Siellä meillä päin on hyvä naimavuos

Mäkelän Mirjamin muistelot: VUOSSAAN VAIHTEESSA

Hiostavan kuumana elokuun päivänä Matti ajeloo Viipurista kottiin. Kaupunkireissu on hyvin onnistunut. Aurinko paistaa häkäräpilvien takanta ja ilmassa tuntuu savun haisua, sellaista maan palamisesta lähtenyttä. Mistä lie tult ettäältä. Hevonen on asettunt kävelemään, vaikka linnan sillalla kovast tepikoi, kun tul sotamiehiä tiukassa marssissa vastaan. Matin mielestä ei matka oikein jouvu, ihan pitää pari kertaa nykästä. Mut ku sekkää ei tuo hevoselle parempaa vauhtia - ei Matti enempää patistele. 

 

Miten siinä kärryillä istuessa tulee Matin mieleen lsu, tuo oman kylän poikamies. Metka oikeen. Monet komeetit mies sakissa pitänt. Isu on vauhkont, että hällä onkii Viipurin puoles morsian. Sillonkos Matin mieleen tulee tuuma, jot hänpäs nyt mennessään viepkii Isulle morsiamen kottiin. Arvin talon kohdalla Matti käännyttää hevosen kujatielle, mikä vie Isun morsiameks sanotun tytön kotitaloon. 

Emäntä on tuvassa puhistamassa sieniä, tytär korjailee puolpäiväsen tähteitä pois pöyvältä. Olivat sienestä tullessaan keittäneet jyrköt uusista potaateista, riinsuolattuja hailia särpimenä. Matti silmäilöi tyttöä. Hyvän on näköinen, sellainen pyöriä muotoinen ja taitaa olla rutto töihinkin. Niin näppäräst käyvät sormet, kun korjaa potaatin hituja ja silakan totkuja pois pöyvän kulmalta. 

 

Ku emäntä sanoo, että "täällä päin on hyvä sienvuos" 

- päättää Matti käyvä asiaan heti käsiksi ja sannoo vastaan, että ”siellä meillä päin on hyvä naimavuos”. 

Hää on tultkii hakemaan tätä teijän tytärtä sinne höijän kyllää rukin paikkaa kassomaan. 

Kyssyy samalla tytöltä, tuntooks hää Isun. No kylhän tyttö tuntoo ja taitaa olla mieleinenkii ilmeestä päätellen. 

Sillon emäntä kieltämään: "Eihän sitä nyt sillä lailla vieraisiin ihmisiin!"

Mut Matti ei hellitä, vaan käsköö hakemaan isännän tuppaan. lsäntä on puolpäiväsen jälkee ment pellolle kunnostammaa ruismaata ja sieltä kussutaan pois. Kuultuaan asiasta, rupiaa isäntäkkiin kieltämään. Käsköö kuitenkin emännän keittää kohvit. Pöytään istuttaissa pistäis Matti hakemaan kärriltä putelin. Haastellaan, juuaan kohvia ja tehhään vähän kopsuja. Toisen kupin jälkeen alkaa isännän miel muuttua ja kohta luppaakin tyttären matkaan. 

Matti on miettint asiansa valmiiks ja sannoo, jotta ”sillä eholla vien - jos ei naimakauppaa tule - ni ei tarvii takasin kyyvittää”. Hevonen päästetään seinästä irti. Sillä tuntuukin olevan kiire kottiin, koska alkaa niin kerkiäst rapsutella. 

Isun Nanna on vettäint jo tupaseen leppäämään, kun Matti ajaa kartanolle ja laskoo rukin paikan kassojan pois kyyvistä. Isu ilmestyy rappusille ja Nannankii pää näkkyy kurkistavan tupasen ikkunasta. ”

Toin siulle morsiamen”, sannoo Matti ja partaansa naureskellen kassoo lsun hölmistynyttä ilmettä. 

Ku Matti on saant hevosen kiinni ja lähtöö tuppaa kohen toisiin jälkeen, kuuluu jo ulos sulannin kuppeelle tuvasta Nannan patruava ään. Sillon Matti päästää hevosen äkkiä irti ja laskettaa kottiin päin. 

Vähän Matin iloa sumentaa se, kun oma akka kotona alkaa sertiä: "Voi hylky, jotta siun pitkii tuua vieras tyttö kymmeniin virstoin päähän". 

Ei siitä rukin paikan kassomisesta tult liittoa, vaan Isu sai aamulla ottaa palkkahevosen viemään tyttöä kottiin. Lie tytön miel mettä keittänt, ku istu hevosen kärriissä kotimatkalla. 

Isun mieltä kuitenkin polttel koston palo, jotta ”tätä ei lasiks jätetä - vielä mie niin hitrast tien, jotta saan Matin kepposen kostettua”. 

Kuva Laihajärveltä on Tommiska Paavon kuvaama joskus 1990-luvun alussa, kun kotiseutumatkoja alettiin tekemään.

Kyllkös meillen tul kiire

Lauri Hyypiä ja auto Oldsmobile vm. 1928 Laihajärvellä. Kuva: Tuula Jekunen. 

Rainion Lempin muisteloja autoista Laihajärvellä

Nyt lapset näkkööt autoja vaikka kuink paljon yhtenä päivännä. Mutt tuota, ku mie olin pienenä, ni eihä sillon autoja -etennii siellä maalaiskylän kujilla - siellä ny autoja kulkent.

Myö oltiin sellaisia llmarin kans, mie en nyt muista, kuus seittemän vuotta tai mitä, pieniä. Pyhännä aamupäivällä siihen aikaan keitettiin päiväkahvi päivällä, ni siinä yhentoista aika tai mitä. Ni myö ruvettiin Ilmarin kanss sanomaan, et monta kertaa keritään käyvä Hailin kujaportilla tota, ennenku äitillä on tuo kahvi keitettynnää. Myö lähettii mänemää ja mäntiin Hailin kujaportille. Sinne ol siinä parisattaa metriä, taikka oisko olt 300 metriä.
Myö lähettiin tulemaan, käännyttiin takasiin sielt tulemaan pois, ni hyvänen aika meijän riihen luona tullookin auto meitä vastaan ja siin ei olt kattoa. Siin ol vaan se lasi eessä ja auringossa ku se kimmalti, niin kyllkös meillen tul kiire. Ku se ol kapia kuja ja kahta puolta särennäisaijat, eihä siintä pääst mihinkään pakkoon. Myö aijan ylitte ja tuonne pellon ojjaan, heinäpellon ojjaan, vatalleen piiloon. Kylkos ne autossa nauroit, ko myö oltii siinä piilossa ja siihen se meijän Hailin kujaportilla käyminen loppu. Ei myö keritty käyvä muuta, ku sen yhen kerran, et ei myö ennää lähetty toista kertaa, ku se auto tul.

Sit ol toinen kerta. Tuo Pukin Matti ol kunnanvaltuustossa ja Tuunanen ol kansakoulun opettaja. Sil ol auto siit Säkkijärvellä ja se toi sitä Pukin Mattia siit autolla pois. Ja myö kon nähtii, että se auto män Puki Apoll -sinne ol ehkä, ei se ihan kilometriä meiltä matkaa olt- ja myö juoksemaan sinne perrään kattomaan, että ku auto sinne tul. Myö siinä saunan luona se auto kateltiin siinä, mut myö kun vähän aikaa oltiin, eihän se Matti kauva olt ja se ne Pukin tytöt autoon, sen Matin tytöt, ja myö jäätiin kävelemmään, myö saatiin tulla kävellä lounkuttaa, ei se meit autoon ottant.

No sit myö oltiin Ilmarin kans paimenessa metässä. Sinne on meiltä matkaa ehkä kolmisen - kaks kilometriä ainakin sinne mettään, minne kevväällä lehmät vietiin. Siit myö kuultiin, että nyt männöö maantietä myöten auto. Se pit aika kolinaa ja räminää ja sellanen tentturikko suo ol vielä siinä välissä, missä meil lehmät ol ko myö oltiin ettäällä metässä, ettei ihan maantien vieressä. Myö lähettiin koittamaan, että nyt myö keritään, että nähhään se auto. Ja myö se rämemettä juostiin Ilmarin kans ja ku myö päästiin maantien viereen, se auto ol mäntkii sivutte - ei myö sitä nähtykkään.

No sit myö jo niin suuria, että käytiin kansakoulua ja sit paimenet reknasivat, kaikki lapset käivät nääs lehmiin kans siel maantien vieressä, että niitä haattiin ja vietiin kaiken kessää, sitte jokainen laski kui monta autoa kuka ol siit kesässä näht. No se ol siinä kolmekymmentäkuus taikka kuka sit näk neljäkymmentä. 

Mut Hengon Ruusa se ol miun ikkuine ja se ol sellanen mökin tyttö, että niil ei olt hevosta ja sen korvat tul kipiäks ja isänsää läksi jalkasiin viemään Ruusaa - 60 kilometriä Viipuriin matkaa ja - Viipuriin lääkäriin. No kun ne Viipuris astikka käivät, ni kyl Ruusa sai kaikkiista voiton - se näk kaikkista enemmän sinä kesänä autoja.

Ja nyt näkköö tuota kuusiakymmeniä autoja, ei tarvi olla, ku tunnin pari on liikenteisellä maantiellä, ni on se kuuskymmentä autoa nähtynnää, mikä myö nähtiin sillon koko kesässä. No myö ei asuttu siinä maantien - se ol Haminan ja Viipurin välinen maantie - nin myö ei asuttu sielä maantien vieressä muuta ku sillon ku lehmiä kuletettiin ni sillon oltiin maantien vieressä. Se siittä.

Vanha auto. Kuva: autoharrastaja Kari Heikkilän arkistosta.

(Laihajärven kylätoimikunnan arkisto. Sylvi Koson 1970-luvulla nauhoittamaa aineistoa, kertojana Lempi Koso.)

Pellavalioks sitä sanottii

Lempi Koso toinen oikealta. Kuva: Sylvi Koso

Rainion Lempin muisteloita

Enne ku kasvatettiin pellavia aina ja sit ku ne pit järvessä pittää, ett niist tul valkeita ja pehmeitä. Enne ku niit ruvettii loukuttammaa, olha ne nurmeessakkii. No sit myö jätettii lauvantai-illaks se järvee viemiinen.

Sinne tehtiin sellanen niinku pienpelto taikka lammaskarsina tai mitä puut pantiin pystyyn. Kirveen kans lyötiin ne puut. Pellavalioks sitä sanottii. Ne pit panna suuret kivet sinne ja lautoja pellaviin päälle. Kivet lautoin päälle, ett ne pellavat ei siit päässeet nousemaa ylös, eikä saant virta niitä viiä, siin ol puut ympäriinsä. Meil ol kirves sit siellä, jot millä lyötiin ne seipäät tiukalle, tehtiin se liko.

Lähettiin sieltä pois ja katottiin, jott Taavetilta päin tulloo - meil ol jo kiire siinä, pellavia laittaissa - ett nyt nousoo ukoilma. Taavetilta päi, ku tul ukonilma, nin se ol kova ku pilvi nääs ei mänt järven ylitte. Ku se ol pohjospuolella se järvi ja se tul etelästä päi se ukkonen. Se siin ol rankka, jos se Taavetilta päi tul se pilvi, ni sen ties, jott nyt on kova ukonilma. Meil ol kiire saaha pellavia järveen ja myö saatiin ne järveen, ettei se ukkonen vielä olt. Eikös meiltä jääntkii se kirves sinne järven rantaan.

No eihä myö kirvestä sinne jätetty, lähettii sakilla - meitä pelotti jo - lähettiin sakilla hakemaan sit se kirves pois sieltä rannasta, ettei se jää sinne. Ku myö vähä matkaa tultiin ni salama löi siihe meijän välliin, sellaine pään suurune punanen pallo. Sillon myö kyykistyttiin kaikki siihen maahan, jott se löi meijät maahan se salama. Eihän se muuta, ku ol se salama - sanotaa, ett salama leimahtaa - se välleen män. Ku se läks pois, niin nii kovast hais hiuksiin kärvennystä, että myö katottiin kenneen tukka pallaa - mut ei palant - kennenkään tukassa tulta olt, mut se kärvennys hais.

Siin ol, lie sata metriä olt tai mitä matkaa. Pukin pellol ol kaks hevosta ja kun se män se punanen pallo sinne hevosiin jalkoihin - ne kun hyppiit ja juoksiit oikein - kun se pallo män sinne. Mie ainankii tulin sellaseks, että kun ukonilma tul, niin ihan kielestä astikka vet - se tek niin pahhaa se sähkö - ku se meijät sillon maahaan löi se salama. Lauvantai-iltana mäntiin sit sitä varten, että siit pääs saunaan, kun siellä järvessä se ol jo syksyves niin kylmää. Syksyllä elokuussahan pellavat pannaan järveen. Sillon mie salamaniskussa olin ja sellaisen jälen jätti, jotta monet vuuet niin paha ol, kun se käi se sähkö tai mikä nyt ol läp ruumiin.

(Laihajärven kylätoimikunnan arkisto. Sylvi Koson 1970-luvulla nauhoittamaa aineistoa, kertojana Lempi Koso.)

Pojat pois järvestä

Vasemmalla Haapaniemi, oikealla Suursaari. Kuva: Merja Toivonen

Rainion Lempin muisteloita:

 

Kaiken päivää mie olin tehnt leppeitä äitille, jot oikein suur korillinen jo ol. Niin mie aattelin, ett kyllä näis nyt illaks on sille. Ja aurinko paisto ulkon oikein kauniist ja mie aattelin, jokhan nuo jäät lähtööt millon järvestä pois. Mie sit läksin kattomaan. 

 

Mie kun läksin mänemään, niin isä tul justiin myllystä sinne - tuvan takana sit myllykuorman kans ja mie mänin rantaa. Ja no, olhan siel vähäsen jäät niinkun irronnunnaa. Mut poikia tul. Mie kuulin, että Koson Pekka ja Peltolan Tauno tulloot sieltä Toukoselta päin ja mie mänin piiloon. Mie aattelin, että nyt oon piilossa, ettei ne nää miua, mitä pojat haastaat. Niil ol saappaat jalassa ja karvahatut päässä, rukkaset käsissä. Ja meijän rannassa siinä männiit vetteen, ku siin ol vähäsen jo vettä sulanna ja koittiit, jotta uijaanks myö tässä. ”Ei uija vielä tässä”, tuumasiit pojat, ”täs on nii matala, ett männääpäs Haapaniemelle, jos siel on paremp paikka, mutt jos ei Haapaniemel - sit tullaan tähän - mut kyll myö varmast uijaan tänä päivännä”. 

No mie olin aina salassa ja hiivin poikiin jälestä, jottei pojat tienneet. Sieltä rantapusikkoja myöten pojat käveliit rannan puolella, mie pellon puolella siinnä ja annoin poikiin männä ja ennenk mie pääsin - ne olliit männeetkiin. 

 

Siin ol järvessä sellanen niemi – Haapaniemi - ja mie mänin sinne niemen mettään ja pojat mänit rantoja myöten. Mutt mie, kun menin hiljaa, nii ennek mie pääsin sinne, ni pojat olivatkii jo järvessä ja kun ne nostiit varpaita ja hiljaa paniit jalan vetteen ja ihan ilk alasti. Miul tul mieleen, että tuos on kohta äkkisyvä ja nyt jos ne pojat männööt sinne jäihiin alle, tullookiin se äkkisyvä ja ne on siellä, että ne ei pääse sieltä poiskaan. Että kylmässä veessä, kun ne sit tulloon oikeen jyrkkä, että syvä ranta ja mie huusin poikiille, että ”pojat pois järvestä”. Kyllä vesi roisku, ku pojat tuliit takasiin päin. Ei ne hiiviskelleet ennää ja taas mie piiloo vaan, ettei ne tiiä miltään. Pojat panniit päälleen ja sit ol hyvä katajapuska siellä Ailin pellon alla, aijan vieressä. Mie mänin sen taakse piiloon, jotta mitä nyt pojat haastaat, ku ei uimisest tultkaa mittään. 

Poikiin kiire, ne männiit, siin ol pien koivu ja mien en hoksantkaa toisella puolell ol pien koivu. Pojat kiipesiit sinne ja rupesiitkiin tekemään linnunpesiä sinne koivuun. Rupeshan miua naurattammaan toisella puolella aian, puskan takana ja sit pojat saivat tietää, että kuka se huus. No mie kysyin pojilt, että tiesittäks työ, kuka se huus ''Pojat pois järvest”. Eihä hyö tienneet, jotta kuka se ol. No eihä siinä sen enempää olt. 

Sit Pekan äiti siit ihmettel viikolla, että ”mitens tuo Pekan paita on mänt nurippäi, jotta eihä nyt oo käyty saunassakkaan, mutt sill on paita nurippäin päällä”. Ku ne pojat ol niin pieniä, että eihän ne käyneet vielä alakouluakkaan. Äitisä ihmettel, ku Pekan paita on nurippäi. Ei Pekka virkkant mittää, että hyö uimassa käivät ja sit meillä vasta äiti sai tietää, että miten Pekan paita ol mänt nurippäi. 

(Laihajärven kylätoimikunta. Sylvi Koson nauhoittamat muistelut 1970-luvulta”.)

"Mitä määt pyhätöihin, mää kottiis ja ota kirja ja lue sitä"

Rainion Lempin muisteloita

Lempin kinkeritodistus (1918-1919). Kuva: Sylvi Koso

Hailin täti ol meijän isän sisar ja se män vanhanna naimisiin; se leskimiehen kans män naimisiin. Siihen aikaan ei nuoret pitäneet silmälasia, muuta ku vanhat ihmiset ja kyläluvussa luetettiin jokaista. Äiti-vainaa ain sano, jotta pantii rinkii -ympyrään lattialle - ja pappi kävelemmään keskeen ja luetti niit naisia. Hailin täti ku ol vasta vihitty ja sil ol silmälasit silmiil - pan lasit silmiille, kun ruvettiin luettamaan. Pappi sanokii, että onpas tää nuorikko, ku lasia tarvittaa jo. Että se niiku häpäs tätiä siinä, ku täti luk.

Ol sillä miehellä olt poikia, olko niitä kolme - Sunin Antti ja mitä niit olivat. Niist ol nii pahhaa, ku se isä vihittii, jotta ne läksivät. Siellä Lihavan päässä ol joku sellainen mettäkämppä, mettäsaunaks sanottii. Pojat mänit sinne siks aikaa ku isä vihittii, ne ei ilenneet olla kotonna, ku isä män uusii naimisii (poikiin äiti ol kuollunnaa). Sinne uuven maantien suuhun ne rakensivat sit itelle mökin, tää täti ja Hailin Tahvo - Tahvo Suni se ol kyl nimeltään.

Isän toinen sisar asu sit siellä uuven maantien suussa ja siel ol niillä mökki. Täti pit aina yhtä lehmää sit. Se ol nii kova kangasta kutomaa ja kehräämää. Yks tyttö niille sit synty tästä avioliitosta, se ol Mari. Se käi sit tanssiissa, niinku nuoret siihen aikaan käivät, pyhäiltoina. Täti ei teht pyhätyötä, mut Mari kun tul maanantain puolla kylästä iltamiista - tanssiista pois - ni äiti ol jo kehräämässä. Se kehräs paljon lankoja. Siinä naapurissa Kujalassa, kun ol paljon miehiä, ni ne ostivat paljon - mie en tiiä miten monta kiloa ne niitä loimia ostivat - värillisiä puumull loimia. 

Täti kehräs, niil ol lampaita - ni ei siihen aikaan laitettu tehtaalle raassittavaks, täti raassi ne villat, monta kiloa villoja ja - kehräs siit aina kuvetta niistä Kujalan monelle miehelle. Ei siihen aikaan kangasta kaupasta ostettu. Se tek pitkän miehiin kankaan sit aina, jotta Kujalan miehiille kesäks pukukangasta. Se mikä siin ol kaikkein ihmeellistä, ku se sai sen pitkän letin yksinnään kangaspuihin tukille. Siihehä laitettii pärreitä ja pit pirtaa vettää ja pittää lettiä, mut se ol jotennii olkapään takanna pitänt lettiä ja yksinnään pant sen monta kiloa loimia letillä. Kuto kankait ja kehräs villoja. Sit sill ol se tapa, ku se raassi ite ja sieltä jottain nukkaa ja roskaa tul ni se pan jokaisellen omat ne villan roskat pussii. Meillenkii kerran tek isä-vainaalle, keträs villapaitalangat, ni sil ol sellaine nyrkinlainen tötterö niitä nukkia ja niitä, jott hään ei taho varastaa kennenkää villoja. Kell on huonompia villoja, niistä jääp enemmän - sannoot, että hää varastaa - mut hään tuop jokkaiselle omasa takasin mitä niistä tulloo. Se kehräs ja kuto paljon kangasta.

Sil ol yks lehmäkkii. Lihavalta läksiäimet siellä tekiit kaikki heinää ja se olkiin lähellä tätiä se Lihava. Taakan mitalla kannettiin pielekseen ne heinät. Sit se talven aikanna sai kelkalla hakia ne heinät, jottei tarvint hevosta maksaa siihen. Sil ol niin komia lehmä. Ku se kehräs ja sai voita - ni sit se kaupasta osti jauhoja, lehmälle se syötti. Sill ol oikein hyvä lehmä ja kun se lehmä ol tätin kans tult oikein ystäväks. Kevväillä täti ol paimenessa ja miten hän kompastu ja hään kaatu. Hään sillon enskerta kaatu vahingossa ja lehmä kun näk sen ja se tul hyräjämmään oikeen surkiast hänen äärelle - kun hään kaatu. Sitt hään rupes niin ku kiusaamaan. Kun hän ol ja kaatua kompsaht, ni taas lehmä tul hänen äärelle hyräjämmään sit. Ei tätillä mittään puutetta olt. Sit sill ol kissa ja se ol Ulla. Sellainen mustan ja valkian kirjava, tais olla ruskiakkiin. 

Kun se täti ol meiltä kotosiin, ni joka kesä sil ol sit meillä potattia, sen minkä se tarvitti itelle tai syöttää sit sille lehmälle. Kissa ol kun koira, se kulki aina tätin mukana. Se käi meillä astikka, olhan meille pari kilometriä matkaa, kun se siellä Lammin toisella puolella ol. Kissa käi meillä potattiin kaivussa sitte syksyllä tätin kans. Sit siellä Lammin niemessä ol jotkut häät ja kissa ol tätin parvessa siit siel. Hää sit läks peltoa myöten suoraa ja sulhassakki läks hevosiin kans sit kirkollen vihille. Hää läks pois sit sieltä häistä, mie en muista kenne häät ne ol. Kyllkös ihmiset kattot kun hän kissan kans kulki pitkin peltoa. Kissa hällä mukana.

Tätil ois halu olt tehä pyhätyötä, mut sit toisaalta puolt tuns, että se ei oo oikein tehhä pyhätyötä. Siel ol meijän kylän mettiissä paljon marjoja, täti käi marjassa pyhännä ja möi ne marjat. Siellä ostivat kaupassa marjoja ja välistä käi ostajiakii - jotta ne käivät hyväst kaupaks. Täti poimi nii paljon puoloja, jotta se nahkapieksut osti. Eihän siihe aikaan kaupassa niin kommeita pieksuja oltkaan. Mut se siit osti. Sai valmiit jalkineet itelleen, niin ku sanottiin siihen aikaan pieksuks.
Tätill ei oltkaan ku neljä nurkkane mökki, ei siinä kammaria olt. Uuni ol jotennii siinä ovensuu seinäl, että sinne uunin taakse jäi sellain - joku pien - niiku suoja. Täti pan sinne uunin taakse naulaan ne pieksut uottamaan talvia että, kun hään syksyllä marjarahoilla osti. Sit ku se oli ihan Viipurin ja Haminan välisen maantien vieressä, ni yks nainen tul syksytalvesta - pyrki hälle yöks. Ottihaa hän naisen yöks. Hää män aamulla antamaa lehmälle ja kun tul pois - ni naine ol lähtennynnää. Hään ihmettel, että miten sillä niin kiire ol. Ei saant aamukahviakkaan. Ei hään tient mittään sillo. Ajanoloon hää huomas, ett miten tuo seinä on nuon tyhjä. Se nainen ol ottantkii hänen uuet pieksut ja vient männessää. Täti sano: "Pyhätyöllä ei pie siunausta olla". Sinne ne hänen pieksut män, kun hään ne pyhätyöllä - marjoilla - osti.

Sit kerran täti sano, että hän otti kirveen ja aattel, että hään männöö korjaamaan tuon aijan tuolla metässä. Jottei lehmät pääse pahantekkoon. Kun hää vähän matkaa mäni, ni niiku joku ois hällen sanont: "Mitä määt pyhätöihin, mää kottiis ja ota kirja ja lue sitä. Äläkkä mää pyhätöihin". Nii hää män kottii ja jätti sen aijan korjaamisen.

Mie kävin ahkerast Hailin tätillä, ku meijän Suursuo - meijän peltoja - ol siellä. Aina kun mie käin siellä ja sen mökin sivutten kulin, mie poikkesin tätillä. Se ol hyvä haastelemmaa. Mie muistan kerran, ku mänin siihen, se ol pesemässä lattiaa. Paljolla veellä sillon pestiin, se ol maalamaton se lattia ja ves virtas. Täti vielä haastel veelle: ''No mää sinne päi, tännehä sitä pittää tulla". 

Toinen täti asu siinä maantien toisella puolella, sill ol perettä ja siin ol tavallinen maalaistalo - ei miua siihen Sivin tätille niinkää haluttant. Mie aina käin Hailin tätillä, ni Sivin tät tul mustasukkaseks, jotta mitä varten se Lempi käyp Hailin tätillä, tuossa Annilla, jottei tule hälle.

(Laihajärven kylätoimikunnan arkisto. Sylvi Koson 1970-luvulla nauhoittamaa aineistoa, kertojana Lempi Koso.)