä. Kyl siel kyläl vissii ol joku ihminen, joka haettiin sillon, kun ei kätilöä haettu. Mutt kyll se melkeen kätilö haettiin jo siit, ku mie muistan. Kyll siel joitakiin ol, mut mie en osaa nimetä kettää, kuka siel olis olt sellain. Ne ol niin paljo vanhempii asioit. Lapsikuolleisuus ei olt suur sillo, ku mie muistan, ei olt oikeen paljon sellaisia. Sitä ennen, mitä nyt vanhat kertoovatten. Se ol siihe aikaan, se ol se lapsikuolleisuus aika suur. Mutt miun ikäsiistä ei ennää siit. Ei siel olt kehitysvammasiakaan kyllä sitten, niiku nykyään on. 

Hautajaiset

Ennen aikaan, mitä mie muistan, arkkukiin valmistettiin vielä kotona. Taikka siellä joku kyläläinen sen sitte valmisti. Sillä viikolla sitte, kun ne hautajaiset – pyhän yleens aina - olivat, ni sitte taloissa leivottiin. Jos piettiin isot hautajaiset, ni tuota aina sitte, pitemp aika siihe valmistamissee oli. Sitte siitä ku ne läksivät hautaa viemää, ni sit ol aina, jos ol pidetty ihminen kylässä, ni aina pitemp hevosrivi ol saatolla; saattamassa sitä hautaa siit ja tuota. Ruumista ylennsä katottiin siit arkus sillon aamulla, kun lähettiin sinne kirkolle viemään sitä taikka hautausmaalle. Kotonna se ruumis säilytettiin ja se ol aina aitta siitte, joss ol taikka jos ol riihessä. 

Arkun oli valmistanut Viljo Pönkä. Kuva: Malla T.

Isä kerto sitte vanhaa tarinaa, kun hään ol pikkupoika vielä Monnolla. Jokahisen pit päästä siitte tuon lampun ääreen ja hänellä ei oltkaan sitte renkkua - taikka sitä tuolia - missä istua. Hänen setä ol riihen parsiissa vainaana - kuolleena - ja tuota riihessä ol yks renkku. Ni hän läks hakemaa sitä renkkua sieltä pimiällä, eikä häntä pelottant yhtää - setä ol siellä.

Sitte ol sellaan tarina, että yks isäntä ol markkinoilla ja sillä välil ol kuolt vanha täti sitte. Kun rotat kuulemma ovat sellasia, jotka niiku ruumista vainoavat, ni tota se täti ol laitettu köysiin päälle heinälatoon siitte sinne ylös riippumaa. Isäntä ko tul markkinoilta, ni se ei tietänt, että täti on kuollut. Se män ottamaa hevoselle sieltä heinälavosta heiniä pimiän päin. Ni se sano, että siel ol joku, joka otti häntä sylin kiinni. Hän ku otti ja tyrkkäs sen. Toiset sano, että se on vanha täti. Ku menivät kattomaan, ni vanha täti ol suullaa siellä heinäkasas - siitte se ruumis siellä. Tällasia vanhoja tarinoita niistä siitten.

Toisethan pelkäsivät kuolleita siit nii hurjast, ei sitä kuolemaa vissii, mutta toisia ol niin arkoja. Kertovat sit, Hämäläisen Auliskii sano, ett hään ei kattont kahta kertaa perrää, ku hää kuul että on kylässä vainaas - hään män nii kovasti pimiällä, ko jalkoista pääs karkuun aina. 

Sit ol sellain vanha tarina, ko ol arkuntekijä talossa ja sit ol räätäli - joka tek vissii sille vainaalle sit vaatteita. Se ol talven aikaa ja se vainas ol jäässä ja se pit tuua sit sulamaa uunin päälle. Siel ol sit päreitä siellä uunin päällä, minkä päälle se vainaa ol laitettu. Seko alko sulamaan, ni tuota, se rupes liikkumaan sitte niitten pärrein päällä. Siltä käänty jalka siit jo alaspäi. Räätäl kun ol arka tunnetust, ni se näk, että tuota nyt se rupiaa kummittelemaan. Se sano, ett nyt se tuloo ja se hyppäs pöyvvältä ja painu ulos. Ja arkuntekijä painu sit perästä. Kun tulivat takasiin, ni ei siel sen kummempaa olt, ku tuota se ol vaan jalka taipununna. Sit ol vähän aikaa taas aikaa. Se rupes sulamaan ja se rupes liukumaan se ruumis sieltä kaik pärepäivineen -sieltä uunin päältä alas. Nin sillon taas räätäl hyppäs sieltä pöyvvän takanta ja sano, et nyt se tulloo. Ja kirstun tekijä perästä. Taas kun mänivät kattomaan, ni se ol valununnaa siihen uunia vasten, niihen pärreihen kans, pystyy se vainas. Ei siel sen kummempaa kummitusta olt. Mut ku räätäl ol nii arka -se pelkäs ja pelotti ne toisetkii viel. Tällaisen vanhan tarinan ovat kertoneet vanhat ihmiset.

(Laihajärven kylätoimikunta. Lahjan haastattelu Artjärvellä 1.12.1994)

Kotikylä Säkkijärvellä - Laihajärveläiset Karjalasta blogin postaus nro 100

Jaakko Jarvan esitelmä entisestä elämästä 

Artjärven Vuorenmäen Laihajärvipäivässä elokuussa 2017. Julkaistu Säkkijärvi-lehdessä lokakuussa 2017.

Hyvät ja rakkaat laihajärveläiset! 

Nyt on entisellä toimittajalla vaikea paikka. Tulla tänne esitelmöimään entisestä elämästä. Yritän nyt kertoa lapsen perspektiivistä, mitä meidän kylän puolelta muistan. Älkää sentään nukkuko!

 

Ensin kyllä pitää palauttaa mieliin kaikille, varsinkin nuoremmille, että rakas kotikylämme Laihajärvi pitäytyi Viipuri-Helsinki -valtaväylän varteen. Maantiestä avautuivat avarat kylänäkymät. Kotikylän viljelysmaat olivat entistä Suomenlahden rantamaata ja enimmäkseen tasaisia. Kylän väestä valtaosa sai elantonsa maanviljelyksestä. Laihajärven noin 95 talossa oli paljon lapsirikkaita perheitä. Lasten varttuessa tarjosivat talot töitä pikkutalojen väelle. Ylipäätään ihmiset olivat tyytyväisiä, kun ennen sotia ihmiset eivät osanneet ollakaan perin vaateliaita.

 

Laihajärven kansansivistys oli hyvällä mallilla. Vapaa järjestötyö kukoisti muun muassa nuoriso-, urheiluseura- ja laulukuorotoiminnassa, samaten martta- ja vapaapalokuntatyössä. Niin oli pyrkimys myös ammattipätevyyteen. Jo 1900-luvun alkukymmenenä järjestettiin kylässä karjanhoito-, puutarhanhoito- ja käsityökursseja. Peltopinta-alaltaan etupäässä viennille tiloille ruvettiin jo vuosisadan alussa teettämään monenlaisia suunnitelmia peltojen lannoituksesta alkaen ja paikallisen osuuskaupan luottosuhteella. Lypsykarjaa ja työhevosia jalostettiin. Kylässä oli useita yhteistoimintoja, osuuskauppaa ja puimakoneosuuskuntia myöten. 

1930-luvun alussa. Karjanhoitokurssi Laihajärvellä.
Takana vas Hyypiä Martta, Ollikka Hanna, Monto Tyyne, Hovi Aino. Alhaalla vas tuntematon, Hovi Emma, Monto Hilma ja Koso Alma. Kuva: Antti H.

 

Talvisin laajat metsät tarjosivat lisäansiomahdollisuuksia, hakkuu- ja ajomiehille puutavaraa ajettiin Suomenlahden rantaan, jolle ei ollutkaan matkaa kuin kymmenkunta kilometriä. Naisväki askaroi talvet pirteissä kehräten ja kutoen. Karjanhoidon välillä villasta ja pellavasta kerättiin lankaa kudontoihin ja neulomiseen.

 

Sota katkaisi yhtäkkiä kaiken kehityksen ja väki häädettiin kahdesti evakkopolulle. Tänä päivänä rajavyöhykkeen kylässä kuuden kilometrin päässä valtakuntien rajasta ei ole jäljellä asumusten asumusta. Laihajärvellä vielä neuvostovallan aikana käyskennellyt 500-päinen sovhoosin lypsykarja on hävinnyt paimenineen ja lypsäjineen. Jo 1950-luvulla kylän talot kuulemma purettiin ja vietiin ties minne. Hiihtoliiton pomo Matti Talsi kertoi minulle Salpausselän kisoissa, että ”teidän peltoja salaojitetaan”. Hän joutui ajamaan kylämme ohi vanhaa maantietä muun muassa Kaukolovan kisoihin Neuvostoliittoon.

Karjaa Laihajärven pellolla. Kuva laihalaisten kotiseutumatkalta vuonna 1991.

 

Mutta lapsuuteen! 

Muistan syntymäpaikastani Kujalasta, miten varstojen kolina kuului syksyisin, kun riihestä tuotuja rukiita puitiin. Puimakoneen käyttäjäksi tullut kylän lokomomobiili oli meille lapsille huipputapaus. Kun Aholaan muutettiin 1937, oli meillä yhteiset riihi- ja puimatilat koneineen Mutrun Matin kanssa; asui maantien toisella puolella. Oli se vaan työvoimaa sitova homma kun 1930-luvun puolivälin paikkeilla kaura leikattiin sirpillä. 

Tuohon aikaan talvisodan alla. Olin korjaamassa ruista pelloilta ja opin tekemään lyhteitä Sakastin pellolla Amannan lähellä. Jo koulusta päästyä kylän läpi käveltyä piti päästä vielä Suurellesuolle ”nappulaherraksi” eli tappeja seipäisiin. Tuli päivässä kilometrejä. 

 

Suurensuon kuivatus oli aikoinaan suururakka lapiopelillä. Siellä oli kylän taloilla vissiin kaikilla oma palstansa. Se oli oikea kaura-aitta. Kyykäärmeitä oli, mutta ei me niitä pelätty. Heinähäkkejä korjuussa tallattiin ja ladossa heiniä. Kujalan remontissa en tykännyt, kun Pöngän Ville lauloi joka aamu: ”Jaakko-poika se taitaa kakkia housuun ja paitaan!”

Suurensuon ”kaura-aittaan” jouduttiin tekemään kylvöt kirren eli roudan päälle. Hevosilla oli suokengät jalassa, etteivät uppoaisi. Meilläkin alkoi salaojitus hyvissä ajoin ennen talvisotaa. Taisivat Suurensuon avo-ojatkin putkittaa puuputkilla ja kotipeltoja tiiliputkilla. Se oli lapsesta ihmeellistä, kun kapeassa ojassa lapiomiehet työskentelemään. Nyt niillä on koneet!

 

Niitä peltoja jouduttiin Karjalaan takaisin pääsyn jälkeen tasoittelemaan, kun meillä Lamminmäen pellossa oli pari hehtaaria korkeita tomaattipenkkejä. Toisella puolen kylää oli ruista. Venäläiset vangit olivat niitä Pukin riihellä puimassa talvella ja sekös meitä kiinnosti. Venäläiset vangit keräsivät talvella Roiskon pellolta ojan pientareelta pajuja koriaineksiksi. 

 

Kotiinpääsyn jälkeen 1941 lumi tuli jo 10. lokakuuta sulaan maahan. Kun perunat ja heinät olivat vielä Artjärven pika-asutustilalla, kerättiin perunaa venäläisten istuttamista penkeistä. Kotiin paluun jälkeen oli taloissa poltettu rikkiä desinfioinnin vuoksi, mutta silti luteista, kirpusta ja täistä ei ollut pulaa. Syksyn pellavaloukutusten jälkeisten päistäreiden poltto pimeässä oli hienoa. Tuhkassa paistuivat nauriit. 

 

Vanhana hyvänä aikana Kujalassa näki kaikenlaista. Isä-Hugo oli karjamies ja hänen veljensä Eino hevosmies. Lehmien ja hevosten astutukset olivat jokapäiväisiä näkyjä. Ei niitä ihmetelty. Uutelan Oskarin kanssa piti olla syksyisin karsinassa siantapossa ja vispata verta hyviä verilettuja varten. 

 

Kanat olivat talossa irrallaan ja nurmikoilla kanankakka pursusi varpaiden välistä, joskus. Kananpesien etsintä heinäladoista ja muualta oli lapselle mielenkiintoista puuhaa. Kalastettiin lammella muulloinkin, kun kutuaikaan ja sinne jäivät katiskat järveen 1944. 

 

Eino Jarva hoiti kylän oria, Koroa, ja vedonlyönnin seurauksena hänen hän toi oriin leveistä Kujalan ovista yksi iltaa avaraan tupaan. Vaikka isä oli karjamies, kyllä hän oli hevosmieskin; oli hevosystäväin seuran johtokunnassa ja meillä Aholassa kokoustivat ja olipa meillä pihassa ennen talvisotaa tamma- ja varsanäyttelytkin. 

14.4.1938 Maakansa lehdessä Laihajärven Hevosystäväinseuran ilmoitus

Joulukirkossa käytiin jo Kujalan aikoina ja kilpaa ajoivat kotiin. Kyllä Sessa, hyvä työhevonen, jälkeläisilleen aina pärjäsi. Kirkossa kiinnostivat kirkkaat valot, mutteivät saarnat. Einon kanssa kävimme Serkku-tammalla kilpa-ajoissakin hänen haavoituttuaan sodassa ja kyllä tamma juoksi. He asuivat meillä Aholassa, kun heidän talonsa oli palannut talvisodassa. Einon vaimo Helvi asui meillä koko ajan. Muuten hän on kohta 103-vuotias ja muistan, kun heikkonäköinen ja vanha Kivikon Mari kävi meillä ja luuli Helviä minuksi todeten, että ”sinusta on tullut jo suuri poika!” 

 

1930-luvulla pyhää kunnioitettiin ja pukeuduttiin hyvin vaatteisiin. Kylän miehillä oli muistini mukaan solmioita kaulassa, kun kokoonnuttiin pihanurmikolle makoilemaan ja lepietsimään eli haastelemaan niitä näitä kuulumisia. Ei ollut kiirettä mihinkään, nautittiin yhdessäolosta. Nyt ei ole enää moisesta puhettakaan!

 

Kokoontumiset ja haastelut pitkinä syys- ja talvi-iltoina taloissa olivat suosittuja eikä lapselta yöunikaan mennyt murha- ja kummitusjutuista. Meilläkin naapurit tulivat turisemaan ja kuuntelemaan isän Aholaan hankkimaa Saba-radiota. Ja lapset tulivat Markus-sedän kuulolle. Kyläpiipahtamiset omassa kyläosassa ja toisella puolellakin kylän olivat yleisiä.

 

Kummasti jotain tarjottavaa löytyi aina emänniltä. Kujala oli vissiin vieraanvarainen talo, koskapa mamma Eeva-Stiina antoi aina kulkureille ruokaa ja yösijaa. Kerran saksalainen, varmaan hampurilainen vakoilija, tuli ja pyysi nälkäänsä leipää. Mamma teki kinkkuvoileipää, mutta me pikkupojat nähtiin, kun mies viskasi lähtiessään leivät ruusupuskaan. Meillä Aholassa yöpyi latvialaisia matkalaisia tyytyväisenä heinäladossa ja antoivat kolikoita. 

Pyhäaamun rauhaa Laihajärvellä Paavoin Matin talon pihalla 1930-luvulla.
Vasemmalta Monto Väinö, Rokka Arvo, Monto Matti isäntä, Monto Viljo, Jarva Hugo selin.
Rokka ja Jarva talon vävyjä. Kuvaaja Erkki Montonen Viipuri/Kuva Jaska

Kujalassa oli postikin ja seipään nokasta postiauto nappasi lähtevän postisäkin. Sittemmin posti oli Rytköllä ja sota-aikana Mitikan Miinalla lähellä osuuskauppaa. Usein oli posti myöhässä, mutta jalkaisin tai potkukelkalla poika toi tärkeän postin kotiin.

 

Jarvan pojilla, Einolla hanuri ja Antilla viulu, oli oma tanssiorkesteri ja rumpalina Laisniemestä Alpo Mäkelä. Opin Kujalan tuvan harjoituksissa korvakuulolta kaikki ajan iskelmät Vanhan kartanon kehräävää rukkia myöten.

 

Lie ollut 1936 musta joulu, kun äiti-Aino ja isä-Hugo veivät minut kieseillä tutustumaan kylän koulun kuusijuhlaan. Juhlavaa oli. Oma koulutie alkoi 1938 supistetussa koulussa. Vaikeuksia oli oppia edes tavaamaan. Rauhallinen isä kaiveli jo remeliä yhtenä syksyisenä ukonilmailtana Aholassa. 

 

Artjärvellä syntynyt Alma Vilamaa oli hyvä opettaja ja sai kurin pysymään. Ei ollut koulukiusaamista, kuten nykyään. Sota aikana Herran Iivarin talossa rauhan ajan opettaja pänttäsi meille sivistystä. Välitunneilla pelattiin neljää maalia ja milloin mitäkin. Siirrettiin ketjussa halkoja liiteriin ja talvella hiihdettiin kilpaa. Pyyhekumi oli arvokas palkinto. 

 

Sota-aikana tuli muotiin koulukeittolatouhu ja Kuntun Katri teki lämmintä ruokaa entisten leipä-maitopullon täydennykseksi. 

En malta olla mainitsematta yhtä kohokohtaa. Oltiin talvisodan jälkeen tultu Satakunnasta Merikarvian-Noormarkun suunnalta norkoilemaan Virojoelle Helvi ja Arvo Rokalle kotiin pääsyä. Kävin rästiluokan, alakoulu-kakkosen Virojoella ja yläkoulun ykkösen, kun saatiin pika-asutustila Artjärveltä, niin pääsin luokalta ennen aikojaan, kun isän piti päästä touontekoon. Kun päästiin 1941 kotiin Laihajärvelle, minut kutsuttiin Virojoen kouluun kunniavieraaksi. Sain lahjoja, muun muassa muovailuvahat, ja olin ylpeä. Sota-aikana saatiin Väärämäen Ellin kanssa laulaa kaikissa juhlissa duona, yksinkin Mä vartiossa seison...

 

Olin ainekirjoituksessa kohtalainen, mutta kaunokirjoitus oli surkea. Mutta siitähän tuo ura urkeni jopa lehtimieheksi. Eipä silti, olihan sitä jo suvussa, kun Hyypiän Toivo oli toimittaja. Olin sarjakuvafani ja naapurissakin aika kului nopeasti sarjakuvia tutkiessa. Ja tulihan niitä lehtiä meillekin, kun isä oli Yhtyneiden Kuvalehtien asiamies. Kirjoittelin Anni Swanin toimittamaan Sirkka-lehteen sota-aikana nimimerkillä ”Jermu”. Kaikkea piti lukea jopa pörssikursseja. Alle kymmenvuotiaana tuli Maakansaa ja Karjalaa plus Maaseudun tulevaisuutta. Isä tilasi pojalle Uuden Suomen, kun Helsingin sanomat oli hänen mielestään maataloudelle vihamielinen. Seurasin lehdestä, miten Suur-Suomea tehtiin. Ostin Itä-Karjalan kartankin, josta näin rintaman etenemisen.

 

Matti-serkun kanssa oli ollut kauppahommaa jo 1930-luvulla, kun hän käski minut huutelemaan Laihajärven lavalle tansseihin pyörähteleville, että ”limonaatia”. Joulukorttikaupalla olin Matin kanssa suksilla viisivuotiaana. Oltiin menossa isoisälle, mutta Harjulan jälkeen meni kauppiaalta kakka pöksyyn. Isoäiti Amanda putsasi kakat ja paistoi lettuja. Sota-aikanakin kauppasin naapureille joululehtiä ja -kortteja, eivät kehdanneet olla tilaamatta. Sain kustantajalta palkintojakin kaupoista. 

 

Joulu oli vuoden kohokohtia. Kujalassa sitä juhli monta perhekuntaa. Olin viisivuotias, kun serkkuni Kertun kanssa tunnustelimme kuusen katveessa kuka on joulupukki. Näimme, että ne olivat vanhimman Arvi-serkun kädet. Hän kuoli taannoin liikennöitsijän Oulussa, yli 95-vuotiaana. Usko pukkiin oli vahva, vaikka näin isä tekemien suksien tulleen pukinkontista. Mutrun Matti se mukava pukki olikin.

 

Kävin harva se päivä Mutrulla ja pukki opetti kortinpeluun. Korttia piti pelata Harjulan Elinan kanssa kammarissa, jotta vanhemmat saivat rauhassa jutella. Mustaa Pekkaa ja Hullunkurista perhettä pelattiin. 

 

Isä oli VPK:n pää ja myös urheiluhommissa mukana. Pääsin jo pienenä katsomaan Latakankankaalle, miten muun muassa Hyypiät juoksivat ja miten juhannuskokko paloi Lyijysen maalla juhannusyön tanssiaisissa. Isä makseli palkkioita muun muassa Viljo Vesteriselle ja Georg Malmstenille. Hän tilasi Viipurista Papulan tehtaalta virvokkeita ja Pohjola-Koitolta karamelleja ja milloin mitäkin.

 

Paimenpoika-Matti siivellä oppi kauppamieheksi; oli sota-aikana meillä talonmiehenä isän oltua sodassa. Hänestä äityi liikennöitsijä Ouluun. Ja tuo urheilu- ja tanssiharrastus tarttui poikaakin tänne Artjärvelle Suomen parhain urheilijoin ja orkesterein. 

 

Vuonna 1936 oli kovia ukonilmoja. Oltiin Kujalassa Antin vaatturikamarissa illansuussa. Palvelija Vieno katsoo ikkunasta Vuorelaan päin todeten tulevan kovan ukonilman. Pallosalama iski ikkunaan tekemästä reiästä. Vieno meni tainnoksiin, mutta kenellekään ei sattunut kummempaa. Samaan aikaan pari naapurin miestä oli tekemässä Kujalassa kuivuria salaman pyöritellessä heitä ruumenissa. Vuorelan Irja meinasi menettää salamasta näkönsä. Viikon ukkosaalto huipentui pyhäyöhön, kun minulle tuli kuumuudesta synnyinkamarissani jano. Isä vasten tahtoisesti lähti vettä hakemaan, mutta tuli muuta puuhaa. Tuvan seinä oli salamaniskusta jo tulessa ja ensin piti sammuttaa se.

1930-luvulla Paavoin Matin heinäpellolla Laihajärvellä. Kuva: Jaska

Oli se vaan lapsena mukava olla. Ei juuri tiedetty, mitä muualla oli. Mulle haettiin ensimmäiset polvihousut Kotkasta, vaikka Viipuri oli kotikaupunki. Kävin sota-aikana yksin Viipurissa Tienhaaran autolla Starkilta maalia hakemassa, hyvin onnistui, vaikkei oppikoulu Viipurissa häkäpyttyaikana sytyttänytkään, kun Säkkijärven yhteiskoulu oli palannut. Koulut jäivät.

 

Kotikylässä leikimme kaiket illat, milloin kenenkin talon pihassa rottipalloa tai muuta. Isompana oli leskistä ja vettä kenkään. Meillä oli orressa pääsiäiskiikku, jossa kaikki naapurin lapset keinuivat. Mutta Harjula se oli meidän puolen lasten yhteinen pääsiäiskeinu ja kokoontumispaikka. Laskiaisena piti syödä paljon ja lasketeltiin Laisniemessä Munanviileksijästä ja Suuresta vierusta. 

 

Aapon Mikon Alpon ja Veikon kanssa purimme löytämiämme sota-ajan miinoja ja kranaatteja ja rotuli sekä ruuti paloi iloisesti. Ammuttiin tussareilla, poimittiin kesällä ahomansikoita talveksikin, syksyllä puolukkaa ja sienet Lamminkankaalta hävisivät. Meiltä paloi suomalaisten hyökkäyksen ammuskelusta 1941 metsää 50 hehtaaria. Metsurit olivat meillä illalla hyvin nokisina. 

 

Meillä kaikilla nuorilla oli kerhopalstat. Viljeltiin tavallisten juuresten lisäksi sikuria ja kessua. Anttilassa tehtiin viikko tallukoita ja punajuurimehua. Kerättiin sotatalkoissa romua ja lasia. Avasin tilin Laihajärven Osuuskassassa Adolf Tommiskalla ja olen vieläkin osuuskassalainen.

 

Talvisodan aikana olimme omassa ja vuoroin Mutrun kivikellarissa vihollisen kuutamolentoja ”pommituksineen ja konetykkiloukutuksia piilossa” -lämmikkeenä hehkuva hiiliämpäri nurkassa. 

 

Rauhallista Artjärven Heivatojaa pommitti kaksi pommikonetta 1941 kesällä. Lyötiin kortteeripaikan kamarissa äidin kanssa maihin, kun ikkunat tulivat sisään ja oveen pommin sirpale. Talvisotaa lähdettiin pakoon linja-autolla Pulsan rautatieasemalle ja nähtiin Säkkijärven kirkon palo 1944. Viipurista tuli evakkoautoja, pysähtyivät ja sanoivat, että ”lähtekää kiireesti, r…. tulee kovaa!”

Muistoja kesän 1941 pommituksesta Artjärvellä. Kuva: Mervi T.

(Laihajärven kylätoimikunta.

Teksti: Jaakko Jarva, julkaistu Säkkijärvi 10/2017. Teksti: Jaakko Jarvan arkistosta / Antti Jarva.)

Kuka on lapselle läheisempi, ku oma äiti - et miksei sitä voi sinutella, ettei teititellä...

Kaisa Bycklingin (Hiekka) muistelot 1995 osa 2

Se ol siellä Virolaisen toisella puolella, Virolainen ku asu Lohjalla (Johannes Virolainen, Suomen pitkäaikaisin ministeri). 

Mie käin siellä. Se ol niitä Pukin poikia (Lauri). 

Sehän ol se kouluja käynyt poika (Toivo) sanomalehtimies. Mie Montoin kanssa mentiin. 

Elli sano, et ”kyl se tuo on varmast”. 

Mie sanoin, et ”kyl sie nyt varmast määt iha väärää tietä, et lähetäänpäs takasiin päin ja otetaanpas uus hotu”. 

Mie sanoin, et ”tuolla mäellä se on”.

Se ol se Arvo (oli Lauri) niin hiljanen. Ei se tullu meiän kans syömään eikä juomaan. Emäntä laitto siellä ruokaa. Se ol sairaanhoitaja se niien tytär. Se tul sinne, oikein sellanen kiva sairaanhoitaja.

Olka sano, et lähetään nyt käymään, ku Arvo (Lauri) on pyytänt, ett tuokaa Kaisa mukana. Se ol ja mäellä, mut kyl meiän mäki oli korkiampi. Ol se ihmeellistä, ku Aune vei niitä maitoja alas, yhtenä aamuna ol meiän tienhaarassa miehiä ja tekivät siihen meille pysäkin tullen mennen ja rupesivatkin lohjalaiset käymään meiän pysäkillä.
Se ol ihme, kun yleensä sanottiin, että lohjalaiset on sellaisia jäykkiä, että ne ei ota vastaan, mut kyl meiän täytyy sanoa, et kyl meiät hyväst otettiin vastaan. 

Agronomi (tarkoittaa Johannes Virolainen) tul meiän peltoja kyntämään niin kauan aikaa, kun ostettiin traktori meil. Ei ollu minkäänlaist sellaista, et ne ois ollu vastenmielisiä. Nyt aika lähellä, ku mie möin sitä tilaa, ni se Härmän isäntä, sen maista oli vissiin kaikista eniten, se sano mulle, et kuin suur tila teillä siellä Säkkijärvellä oli. Oliha sitä 40 ha maata, ku se ol 175 ja se Taavetin paikka.

Kenen maista sieltä Kolholasta?
Se ol sen, siellä ku ol se aateli Kolholassa, Forström. Se toi se Forströmin nimen sinne. 

Se ol ruotsalainen ja äitin setän kans män naimisiin sen tytär. Ku äitin setä, se ei ollu muuta ku kansakoulua käynyt, mut se ol hirmu hyvä laskemaan, niin se insinööri se ite isäntä otti sen, ku se oli töissä, ni se lasketti kaikki ne pinta-alat, kun ne kiersivät aina. 

Ni se tytär rakastu niin kovast siihen, ni se män sen kans naimisiin. Ne ku olivat sen tyttären isän kanssa siellä kiertämässä, ni äiti sano aina, että äiti ku oli sillo vielä kotona, ettei ollu naimisissa, niin se rouva tul aina hänen luokse itkien, et ”miks ihmeessä ne ei tule, ko miulla on niin ikävä sitä”. 

Hiekan talonpääty kaupan puolelta. Laihajärvi, Säkkijärvi. Kuva: Malla T.

Äiti sano, että ”ku isäs laskee ja ne saavat laskettua ne maat”, ku se oli maanmittari, ”ni sit ne tulleet”. Se toi sen Forström-nimen.
Multa joku kysy, et kuka on tuonnu Kolholaan ne Forströmit, ku siel on melkein joka talossa Forströmmiä. Mie sanoin, etten tullu kysyneeks. 

Mie en sillokaan kysyny, kun mie jo olin sellainen, et olisin ymmärtänyt.

Kukas teillä sitä kauppaa piti, kun teillä oli maatalous?
Juu kauppa oli sekä maanviljelys. Irja oli kauppiaana. Se kävi kaupungissa Kotkassa ja tuota se rupes pitämään sitä kauppaa. Isä oli sitte, se hommas aina tavaraa. Kävi se Vennäilläkkii hakemassa, ku mänivät kauppiaat hakemaan tavaraa, ni se oli siellä mukana.
Kerran, ku se syksypimiällä haki Vilajoelta kauppatavaroita, ni siellä tuli sellainen mies vastaan maantien vieressä, mut isä löi hevosta selkään. Ni sitte Rikkolan Olka, muistat sie sitä? Se ol Urpalasta, se ol meillä palveluksessa 3 vuotta. Ni isä sano sille aina, et lähetääs Vilajoelta taas hakemaan tavaraa. Aja sie toisella hevosella, hään toisella. Hään ostaa rinkeliä ja sit syyää tullessa. Olka muisti sen aina. Sano, et isäs syötti rinkeleitä aina, ku mettätaival tul. 

Isä osti roulingin siihen aikaan sen takia, ku siel rupes käymää sellaisia, että Raioinmäessäkkii yks mies ammuttii sinne ja se on hauattu Raioinmäkkee meiän kellarin taa. 

 

Sitä ei ole enää sitä kellaria. Se on jäänt tien alle, ku se on oikaistu.
Montaks päivää se oli auki se kauppa? Mihin aikaan se aukaistiin?
Oli auki arkipäivinä ei koskaan sunnuntaina, niinku nykyiset kaupat.

Mitä teiän kaupassa myytiin muuta, ku sokeria, kangasta ja karamelliä?
Siel ol saappaita, siel ol hankoja ja siel ol yleensä kaikenlaista tavaraa, eikä vaan yksin ruokatavaraa. Kato ku ne Viipurista tilattiin. Isä kävi, ku sil ol siellä tuttu paikka, jossa se oli yötä aina, ku se mäni tilaamaan kauppaan tavaraa. Ne tuli Vilajoelle siellä laivassa ja se laiva tul aina niin myöhään, että se ol jo hämärää, ku sieltä annettiin niitä tavaroita ulos. Siltähä se sitte säikähti sitä miestä. Se kyl toi tavaraa, mut tuota ei sitä, mut sit ku se yritti hevosen suitsiin, se ties jo, et mitä se tarkoittaa, ku reissusällit siihen aikaan.

 

Mie muistan ku keittiössä syötiin iltasella aina. Mie söin tässä ja ko mie nostin päätä, ni ukko katsoo sissään. Siin ol raput justii siinä ikkunan kohalla, ni se ol männy rappuja pitkin sinne katon rajaan ja katto ja ku se huomas, et mie näin, ni se tul sitä vauhtia. Mie sanoin, et ”kuulkaa, siel on reissusälli ikkunan takana”. Se ol ainoa kerta ko meille sillä viisiin tehtiin. 

Ne tul päivällä, pyys ruokaa. Kerran ne tuli sil viisii, et isältä kysyvät, et mitä hyö vois sit tehhä tään ruoan etteen. Isä sano saatte vaik noita havuja hakata. Isä läks vähän ajan päästä, se hakkuukirves ol tuossa. Ne ol nii eteviä.

Sillo ne ol mukavia ne venäläiset, jotka tulivat sinne niitä juoksuhautoja tekemään. Upseerit tulivat sisään. Siinä oli paha komento niillä. Niien ois pitänt niitä työmiehiä kohella vähän paremmin. Ne ei saaneet tulla sissään, ei minkäänlaista pyytämään, mut sit yks mies pyys leipäpalaa vaikka, et hän on niin nälkänen. Äiti sano, et mäne sinne takasin ja vie ne mukanas, et saat syyä. Äiti ku ol sellanen niin helläluontonen, ni se aina muisti, miten se kiitti se venäläinen mies sano hänel on niin nälkä, et hää ei jaksa tehä.

Kokolla ol ja niitä sotamiehiä, sillo ko Miina ol jo aikaihminen.

Oliks Laihajärvellä taisteluita?
Laisniemessä ne jonkuu isännän vetivät tällä viisiin. Ne kiireesti kävivät, kas kun ne ol lueteltuna. Isä oli siinä ja Matin Simo oli Laihalta sieltä puolelta. Niil ei ollu aikaa tulla sisään, ni ne ei voinu, mut tään ne sinne katoksiin. Se meni kärriin alle piiloon, ne vetivät miekalla suolet ulos. Joo ni se ol, vaikka me oltii lapsia, ni se jotenkii niin kävi.

Sit se Anni (Anna Koso "Martin Anni"). Mie täs muutama vuos sitte näin sitä Riitta Väkevää ja mie kysyin siltä, että mitä sukua ol toi Anni heille, ko se ol siellä hoiettavana. Ni se sano, et se on hänen äitin täti ja se Aino tään tytär pyys, että ei tarvis äitiä laittaa kunnalliskottiin, että ettäks työ ottas sitä hoiettavaks. Nii se Anni ol näillä niin kauan, et ne hautasivat sen sinne Lahnajärven hautausmaalle ja siel on kuulemma kivi nyt sit silläviisii, et ”Mamma Anna Koso”.
Se ol sellanen vähän omituinen, mut kyl se meillä kävi joka päivä. Sit millo se ei voint tulla, ni myö vietii sit maito sille. Se joka päivä ol. 

Tää tytär sit mäni sinne Amerikkaan ja se arkkitehdin kanssa meni naimisiin. Kävi joka kesä sitä äitiä katsomassa. Kesän se vietti aina siellä. Isän kans pelasivat korttia.

Meil se kävi ja se Aino, mie muistan sen.

Raimo ja Lahja keskustelevat

Oliko Mitikan Miinan talon paikalla ennen talvisotaa asuintalo, missä oli kylän postipaikka?
- Ei ollu muuta, ku se Osuuskauppa sitten, mut ennen sitä Osuuskauppaa ol siinä Monnon pajan kohalla ja siinä sen kivijalka oli vielä nyt välillä. Aika hyvä kivijalka ja siin ol kuulemma entinen Osuuskauppa. 

Hyypiän Maunolla on sellanen kuva, missä Pukin Aappo istuu neljäpyöräsissä kärriissä kaupan kohalla siinä. 

Mie muistan, et Monnol on sellanen kuva siit ensimmäisest kaupast, mut se on purettu ja muutettu siihen nykyiselle paikalle.

Mitikan Miinan mökin kohdalla ei ollu taloa ennen?
- Ei ollu. Nyt sit siin ol se Tarakka sepän mökki siit vähän etteenpäin Hiekkaan päin, niinku siinä Kuuselan Laurin talon kohalla.

Mitikka Miina. Kuva albumista Monto Anna, Turtia M.

Kaisan haastattelu jatkuu:

Mistä Mitikan Miina oli kotoisin?

Kokolta, sen syntymäpaikka ol Kokolla. Se ol Kokon Eemelin sisko. 

Eetu ol vanhin niistä, Alatalon Eetu ja sit ol Miina. Niien äiti kuoli niin aikaiseen, niin Miina ol siinä niinko emäntänä niin kauan aikaa, ko Eemil toi siihen Hilman. Sit Miina män naimisiin sen Mitikan Pekon kanssa.

Onk se ollu välillä Vahvialassa? Tuli sieltä 1942.

Joo se oli Vahvialassa, Tervajoella. Se sota-aikana jäi leskeks, ni se ei mäntkää sit ennää Tervajoelle, ku se ol poltettu.
Sillä ol yksi poika, mut se ol kuolt syntyissään. 

Sillä Pekolla ol lapsia. Pekon nuorin poika asu niien kans -Edvard, Eetuks sanovat. Se kaatu Vilajoella sillon talvisota ku loppu, viimeisenä päivänä. Se ei ollu naimisisa.

Ennenhän vanhempia piti puhuteltaessa teititellä. Teititeltiinkö teillä?
Ei. Äiti sano aina sillä viisiin, että opettaja ja Vilamaan Martti, ku mänivät naimisiin, ni sillo se tul kysymykseen vanhempien teititteleminen. Ni Vilamaan Martti sano, et ”kuka on lapselle läheisempi, ku oma äiti, et miksei sitä voi sinutella, ettei teititellä”. Se ol tavallaan sellainen ko kunnioitus vanhempia kohtaan, mut eihä sitä joka paikassa tehty.

Vaatiks ne koulussa, et vanhempia pit tervehtiä?
No se ol yks ongelma, ku myö mäntiin kouluun, niin miehet mänivät sillo aamulla mettään ja ne samat miehet tulivat takasiin metästä, niille pit sanoa päivää ja niiata. Se ol sanottava.
Mikkää ei harmittanut niin paljon ku mustalaisille, niillehä ei voint olla ”päivää” sanomatta. Sit kuul ain perästä, et ”ai, ku on kilttiä lapsia, nii kilttiä lapsia”.

Niil mustalaisil ol joku taika, et ne ei ottaneet kokonaista leipää. 

Yleensä ne Venäläisen mäeltä ei pyytäneet, kun ne Anttilassa asu, ni ne ei niinku leipää käyneet kerjäämässä. Mut sit Pollen Matti ol se vanha mustalainen, joka käi aina, ni sit meiän äiti pyys aina häntä halkoja hakkaamaan. Kyl se jonkun verran hakkas aina sitte sen leivän kannikasta, mut tuota yleensä ne siellä kylässä päin käivät.

Minäkin muistan, ku meillä kävi mustalaisia, ku ne pyys leipää, ni äiti veti keskeltä halki, ni se samalle ihmiselle kelpas kaks puolikasta, mut ei se kokonainen. En tiiä, mikä taika niil ol, ei ne ottaneet kokonaista. Niinku syksyllä uutisen aikaan aina mielellään joku ois halunt antaakii sen kokonaisen leivän, mut ei.

Kirkolle, sinnehän ol koko pitäjä käsketty. Mie ja Kuuselan Aino ja Alatalon Eila Kuuselan hevosella käytiin Pollen Matin hautajaisissa. Osuuskauppaa vastapäätä olevassa talossa antovat kahvit sitte hautajaisväelle.

Ne ol komeat hautajaiset varmaan?
No en mie nyt tiiä poikkesko ne paljon, mut sit ne tarjottavat, se vissii ol niiko vähäse paremmat.

Sitteko ne jaettiin kaikki ne mustalaiset, ko ne oli Säkkijärven kirjoilla, joka pitäjään mihin säkkijärveläisiä ol sijoitettu, ni Artjärvelle tul 4. Mie en tiiä, et ketä ne ol, mut sanovat, et
4 tul, mut eihä niit nyt ennää siellä oo kettään. Niille piti se kotipaikka saaha.

 

(Laihajärven kylätoimikunta Kaisa Bycklingin haastattelu 26.11.1995 Virolahdella.) kv

Omassa kotona -oman isän kirjoissa olen

Sivin Lahjan muisteloita osa 1/1994

Pääsiäisenä 1942 Laihajärvellä. Typpö Alli_Typpö Raili_Salmela Helga ja Sirkka_Typpö Elina. Kuva: Marjatta Veijalainen

Kylänlukuset

Miten vuorot oli jaettu talojen kesken, sitä mie en kyl osaa sanoa. Mut meil ol kyll ympär kyllää silläviisiin se että -siihen aikaan ko mie olin niiku koulutyttö - sillon ol Venäläisen määllä ne kinkerit. Mut sitte jo kun mie olin rippikouluikänen, sit menivät sinne sanotaan Koson puoleen, sinne Rainioon. Sinne sitte ne -ne, ett myö käytiin lukemassa siit ja ennen ku ol koulussa, mut kouluaikana myö ei päästy. Meil ol sillon kylänluku 1929 ja mie olin koulussa. Opettaja ei laskent meitä sitte sinne kylänlukkuu, rnie en tiiä minkä takia siitte. Mut sillon käi - siihe aikaan -vielä ihmisiä kylänlukkuissa paljon, että meinasko se, ett on niinkun ahasta siitten. Mut sitte sehän ol tuukkajuhla sitte sen jälkeen, kun koulusta pääsi. Sitte ku käytii se kaks vuotta lukemassa kyläluvussa ja sit vielä kolmantena vuonna. Ku oltii rippikoulussa, ni sitte siellä vielä paikkaamassa niitä lukuja. Sit pappi useest luetti niitä, jotka oliit rippikoulussa. Ja sitte Tinkanen taikka suntio - jompa kumpa - luetti niitä pieniä. Siltä väliltä olivat sitte vielä ne, jotka pyrkivät rippikouluun - ne olivat vielä erikseen. Niit ol niiku kolmea aina niitä. Ne siit siinä talossa missä ol lukunen - kylälukunen - sit siinä naapurtalossa aina käivät siit lukemassa ne. Niillä pit aina olla niiku oma huone siit, ettei saant - ei muut kuulleet sitä lukemista.

Pappi luetti sitten aikuisia. Sitte ol sellaista, että piettiin nimenhuutoa; mul mie en sitä tiiä, ett olko siihen aikaan ennää, kun myö oltiin siellä lukusiissa. Sill välillä kun luettivat niitä rippikoululaisia ja niitä muita, ni sitte sillä välillä pitivät sitä nimen huutoa. Kerran sitte yks tyttö ol sanont, kun pappi ol kysynt että missä sie asut, ett "omassa kotona -oman isän kirjoissa olen". Sitte ku ne kysyi, ett kenen kirjoissa on aina se talo. En mie tiiä, minkä takia ne sitä sitte kysyvät, ett mitä sen isännän kirjoissa on. Talon isännän piti vastata aina siintä ruokakunnasta siellä lukusiissa. 

Kesällä 1929 Gaapriel Monnon perhe

Kylässä oli myös kylänvanhin, jolta pappi kyseli kylän asioista. Se aina riippu paljo siitä kylänvanhimmasta, kuinka kärkäs se ol aina valittammaan, nuhteliko pappi kyläläisiä vai ei. Miu mieleen ei ol jäänt yhtään, ett kyläläisiä ois nuhdeltu. Monnon Kaapriel ol kylänvanhimpana aika kauan ja sitte ol sieltä toiselta puolelta Rainion Antti (Koson Antti) sen jälkeen. Ei siellä mitään suurempia muistutuksia kellekkään annettu. 

Pyhäkoulussa

Pyhäkoulua siellä käytiin kyllä ihan talvella, kesäaika ol sellaista loma-aikaa. Meijän puolella kyllää ol tuo Monnon Ieva (sanottiin Monnon Eevaa) pyhäkoulunopettajana. Se ol ihan pitkään, ett sit ihan viimisinä vuosiin ennen sotia sitten ol tuo Vainion - Rytkön Elma. Siel toisella puol kyllää ol sitten Rainion (Koson) Ilmari ja Lempi, jotka sitten pitivät niille pyhäkoulua sellaisille, jotka olivat jo kansakoulun käyneet. Sellaisiille rippikouluu pyrkiville ja siihen rippikouluun astikka. 

Meillä ol sitte pyhäkoulunopettajan vaihto. Monnon Eeva pyys sitte siitä niiku vapautusta, mutt myö pyhäkoululaiset pistettii hanttii, et myö ei anneta. Myö halutaa pittää se – myö tykättiin siitä sitte. Se käi ain sitte taloissa. Kymmene aikaa päivällä - pyhäpäivännä – ol sitt se pyhäkoulu, tunnin verran aikaa ol. Siit laulettii ja luettii katkismusta ja evankeliumi sit ja se oli ihan kyllä tuota semmone.
Mie muistan, ku kerran sit rupesin kapinoimaan - mie en tiiä mistä syystä. Orolla ol pyhäkoulu ja tuota kyllä mie siittä sit omantunnontuskia vähäsen niinkun mielessäin kannon, kun mie päätin että mie en lähekkää nyt pyhäkouluu. Mie olin jossakii sen pyhäkouluajan siit ja äiti siitte seuraili. Se kysy, että olinko mie pyhäkoulussa. Mie valehtelin sille, että mie olin. Mutta se sai tietää sit kyll jostain, ett mie en olt siellä. Sehän miua harmitti pitkän aikaa sitte. Mut myö yleensä käytii uskollisest. Anttilan Tauno ol meistä vanhemp ja se ol jäänt pari kertaa sit luokallekkii. Se käi vielä siit sen jälkeekii, ku se ol rippikoulun käynyn. Ni sen vuuven, kun ol saman ikäsiä, ni s tykkäs käyvä siel pyhäkoulussa.

Muu hengellinen toiminta

Kävikö kylällä hengenmiehiä, muitakin kuin pappi? 

Ne oli yleensä kirkonmiehiä, pappi käi. Mut sit Kolholan puolella, siellä Toivarissa, siellähän käi niit saarnamiehiä vähän sun sieltä sun täältä. Myökiin tytöt käytiin siellä Toivarissa, siel saarnoissa, sitte välillä aina. Kesän aikana ne piti niinkun ulkona, koululla ol usein. Niil ol joku semmonen, niillä pappiilla, että niihen niiku kuulu käydä siellä kylällä pitämässä niitä saarnoja. Ne aina jossakii taloissa saattovat käyvä, mut useimmiten koulu ol se sellain paikka, jossa kokoonnuttii ja siellä käivät pitämässä. En nyt muista sitä, kuinka monta kertaa vuoteen ne käivät siellä niitä hartaushetkiä pitämässä, mut kyl siel aina ol semmosia.
Muihin uskontokuntiin kuuluvia ihmisiä ei miun tietääksein kylällä olt. Jos siellä joku oI semmonen, ett eri uskontoa kannatti, ni ei se ainakaa missää vaiheessa sitä julki tuont.

Joulukirkko

Joulukirkossa mie käin hyvin harvon. Sitä yleensä ei päästy, kun sanottiin että ''kun on leppä Ieholla ja punanen paarma laulaa, nin siit lapset pääsööt kirkkoon". Meiltä ei käyty paljon joulukirkossa. 

Sellaanen siellä ol siit tapa, että hevosella ne käivät. Sit takasin tullessa kilpaa ajovat niihen hevosiin kans, kellä sit paras hevone ol aina kirkkomatkalla. Parasha sinne sit vissii laitettiinkii siit. 

Se ol uuen vuoen päivänä, Monnon Matt-setä ja Eeva sit pääsivät kirkkoon. Ne ei menneet joulukirkkoon. Sit tuota, kun ne tulivat ulos tuolta kirkosta sitte sen kirkonmenon jälkeen, ni siellä rappusilla sitten joku vanha mies sano tuollen Matille, että paa nyt Matti mieleen: ”Kun on usva uunna vuonna, niin on halla heinäkuulla''. Sillo ol usva siitten. Koko kirkonmäki kuulu kaikunee, ko se vanha pappa sano sitte sen. Ei miulla tuota joulukirkoista oo minkäälaista kuvvaa.

Säkkijärven kirkko

Kirkossa käyminen (milloinka yleensä käytiin: juhlapyhinä vai tavallisina pyhinä)

No vissiinkii enemmäkseen niiko tavallisina pyhinä. Kylhä siel siitte taas jos jotakii ol, ni sellaista seremoniaa muuta, ni siitte. Enne vanhaa ku ne käivät jalkasin kirkolla. Ei muualla kokoontunneetkaa nuoretkaan, ku kirkon määllä. Ni sitte ne mänit jalkasiin aina tuolta Kosen sillan kautta ja sit Räihälän riihes - Räihälän aitassa - ol siit aina ne kirkkovaatteet sit. Ei tarvint niihen kans kulkia kesällä sit. Sivin Vilpiinall ol oikein komia kirjava liivi. Ni sitä sit vaihtovat sitte aina, kun Vilpiina ei olt kirkossa, ni sit panivat sen päällee ja se ol västit sen nimi.

Sivin Vilpiina ol äitin täti, sellaine vanhapiika. Se muisti joka kerta muistuttaa, ku joku sano sitä rouvaks tai emännäks; ni se sano, et on neiti, hän on ain neiti. Sit ku se ol halvaitunt ja sil ol vähä huonoks männynnää se puhe, se ol nii kova puhumaa. Tul aina kulkukauppias tai joku reissumies, ni se aina haastel siit kaikkia asioita. Äiti ei aina tykänt siitä, ku se kaikki asiat nyt haastelis. Ni sitte, ku se ol halvaitunt, yks kulkukauppias sitte kysy siltä jotakii. Eihä se saant siitä selvää - ni äiti sano, ett se on venäläine. ''Miten se on voint kestää nii umpi venäläisennä näi keskellä Suome maata!” Nii ku se ol huono puhumaa, ni se luul, että se ol venäläinen. Äitikää ei tuota suomentant sitä. Muuta ku jälkeenpäin sano, ettei hää valehelt yhtää - ku sukunimi ol Venäläinen, ni sehä ol venäläine.

Pääsiäisenä 1936 Sivin Vilpiinan arkun äärellä Sivin perhe. Kotipihalla Venäläisen mäellä, taustalla Oron mäki. Kuva: Malla T.

Tanssit ja huvitilaisuudet

Nurkkatanssitha siel yleisiä ol talven aikana, harvase viikko, ennenku rupesivat kontrolloimaa niitä. Kielsivät ne nurkkatanssit. Nehän olivat jo sillon ennen sotia aikasempaan ja yleisiä. Kesällä siell ol palokunnan lava, joka jo sillon kun mie olin pien tyttö, oli siellä Typön luonna kankaalla, mutt sitte ne ei vuokranneet ennää sitä lavanpaikkaa sieltä, ni sit ne vuokrasivat sieltä Hiekasta Anttilan maalta siitte. Rakensivat sinne uuen lavan ja siel ol aina kesällä sitte, joka viikko melkeen, tanssia lauvantaina tai pyhännä. Useimmiten pyhäiltanna. Sillon 30-luvulla käi jo paljon ulkopuolisiakin, ku se ol suosittu se Laihan lava. Mut sit se tul Kolholaan lava ja sit se rupes olemaan vähä sellaista, ett toisella lavalla ol muutama ihmine ja toisel lavalla ol paljon ihmisiä. Ett se ol vähä sellaasta niiku näin sitte. Kyll siellä paljon ol, Dallapekin siel ol parikii kertaa, siellä lavalla soittamassa sitte. Tällaista huvitoimintaa siellä ol aina.

Muuta huvitoimintaa siel ol palokunnan kesäjuhlat. Siel ol urheilukilpailuja ja arvontaa - sanovat lotteriks sitä - ja mitä kaikkea siellä oli ohjelmaa sit. Sitte 30-luvun loppupuolella, sit ei enää tällaista toimintaa olt, mut palokunta järjesti joka kesä aina sellaiset kesäjuhlat niiku. Ne ol ain niiku yhet sitte kesässä.

Pääsiäinen ol sellaista nuoriille, sitä sitte kiikut tehtii aina. Millon ne olivat missäkiin sitte. Olivat aina riihilaavoissa taikka sitte Kokolla olivat sitte läävän heinälavossa. Kokon suurisä siit vielä lennätti meitä ja myö mäntii karkuu. Suurisä laitto kiikkunarut piiloon, ni myö katottiin mihi se laitto ne. Myö haattiin ne ja mentiin taas sinne. Suurisä kun män pois, ni taas meill ol kiikut sitte. Venäläisen määllä ol paljo nuoria, kun ne Kivelänkii olivat vielä siinä ja kaikki ni. Meitähän ol siellä siit, viel kerräity sielt lähipaikoilta - lähitalloista - sit nuoria. Meillähä ol sit pääsiäisen aikaan aina. Ihan niinkun nyt sellaisiilla nuorilla - mie en sit aikaihmisiä tiiä, ett mitä ne sitte tekivät - ne käivät tanssiissa siel naapurkylliissä, kun siel ol seurataloja, missä voi olla sitte.

Laskiainen. Kolholassahaa ol se munaviilekset, mikä se ol - Kesonmäki, olk se? - ja meijän kyläs ol se Latakka melkee ja sille puolelle siit. Siellä puolella ol enemmä lapsia, ku siellä kylän puolella - ni siellähä Latakassa sit ol. Mie muistan, ku Hiekan Kaisan päällä näin ensimmäisen hiihtopuvun. Sill ol sellaista tumman vihreää - sammalen vihreää - mokkaa mistä se ol tehty, housut ja takki. Tää jäi siihe aikaa mielee, meillähä oll vielä sellaiset hameet päällä ja lanelpöksyt jalassa. Ja siit ku ne pöksyt kastu ain, ni se ol aika miellyttävä kokemus ku lunta ..... Kaatua ei ois saant yhtään määssä, ois pitänt olla pystys aina. 

Ropakoiminen. Se tul vasta niiku 30-luvulla. Sitä kirkon puolla jo harrastivat pitkään. Siellä sit kuka paremmin osas laittaa siitte ja meijän kylästhän käivät paljon nyt lähinaapureissa. Siin ol sit Kolholaiset, kun tulliit sillon sottiin välillä sit sinne Laihalle ropakoimaan siit. Pojat tekivät sillä välillä kiusaa, ne ottivat hevosen suupieliistä ohjakset pois, että hevonen ei totelt. En tiiä mitä siin siit käi ja millon ne huomasivat sen - miten se hevonen ei totelt. Ei meil oikiistaan olt muuta, kun myö käytiin talost talloon vaan, ett meil ei olt niinkun ohjelmaa. Siellä kirkon puollaha ol kuulemma ohjelmaakii sit oikein niillä, ne esittivät aina niiku talossa sitte. Ei myö saatu taloist mittää, eikä myö pyyvetty; se ol vaan pääasia, ett myö saatiin käyvä ja olla sillee.

Juhannus. Juhannuskokko ol siellä ja aina siellä - täällä uuven lavan paikalla se juhannuskokko jäi miusta vähä vähemmäks. Mutta siellä mie muistan sen juhannuskokon, siellä Typön puolella kankaalla, ku miekin siellä yhen kerran olin. Sitt sinne laitettiin se riuku, siihen keskelle sitä kokkoa. Sitte tuota se kokko palo näin, nin se riuku ko kaatu, ni sitte kuka sen riu'un kohall ol - ni mie en tiiä - jäikö siit vanhapiika vai -poika vai mitä se ol. Mutt jokahinen sit pyrki sit aina siintä riuun kohalta pois, ettei sit sellaist tapahtunt. Siin ol joku sellain taika siin riu'us sitte. En nii tarkkaa muista tätä.

(Laihajärven kylätoimikunta. Lahjan haastattelu Artjärvellä 1.12.1994)

Kuva: Merja T.

Siulla tuntu männä yönnä olleen yskää, kylvötettäämpäs se pois

 

Kuva Kärkölän kotiseutumuseon saunasta, Mervi T.

KUMMIN KANS SAUNAS

Pojat oliit tulleet jo pois saunasta, kun avvaan tuvan ovia, on kummi pappailemassa, ett mihi se tyttö lieraht ku pitäs lähtiä saunaan. Ehän mie mihinkään hävint, pistäin vaan isän kans läävässä, kun haattiin maitoa maitokammariin separoitavaks. 

No, takki päälle vaan, puhtaat vaatteet toiseen kainaloon ja käs kummin kätteen. 

Kummi ottaa lyhyn toiseen kätteen ja niin ollaan valmiit lähtemään. 

"Tuo sit puhtaat vaatteet tullessas'', sannoo kummi setälle, "kun tulet perästä saunaan". 

Syksytalven ilta on pimiä ja kylätiellä reen jälki tuntuu liukkaalle. Kummi varottaa: "Älä vaan rupia lillimään tai kemahettaan kumpkiin kanttui". 

Kovan ovi vonkasoo ilkiäst, kun ulkona on pakkasta, sisällä kostian lämmintä. Lyhty jätetään kovan naulaan ja avataan saunan ovi. Sieltä tulloo vastaan lämmin löyhe, ikkunan sermi heilahtaa ja saunalampun liekki kumartaa ihan vaakasuoraan perälle päin. 

Kummikii kumartaa vähäsen sissää tullessaan ja sannoo

"Terve löyly, terve lämmin. Kassoppas, miten lekkoo" ja kummi kiertää lampun syväntä alaspäin. 

Laitellaan pesuvesiä, riisutaan ja kömmitään lauteille. Puinen lattia tuntuu mukavan lämpimälle paljaissa jaloissa, mut lauteet ovat kuumat - niitä valellaan veellä ennen ku istutaan. Kesellä lauteita on pesuastia - se on matala, kaks korvanen kimpiistä tehty saunalahankka, sen eessä on saippuakopsa - sen on isä punont puihiin juurista. Saippuaa on kaks pallaa, toinen ostettu ja toinen kummin keittämä - "Suomen saippuaa", sano kummi. Sillä mie aina oon oman tukan pest ja niin on olt kiiltävä, eikä oo pirsmaakaan tult. 

 

Heitetään löylyä. Ensin vähän ripaten, sitt aina enemmän ja enemmän, kunnes hiki valluu virtannaan. Löylykappa on puinen, sen on setä teht. Sitä ei oo maalattu, mutt kuitenkiin se on ihan sininen, se on sellasesta puusta tehty. Löylykappaa ei saant sotkia saippuaveellä, vaan sen pit olla aina puhas, jotta siintä voi juua kylmää vettä, jos janotti. 

On pesun vuoro. Kummi saippuoip ja pessöö päästä varpaisiin saakka - huuhellaan ja kummi sannoo: "No nyt on puhas kun sipul". 

"Otetaanpas lähtölöylyt" ja kummi ottaa hautumassa olleen uuven vihan. Käyttää sitä kiukaalla ja sannoo: "Siulla tuntu männä yönnä olleen yskää, kylvötettäämpäs se pois".

Niin siinä siit on käytävä kummin polviin päälle poikittain ja vihta alkaa ropsaa. Ensin jatkapohjiissa, siitä aina ylemmäks ja ylemmäks kohti harteita siirtyy vihta ja ropsutellessa kummi lukkoo tahilleen: 

 

"Ripo, ripo, silt, silt, 

piikaa peräkkääks, 

poikaa hartiakkaaks: 

Ripo, ripo, silt, silt, 

mäne yskä Ukkolaan, 

anna ukkoin rykiä,

koukkuleukoin kakoa, 

räkärintoin räisytellä. 

Pysy kotona konnan poika, 

älä pyri kyllään, 

syö russaa ruumenta, 

peuhaa pellon olkiissa, 

ripo, ripo, silt, silt." 

Kun tuntuu, jottei tätä mikkään kitisemättä kestä, sannoo kummi: 

"Nyt riittää - lapikoijaampas vettä päälle". 

Ei sitä vettäkään saant ihan rompkast mättää, kummi sano, jotta sauna lahhoo jos liikaa vettä lossailoo. 

Kovan ovi ol jo äsken vonkunt, ku setä on tult sinne. Kummi tulloo kottaa jäähyttelemää, jotta jaksaa pestä issesään ja kylpöä yhessä setän kans. Setä saatteloo miut kuistiin ast ja lähtöö takasiin saunaan. Millon isä on miua varttumassa saunasta, sillon pois männessä kassellaan taivaalle ja essitään sieltä Otava ja Pohjantähti. 

(Laihajärven kylätoimikunta. Mirjam Mäkelän muistelot).

"Saippua- ja kynttiläteollisuutemme" uutiseen pääset klikkaamalla tästä:

Viikkosanomat /1936 / 24.4.1936 no 17-18