Kotiseutuni. Se lapsuuden kotiseutu - voiko sitä unohtaa?

Laihajärvipäivässä 2023 Eija esitti äitinsä Mirjam Mäkelän muisteloista tarinan ”Kotiseutuni”. 

Tää on kirjotettu vuonna 1975. 

Minulla on kaksi kotiseutua. Toinen on lapsuuden ja nuoruuden kotiseutu. 

Toinen työn ja miehuuden kotiseutu keskisessä Kymenlaaksossa, jossa elämän iltarusko punertaa. 

Molemmilla seuduilla olen asunut saman verran elämästäni, yli 27 vuotta. Näiden ajanjaksojen väliin mahtuu vielä kolme eri asuinpaikkaa: Satakunta, Uusimaa ja Etelä-Kymenlaakso. Kaikki nämä sotien takia, pakollisia opintomatkoja. Aina on jotain uutta oppinut. 

Vehnänleikkuuta Laihajärvellä Rantalassa v.1931. Kuva: Eija M.

Kotiseutuni on maalaiskylä, joka on siksi lähellä asutuskeskuksia, että junan kolke ja tehtaiden työn äänet kuuluvat maisemaan. Täällä on kuitenkin puhdasta ilmaa ja raikkautta. Päivän töiden päätyttyä hiljainen rauha laskeutuu maisemaan. Kesäiltaisin ehkä nuorten huudot pelipaikalta, lapsen itku varpaan satuttua kiveen tai viikatteen hionta kuuluu kylämaisemassa. Taloudet eivät ole vielä niin koneistettuja, etteikö viikatetta tarvittaisi. 

Paljon on kuitenkin muuttunut sinä aikana, minkä olemme olleet täällä. Koneet ovat valloittaneet työelämän. Me olimme alokkaita, saimme alkaa työpanoksemme peltojen raivauksella. Nyt voimme istahtaa ja katsella työmme jälkiä. Työtä riittää kasvaneelle sukupolvelle, joskin raha houkuttelee parempaan elintasoon ja pitempiin vapaa-aikoihin. Kuitenkin täällä on oma vapaus ja itsenäinen päätäntävalta, ei ole piiskamiestä perässä. 

Kun tulimme tänne, meidät hyväksyttiin toisten kyläläisten joukkoon. Saimme kutsuja perhejuhliin, vaikka meitä ei tunnettukaan. Kylän asukkaat käyttäytyivät entisen kotikylän naapureiden tavoin. Täällä on turvallista, sillä kaikki tuntevat toisensa ja tarvittaessa antavat naapuriapua. Lapsistamme tämä on hyvä ja turvallinen paikka asua, onhan heidän lapsuusmaisemansa täällä. 

Laihajärven kansakoululaiset (24 oppilasta) ja opettaja v. 1925 - 1926). Kuva Eija M.

Takarivi vas: Hovi Yrjö, Tommiska Lauri, Vilamaa Alma, Peräkylä Arvo, Koso Toivo, Valkonen Aarne, Hellberg Eino, Ollikka Katri, 

Monto Elma, Hagert Eeva, Venäläinen Alma, Tohmo Aune, Lyijynen Kerttu, Monto Mirjam, Koso Jenny, Venäläinen Aune, Koso Alli. 

Edessä vas: Venäläinen Toivo, Ollikka Tauno, Ollikka Toivo, Hämäläinen Aulis, Monto Helvi, Ollikka Toini, Vilamaa Kerttu, Hagert Elli. 

Se lapsuuden kotiseutu - voiko sitä unohtaa?

Kun kohdataan ystävien kanssa, kuuluu aina ensiksi: Muistat sie?

Muistat sie, miten niitä hauven pulikoita pyyvystettiin heinän koresta tehyllä silmukalla?

Ne lämpimät kesäpäivät järvenrannalla moninaisissa leikeissä.

Uintiretket.

Entäs se syksy järven kans?

Siinä sopi luistella ja jos pää kesti - sai huiman kyydin napakiikun kelkassa.

Entäs koulumatkat talvisin, suksilla? Kun kylän kujat olivat lunta niin täynnä, että hevostiekin kulki pitkin peltoja. 

Laihajärven nuorisoa. Lyijynen Veikko, Lyijynen Sirkka, Typpö Urho, Lyijynen Martta,
Lyijynen Kerttu (?) ja Hyttilä Elsa. Kuva: Terttu Heikkilä

Nuoruusajan aatteelliset riennot, kesähuvit - joissa nuorisoseuran laulukuoro kysyi monta kertaa· "Miks niin lujalle sä solmit, oi armahain".

Usein syksyiltoina loistivat valot koulun ikkunoista ympäri kylän, kun kokoonnuimme lausuntakerhon harjoituksiin.

Vanha Pietarin tie kulki kotikylän laitamaa. Aika kultaa muistot. Pietarin tie muuttui Viipurin tieksi. Tämä taas Eurooppa tieksi ja sisimmässäni elää toive saada kulkea tätä tietä sen paikan ohi, jossa kerran oli kotikylä.

(Laihajärven kylätoimikunta. Mirjam Mäkelän tekstit 1970-luvulta/Eija M)

Laihajärvipäivä 2023 Järventaustan kylätalolla Sippolassa

Elokuun 12. päivä koitti aurinkoisena. Laihajärveläiset kävivät Sippolan kirkolla laskemassa kukkavihon Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkillä ennen Järventaustan kylätalolle siirtymistä.
Kylätalon keittiössä aikaisesta aamusta asti hääränneet Marjaana ja Hannele tarjosivat maittavaa hapanlohkoa laihalaisen Eeva-äitinsä oppien mukaan – ruokarajoitteisille oli sosekeittoa. Antti puolestaan myi eteisen puolella Laihajärvi-tuotteita.

Sippolan Järventaustan kylätalon, entisen koulun ruokasali. Kuva: Eija M.

Puolilta päivin Laihajärven kylätoimikunnan sihteeri Pirjo avasi kylätoimikunnan 34. toimintavuoden Laihajärvipäivän. Aluksi laulettiin perinteiseen tapaan Eeva Porkan sanoittama 12-säkeistöinen Laihan balladi, tällä kertaa Sanna Mäkelän johdolla. 

Kirsi Liimataisen suunnittelema Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkki 
Sippolan kirkon pääoven edessä. Kuva: Eija M

Tervetulotoivotus
Laihajärven kyläpäällikön, Pertin, ollessa estynyt saapumaan paikalle, toivotti kylätoimikunnan varapuheenjohtaja Raimo tällä kertaa noin 40 vierasta tervetulleeksi. Hän muisteli tämän olevan toinen kerta tällä kylätalolla, ensimmäisen kerran kokoonnuttiin elokuussa 2013. Muista juhlapaikoista hän mainitsi Oronmäen sekä Viipurin.

Raimo muisteli myös, että aiemmin kotiseutumatkoja tehtiin vuosittain, mutta ”Nyt ei varmaan enää ole mitään asiaa Laihalle, mutta ollaan hyvillään, että tulihan siellä käytyä”. Myös Viron puolelle on tehty useita matkoja. Ensimmäisestä sodan jälkeen tehdystä kotiseutumatkasta kylälle hän totesi, miten ”kylän läpi käveltyä tuntui, että oli kuin olisi vasta äsken sieltä lähtenyt”. Tuolloin vuonna 1989 tutustumiskäynnillä kävi kahdeksan laihalaista. Oronmäellä oli siihen aikaan ”400-päisen karjan rivitalo”, kolhoosin lehmälaidun ja lypsykatoksia. Matkoista innostuttiin, kerättiin talonpaikkoja ja lopulta tehtiin videofilmi.

Marjaanan valmistamaa hapanlohkoa. Kuva: Mervi

Eeva Porkan sanoittama ja Laihajärvipäivän perinteinen aloituslaulu Laihan Balladi on kerran laulettu myös Oronmäen Laihajärvipäivässä. Raimo kysyi tuolloin Eevalta luvan muuttaa yhtä sanaa ja saikin sen: ”siellä Oronmäellä” laulettiin tuolloin ”täällä Oronmäellä”. Se oli ollut tunteikas ja vaikuttava hetki Laihalla. Raimo toivookin, että perinne jatkuisi tästä eteenpäinkin ja Laihajärvipäivät aloitetaan balladilla.

Laihajärvipäivien ohjelmasta on puhuttu paljon ja ihmiset ovat toivoneet enemmän haastamisaikaa. Aika harva tapaa vanhoja laihalaisia tuttuja muualla. Kuinka paljon sitä haasteluaikaa oikein pitäisi olla? Tärkeintä kuitenkin on tapaaminen ja yhdessä oleminen. Joka vuosi on ollut uusia osallistujia (tänäkin vuonna 6). Saa nähdä kauanko kaikista vanhimmat jaksaa käydä juhlissa. Raimo toivotti kaikki tervetulleiksi ja haastamaan: ”Kun haastaa tarpeeksi, niin suu tulee makeaksi. Toivottavasti suu on tullut makeaksi hapanlohoista ja muista tarjoiluista”.

Hiljainen hetki ja muistamiset
Viime vuoden Laihajärvipäivän jälkeen poisnukkuneille laihajärveläisille pidetyn hiljaisen hetken jälkeen vuorossa oli muistamiset. Kultaisen Laihajärvi-mitalin saanut Anna-Maija Lämsä kertoi, että ”Kujalan talo Laihajärvellä on kotitalo, missä on juuret”. Puolisonsa kanssa Laihajärvi-päivään tullut sukututkimusta harrastava Anna-Maija totesi kiittäessään ”luulisin, että te olette kaikki minulle sukua”.

Hopeiset mitalit myönnettiin laulaja Sannalle ja nuorelle harmonikansoittaja Lotalle -molemmat ilahduttaneet taidoillaan ja olleet esiintyjinä Laihanjärvipäivissä. Kylätoimikunta halusi muistaa allekirjoittanutta kiittäen kukkasella uurastuksesta blogin ja tarinoiden kirjoituksen parissa sekä nimetä oman kylän eli "Laihajärven tytöksi". Aiemmin kesällähän minut nimettiin Säkkijärvi-juhlassa ”Säkkijärvi-tytöksi 2023” (Säkkijärvisäätiö). Kiitos kaikille!

Sannan laulaman Vesa-Matti Loirin laulun ”Maailma on kaunis” jälkeen meille esiteltiin mielenkiintoista "Säkkijärven kylät ja kartat" -kirjahanketta. Suomen Säkkijärvi-seurasta paikalla olivat Raimo Hovi ja Martti Kokko. 

Laihajärven Oronmäellä ei olla käyty vuosiin viime vuosien tilanteiden vuoksi ja jos sinne joskus pääseekin, niin tuolloin muistajat ovat poissa ja meillä ei ole enää ketään Säkkijärvellä asunutta kertomassa Säkkijärvestä, Laihajärven kylästä ja talojen paikoista. 

Kirjahankkeeseen onkin lähdetty ajatuksella, jotta nykyinen ja tulevat sukupolvet löytävät kirjasta ne paikat Säkkijärveltä, joista suvuissa on puhuttu ja kirjoitettu. On myös muistettava, että esim. Laihajärvellä on eletty jo vuonna 1543 eli säkkijärveläisyys ja laihajärveläisyys ei ole pelkästään sen sukupolven asia, joka lähti sieltä v. 1939 – 1944. Muistajat loppuu ja nyt kirjahankkeen tavoite on kasata muistot yhteen kokonaisuuteen. 

Tekeillä oleva kirja ei tule olemaan pelkästään karttakirja, vaan se on 300-350 sivuinen käsikirja säkkijärveläisyyteen -linkit kaikkeen siihen tietoon, mitä on tuotettu sodan jälkeen. Kirja, jonka pystyy ottamaan mukaan maastoon, toisin kuin painavan 900-sivuisen pienellä tekstillä kirjoitetun Säkkijärvi kautta aikojen kirjan (jota on käytetty tämän kirjan pohjana). Lisäksi käytössä on ollut ilmakuvia, maanjakokarttoja, henkikirjoja, maakirjoja ja monista kylistä tehdyt kirjat. Laihajärvestä hän totesi sen olleen yksi helpoimmista kylistä tässä hankkeessa (Laihajärvestähän on olemassa kaksi kirjaa ja Seija Harjulan piirtämiä karttoja, joissa näkyy talojen paikat). 

Paljon muutakin mielenkiintoista meille kirjahankkeesta kerrottiin ja jonkin verran ennakkotilauksiakin taisi tulla päivän aikana. Mikäli kaikki menee aikataulussa, niin kirjan pitäisi valmistua vuoden 2024 Säkkijärvijuhliin Luumäelle. Jos kiinnostuit, niin tiedustelut: Säkkijärvi-seura ry:n sihteeri Martti Kokko, marttijkokko@gmail.com

Kirjaesittelyn jälkeen Eija esitti äitinsä Mirjam Mäkelän muisteloista tarinan ”Kotiseutuni”. Kyseisen tekstin julkaisemme blogissa syksyn aikana. Muisteloiden jälkeen Sanna esitti laulun, jota kukaan meistä ei ollut kuullut aiemmin ja eipä tuota liene esitettykään kuin kerran aiemmin. Allekirjoittanut nimittäin löysi talvella isän jäämistöstä alpakkaisen kampakotelon, jonne taiteltuun paperiarkkiin oli kaunokirjoituksella kirjoitettu 6-säkeistöisen häälaulun sanat ja teksti: ”Laulettiin Paavoin Tyynelle 1929 15/12”, sävel ”Jos laulaa voisin kuin lintu voi” ja lopuksi mummoni nimi ”Neiti Elsa Lyijynen”. Tuolloinhan hääperinteisiin kuului laulaa morsiamelle tämän siirtyessä lapsuuskodistaan miehelään. Paikalla ollut Tyynen sisarentytär yllättyi -eihän hänkään tiennyt tästä laulusta. 

Pienen tauon jälkeen pidettiin kyläkokous. Kylätoimikunnan tulevasta toiminnasta päätettiin, että kyläpäällikkö Pertti ja vanhat jäsenet jatkavat jälleen vuoden eteenpäin ja vuoden päästä elokuussa on Laihajärvipäivä, josta ilmoitellaan myöhemmin. Kokouksen lopuksi vielä lyhyt tiedottajan katsaus blogin Laihajärveläiset Karjalasta kuulumisista ja sitten olikin jo Raimon aika lausua päätössanat. Päivän päätteeksi laulettiin yhdessä Karjalaisten laulu ja sitten vuodesta toiseen suuressa suosiossa olleet arpajaiset ”villitsivät” vieraat. Kakkukahvien jälkeen olikin jo kotimatkan aika.

Kiitos kaikille mukana olleille ja nähdään vuoden päästä!

Laihajärven kylätoimikunta eli kyläpäällikkö Pertti, Raimo, Pirjo, Mervi, Marjaana, Eija ja Antti

Järventaustan kylätalo Kouvolan Sippolassa. Kuva: Mervi

(Laihajärven kylätoimikunta. Teksti: Mervi, Laihajärven kylätoimikunnan tiedottaja.
Mirjam Mäkelän ”Kotiseutuni” julkaistu Säkkijärvi-lehdessä 1970-luvulla)

 

 

"Käit huutamaan, oisit hautont kostialla maalla"

Mirjam Mäkelän muisteloita: HEINÄPÄIVÄ

Heinällä 19.7.1934 Monnon pellolla Laihajärvellä. Nainen keskellä heinäseipään vieressä Eeva Monto,
tuntematon mies, Matti Monto, Mirjam Monto harava kädessä, muut tuntemattomia. Kuva: Eija Mäkelä

”Tuuver, siiver, huuver” - muistutti Elina illalla, kun isä käi käskemässä miua makkaamaan. 

”Iiver, vaaver” - vastasin. 

Isä sano, että ”ne tytöt taas haastaat rentua”.

Kun huominen koitti ja miut herätettiin, ol setä jo valmiina lähtemään miun toveriks viemään lehmiä messään. Kummi ol keittänt tattarpuuroa, mitä vietiin samalla karjaniittyyn heinämiehiille murkinaks. Muut evväät ol männeet jo heinäväen parvessa hevosen kärriissä. 

Karjojen kujan suussa huuvettiin lehmiille: ”Hoi messään, hoi messään, hoi messään, ho-oi!" ja viskattiin vissa perrään, jottei tulleet jo päivällä kylän kujille kolkuttelemaan. Käännyttiin haan kautta niitylle. Siin niityn reunassa ol ensmäinen lato. Sen seinällä pilveksen puolella riippu eväskontti. Jamakkihinkki ja kaljapötikkö olliit pusikossa varjossa. Setä nosti lavon oven saranoiltaan pöyväks, sen päälle laitettiin eväät. "Käy kussumassa syömään", sanoi setä. "Mut älä huuva, taikka tänne tulloot kaikki; Toisiit omalta niityllä ja Oron väki Pirkosta." Siinä se niitty auken ja heinäväk ol töissä. Miehet niittiit vielä, mut osa väestä ol jo hajottamassa heinärukoja karheeks, missä heinät kuiviit. Lakiaan päästyäni rupesin kuihkimaan ja kohta väki ol murkinalla. 

Elina ol kussunt miua höijän laavolle, muttei sinne voint männä ennen kun puolpäiväslevon aikanna, kun Elinan pit olla kääntelemäs karheita. Aika tahto tulla yksinnään pitkäks. 

Siinä nappasin tistikan kiinni ja aloin lukia: "Tistikka, tastikka, rannan rastikka. Anna miun kipiälle voietta." Jos oikein osas satuttaa tistikan leuat jonkuun itikan pureman tai risun repimän päälle, nii siihen kipiän peitoks ilmesty tistikan suusta vihreän ruskeaa nestettä, joka kovettu kovaks kuoreks. Hepotistikalta ei voint ottaa voietta. Se jos pääs lokistammaa, niin ihan itketti. Se takertu vaatteisiinkin niin kovast, jotta siltä jäi pää siihen, jos äkkiä nykäs. Niityllä ei olt palotistikkaa niinku karjojen pellossa. Sillä ol punaset siivet ja kun se hyppäs tai lens, niin kuulu pärisevä ään. Niityn yläpäässä, aijan ulkopuolella, missä virtas oja ja alko korpi, ol meijän mustaharjan hauta. Sinne hauvattiin kotkasuu hevoset, kun ne tulliit vanhoiks.

Kummi ol sanont, että "varo siit, jottei mato pääs puremaan". Miust ol metkaa, kun kummi sano kärmeitä, jotta "mato". Kyll mie sit jalkoi kassoinkii, kun mänin Toisiin laavolle. Siellä muut olliit leppoolla, mut Elina seiso sootson luona. "Tules tänne" ja Elina koppas kouran sissää suuren vihreä silmäsen paarman. Kun mänin lähemmäks, näin miten Elina pisti lyhyen heinän pätkän paarman takapuoleen ja laski siit sen lentoon. Se läks ja lens ihan kohtisuoraan taivasta kohti. Elina sano, jotta se laulaa lentäissään: "Tura-tii-tura, tura-tii-tara, puikko perseessä''. Kyl myö otettiin vielä sootson kuppeesta vielä monta suurta paarmaa. 

Elina halus näyttää miulle suurta ampiaispessää, mikä ol laavon räystään alla. Mänin läheltä kassomaan, mut kiireest takasiin ja pajupuskan takanta kurkistelin, miten Elina pitkällä seipäällä härnäs pesän suulla. Kovast ne tuijjailivat, mut ei ne Elinalle mittään tehneet. Yht'äkkiä käi kun salama yks miun silmäkulmaan ja sillon huuto alko. Kyll heinämiehet äkkiä piristyt ja kiireest läksin juoksemaan meijän laavolle. Silmä turpos umpeen ja kulmaa pakotti. Koko iltapuol ol pilalla. Ei voint männä häkkiinkään, kun korjattiin heiniä. Kun sit illalla mänin heinämiehiin kans kottiin ja haaston kummille, miten ol käynt. Sano kummi: "Käit huutamaan, oisit hautont kostialla maalla".

(Laihajärven kylätoimikunta. Julkaistu Säkkijärvilehdessä joskus 1970-luvulla).

Koko pelto ol rukkiina

Hailin Ailin ja Ellin keskustelua v.1990, osa 2

Vuorela Hanna, Väärämäen täti, Rokka Aili (os. Haili), Typpö Emma sekä lapset Alli ja Raili vuonna 1932,
Hyypiän Martan ja Viljon hääpäivänä. Kuva: Veijalainen Marjatta arkistosta.

Pellon nimet, Polkumiina

Elli: No noita pellon nimiä, nehän miua kiinnostaa.

Aili: No siin ol enstäin tuvan takana, siin ol Kartanopelto. Se ol just siinä tuvan takana.

Elli: Tiesit sie sit sen ko Matti-eno ja Pentti kyntivät ihan tässä haan vieressä. Sielt tulkii polkumiina viilloksessa, sellane laatikko. Siihe jäi kyntäminen. Aattele jos se hevone ois tallant siihen, ni se ois mänt Matti-eno ja Pentti ja hevonen ja meiän ainut lehmä, Lahja. 

Mie puhuin nytkii noille, ku oltiin siellä. Mie muistan vielä. Se ol vihreä laatikko ja se ol tään kokonen. Se justiin sillä viilloksella käänty. Ettei sattunt hevonenkaan tallaamaan.

Aili: Sitä ei tient, että missä niitä siellä ol.

Elli: Mistä sitä ties ja kyntää ois pitänt.
Olks tällä pellolla nimiä, mikä ol ko Typöltä tultiin, mikä ol niiltä vaihettu.

Aili: Ei sillä, ei vissiin olt mittää, et se voi olla, jotta se ol entinen Koson pelto, et sil ei olt.

Elli: No se voi ollakkii. Miekii vähän muistan sellaista. Ja tuo ol Poutoja eli Poutaoja.

Aili: Siitä kun män Poutojasta sinne pellolle päin, siin ol enstäin kaivo oikialla puolella ja siit siin ol se kellar. Se ei oikein kauaa se kellar kerint ollakkaa. Siel ol aina näät portit. Veräjää ei olt koskaan. Sit siintä ko mäntiin, ni se ol sit Välpelto siinnä ja sit siintä läks vasemmalle puolle sen Kartanopellon ja sit sen Tuvantauspelto, mikä se ol, ni siintä män tie sinne, jotta vasemmalle päin ja siel ol Peräpelto sitte siellä. 

Ennen ol Kosolan Samun pelto, ni siellä rajapeltona. Se ol sinne päin sit viimenen. Sit siinnä Peräpellon vasemmalla puolella, siin ol sit se vanha haka. Se ol ja sit se toinen ol.

Elli: Sen mie muistan sen Kellarhaan ja hyviä mansikkapaikkoja kummassakkii.

Aili: Ja sit siinä Vanhassahaassa, ni siin ol sellanen töyräke, siihen tuvan ikkunaan näky. Ja siinä ku ol leppäpuskia. Ai maailma et ko ol niin paljon tult punkkia, et niit ol joka paikassa. Sit siintä ku mäntiin siit Välpellon aian vierusta, män se tie sinne Peräpellolle. Siintä ku mäntiin eelleen päin. Sit siin ol toinen Välpelto, mikä käi järveen ja sit se ol Peräpelto siellä sen takanna Mäkelän rajalla.

Elli: Siin ol joku oja, siintä män tuosta kellarin luota.

Aili: Se män siintä kellarin luota, mut se virtas se oja näinikkää. Siit se män sen justiin, kun siin ol se Tallintauspelto, missä sit ol riihen luona sit se rapaharju siellä, ni se män siintä sen pellon puolelta, mut siit aian vierusta myöten ja sit se män sinnen riihen alapuolella, ku ol se mikä ol se Lääväntaus pelto, mikä sanottiin, ni se ol sit siellä riihen alapuolla, et se virtas siit järveen.

Elli: Siihen on tehneet oikein betonisen rummun (itänaapurit). Juu siin ol iso betoninen rumpu. Veikko katto vielä sitä.

Aili: No mitä ne sinne aijaat?

Elli: En tiiä, kyl ne vissiin aijaat, ko sinne on tehty.

Elli: Tuos on tuossa kirjassa Laihajärven laitumilla (Laihajärven aukeilta), et ku palokunta on pitänt kesäjuhlia siin Hieteenkankaalla, ni Väärämäen vierus on olt hyvä harrastaa ampumista. Kale sano, et siinähän onkii hyvä paikka. Se ol niinku jyrkempä, ku yleensä kaikki lapsuudesta loivenee, mut se Kellarhaka ol miusta nyt jyrkempä ja pitempä ja Väärmäki ol matalampa ko ennen ja tuota tälläisiä olt, mut ei olt montaa sellaista, et mitä mie en ajatuksissaan ois niinko muistant.

Laskiaisiloa
Aili: Se ol siinä, et mistä se ennen läks siintä haankulmalta, aian kulmalta se mänemään, ni sit se vieru siin ol Väärämään vieru. Aina puuhattiin siinä sit laskiaisenna. Koulua meil ei olt laskiaisenna, kouluaikannakkaa. Se ol aina se tiistai lupapäivä. Siinä puuhattiin, et muistan yhen kerrankii, ku eihän sillon olt pitkiä pöksyjä, kun mie tulin sieltä, ni ko ol pöksyt oikein jäässä, lanelpöksyt. Sulattelin niitä uunin päällä ja sit iltapäiväl uueestaan. Sit tulivat aikaihmiset iltapäivällä ja Typön Iivar, ni se toi aina sit, milloin toi pienen reslareen, taikka sit tuon kelkkareen. Ja ne lasettelivat sieltä mäntyin välistä sitte niillä vehkeillä.

Elli: Ne osas pittää sitte hauskaa. Oliks se Iivar Anttoonin veli?

Aili: Oli. Oikein sellanen "koiranleuka".

Amerikkaan lähtijät
Se ol sellaista aikaa, et Hannakaa ei olt vielä Vuorelassa. Mie muistan, myö käytiin Hannan kanssa sit, et mie olin sellanen tytön raakki, käytiin Vuorelassa. Pitivät lähtötanssia. Niitä lähtivät Uutelan Aaro, Kokon Matti ol muistaakseen. Ja olko se Anterin Matti. Niit ol niitä Liisa-Stiinan poikia Matti ja Anttoon. Kump niistä läks siit ja sit Typön Iivar.

Kiikut
Elli: Sitä mie aattelin, et kyl ne osas sit ennen vanhaan pittää hauskaa tuollaista, ko aatteloo, et sit meiänkii lapsuuessa, ni kyllä myö sentään muutamat kiikut kiikuttiin Typön siellä läävän katoksessa.

Aili: Ettäk olleet Pukin Aapon (Aapraham Hyypiän) katoksessa. Mie ko olin lapsena, ni siellä oli, jotta melkein käsvarren paksuista nuoraa siellä oikein paksut hirret, ku oli katossa, et kyl nekkiin notkuvat. Sit miehet ol siellä päissä ja sit, että mie muistan, miekii olin siellä siit kiikkumassa pääsiäisenä. Siel ol isot kiikut pukin Aapon katoksessa. 

Se ol sitä aikaa, ku tytöt olivat vielä siit siellä Pukilla yhessä, jotta siel oli Helena, Aino ja Elina ja Martta. Sit ne ol niitä Pukin tilan maita. Olk ne sit niinku Matin nimellä se Hailinmäki, missä sit Helena ja Martta asuvat ja sit siihen sammoille maille ol tehtynnää (Typön) Einarilla ja Elinalla. Jotta ne pellot olivat niitä Pukin maita. Sit Vuorelan Aino se sai siit siitä Rönästä, siitä alapuolelta. Jaskoin Iivar siit osti ne pellot siitä alapuolelta.

Heinäpellolla 1927. Kuva: Veijalainen arkistosta.

Vapunkatu
Elli: Mites ne pellot, mitkä ol siellä kylän keskellä, oliks ne sit aina olleet niinko meiän hallussa. Siinä Vilamaan vieressä se pien pelto. Sehän ei ollu mikkään iso pelto.

Aili: No se ol tuota kivinen mäki siinä, et siin ol sellasia pieniä palasia, mut kaks sarkaa ol siellä takana. Ja se ol sieltä Peltolan Vapulta ja Eerolta ostettu ne. Se Vappu asu siinnä ja sit myöhemmällä, kun ne sinne Kilkinkankaan rantaan sille Vapulle, et en mie tiiä, että kutka ne, vaik ois kyläläiset tehneet sen pienen mökin, kun siellä oli siit Vapunkatu. 

Kankaisiin Vappu ol ensimmäinen siinä Kuuselan alapuolla, ja sit ol Peltolan Vappu. Siit ol Kantolan Vappu Matin sisko ja sit ol Alatalon Vappu. Ni se ol Vapunkatu. Siintä kun ol Oronmäeltä ne pellot sinnen Kilkinkankaan rantaan, ni se ol sit Vapunkatu, neljä Vappua siel ol.

V.1941 pellonojat kasvoivat pusikkoa.
Elli: No tiiät sie, mistä se Hermusen Mari sinne ol löytynt?
Aili: Se ol taas siinä mökissä asu, mikä ol Peltolan Vapulle tehty sinne. Tulkhan se jostain tuolta Ylämaalta, Hennusista päin.

Elli: Se ol näät kato meillä sillon töissä, jatkosodan aikana.
Aili: Eiks se olt hakkaamassa puskia siintä tuvan tauksesta pellolta.

Elli: Ol, sehän ol meillä ko sehän on maailman vahva, vaikka se ol niin ikäihminen. Äitihän sano aina, et sehän ol niin suur apu, ku ei työsakkia olt.

Aili: Mie oon aina haastant, ku moni on mielint, et jos pääsis sinne takasiin. Mie sanoin, et siel ol sellaset metiköt, et sen verran, kun olivat sieltä pois, ni mie sanoin, että Hennusen Marikii ol siinä Väärämäen pellollakkiin Annalla hakkaamassa puskia.

Elli: Niin se hakkas niin monniista oijiista, mut ne on kyllä nyt salaojitettu. Ei oo ollu Kalen kans puhetta, mut ne täytyy olla salaojitetut, kuule ne pellot. Ei siel ollu ojia, eikä siel ollu puskia, muuta kun nää Poutoja ja mikä ne on nää isot.

Alli: Ne on siks paljo kosteaperästä, jos ne ei ois salaojissa, ni ne ois märkiä. Miust ol outoa, ku mie olin ensimmäist vuotta Muurikkalassa, ni ko ol kuiva kesä ja savimaat ku ol, ni ol kuivuus. Ehän siellä kuivuuesta tient mittää. Ne ol sellaista multamaata. Ja siinä justiin ko ol se töyry siintä siit kotia päin, ni siintä sit vasemmalla, mistä se oja virtas sieltä vasemmalta, ni siellä tahto olla aina liika märkää, vaik ol ojakiin siellä, et hikennä aina kasvo perunamaakii. Se tahto olla vähän liika märkää.

Ai, muistan yhtenä vuonna ja kun Pöngän Rauni ol sillo meillä piikana, ku ol se riihipelto, ku ol koko pelto ol rukkiina ja myö Raunin kans kahteen se leikattiin, että paimenpoika sito. Oisko olt joku, että yhen härkäpäivän leikkaamassa. Isävainaa tek kuhilaat. Mie muistan yhen kerran ja, ni mie sit Raunille illalla sanoin, jos sie lypsät lehmät aamulla, en mie muista, et kävik se mamma sit yhtään auttamassa, ni mie sanoin, et mie lähen neljältä jo leikkaamaan. Miul ol yks sarka Ieikattunnaa murkinaan astikka.

Ko lehmän astuttivat, ni eihän niissä pienissä talloissa olt rahhaa, niin ne käivät tekemäs sit työpäivän. Rainiot käivät ja Uustalon Emma ol ennemuinoin ja sen sisko olleet vakituisia riihimiehiä, ne eivät olleet härkäpäiviä. Ko ennen vanhaan nulikoilla puitiin.

Elli: No Aapron Sirkka sano, sehän on niitä Forsströmmiä, miulle ol ihan yllätys. Se kerran rupes haastamaan miulle silleen, että hyö katto järven yli, ku Väärässämäässä komiasti ruis kasvo siinä justiin ko Typöltä tultiin se justiin se pelto se vaihtopelto. Kyl se näky varmaan järven yli ne saarekkeet.

(Laihajärven kylätoimikunta, Hailin Ailin ja Ellin keskustelu 29.6.1990 Virolahdella.)

Siin on niien kasvihuoneilmiöt

Hailin Ailin ja Ellin keskustelua v.1990, osa 1 

Aili:
Vääräänmäkkeen se mamma (Helena Eerikintytär Koso s.1867) sit tuotiin sillon viime vuossadan puolella. Nyt kun on olt kaks aikasta kevättä, ni mie sanoin, että mamma aina sano, että 27. päivä hänet tuotiin Vääräänmäkkeen ja täys lehti ol puussa (vihitty 27.4.1890). Sillo ol niin aikanen kevät, jotta mie oon sitä tänä keväänä haastant sekä viime keväänä. 

Sen mie taas muistan, kun mamma ei tavallisest ottant miua mukkaa ja mie olin vissiin niin hyvillään, ku se läks Pernan Vappua kattomaan Vapun päivänä. Se sairasti kuolintautia ja kun mäntii Taavetin haan läpi, ni täys lehti puussa ja se ol 20-luvulla, alkupuolla kakskymment lukua. Siin on niien kasvihuoneilmiöt.

Ja sen mie sit muistan, ne olit sit isäs ensimmäiset kalassit. Ni sillon kalassipyhänä, ni meil ol sellanen vihanen lehmä Perho ja se ol poikinnu ja kuule ku se lennätti Hannaa. Ni se Hanna, kun män aiasta ylitte, mänks se Koson haan puolle sit karkuun, ni siltä halkes tästä käsvars. Joku seiväs repäs sen siintä halkki. Ja sillon kesällä näät, et olhan sillon siit muistaakseen, olhan ne Väärässämäässäkiin kalassit sit ku isäs ensimmäisen kerran män naimisiin. Mut sillon kesällä siit ol, et se Lyyli ol siit Väärässämäässä, et isäs ol tuonnu morsiammen kyllään sinne, ni ol Rainion Ennin kalassit, ja siel ol vielä saavi.

Elli: Ja sinne pistettiin sit rahoja ja katottiin kuin norjaselkänen morsian on, että kuin äkkiää ottaa rahat.

Aili: Monta kertaa sit pienet pojat, niil ol varattu nappia, viskasivat napin sinne. No pithän morsiammen siitkii saavi käyvä hakemassa. Se morsian vei aina siihen ommaan etteen männessään sen saavin siit. Mie muistan, ku myö katottiin sit pienet tytöt, ku morsian juoks sitten.

Elli: No haastappa jottain niist isän ensimmäisiistä häistä. Muistat sie niitä?
Aili: No niistä mie en muista oikein. Sen mie muistan, kun vissiinhän myö Rainion (Koson) Lempin kanssa, myö kaverukset oltiin, ni myö istuttiin sit siellä puutarhaikkunan luona. Siellä istuttii ja sen mie muistan, ku morsiammel ol huntu siit ja sil ol sellanen niinko, ne sit laittovat vainajalle sen vihkimäpuvun päälle, sillon ei vissiin arkus ei ollu. 

Sen mie muistan, kun tukasta sit ol, ko ennen ol sellasia niinko rautalangasta tehtyjä niit tukkaneuloja, mut eihä ne maronkineuloja olleet. Sit ol kuttaperkkaneuloja toisia, ni sellane ol puont sieltä siit, ku huntu ol laitettu kiinni. Ni se miul on jäänt niistä häistä mieleen, et se ol sit siinä hunnussa. 

Mut sitä en sit muista, et oisko ne sit olleet teiän isän (Iivari Haili s.1894) häät, ko siihen aikaan, ku ol vielä, et rokka tuotiin pottiissa pöytään. Ja sit siel ol lusikoita, siellä Pukin Aapolla siel ol sit oikein pitolusikat. Ol siellä puulusikoitakii, vennäänpuisia, mut sit ne ol sellaisia niinku peltilusikoita ja sieltä sai sit niitä lainata. Ja ne ol lainattuja. Sit myö Rainion Lempin kans ko kytättii, et jos saahaan lusikka ja sit aikaihmiset ko seisovat. Ko miehiä seiso siinä pöyän ympärillä, myö sieltä välistä sit saatiin lokattua rokkaa potista. -Mie olin 10 vanha sillon.

Sillo ei mittää ruokaa saant, ku Väinön (Väinö Ahola ent. Haili s.1896) häät olivat, ku se ol sitä kapina-aikaa. Mut sen mie muistan, ku Väinön häät olivat, ni sillo mie olin polvipoikana, jotta se oli polvipoika, mut mie olin polvityttönä. Että morsiamen polvelle vietiin sit ja siihen ois pient olla rinkel siihen sitteeseen, mut eihän sillon saanu rinkeliä, eikä sit vissiin kannattant pullarinkeliäkään tehä. Sit ol niin vähän sitä pullaa.

Laihajärven nuoria 1920-luvun lopulla: Takarivin miehet tunnistamattomia. Keskellä vas. Byckling Toini, Lyijynen Elsa, Haili Hanna, Kokko Ida, Venäläinen Alina, Byckling Aune, Tommiska Hanna, 

alh. vas. Kokko Amalia, Kokko Elma, Byckling Irja, Torvi Amalia, Anttila Siiri. Kuva: Raimo Koso.

Elli: No sit on Hanna-tätin (Hanna Vuorela o.s. Haili s.1902) häät olleet 1927. Sillo sie oot sit ollu jo oikein piika.
Aili: Mie oli sillo sit jo piika, aikuinen ihminen.

Elli: Kukas siun parina ol? Muistat sie?
Aili: Vuorelan Lauri ja sit Virsun Sylvi ol toisena kukkatyttönä ja sit Venäläisen Lauri ol sen parina, Anttoonin serkku.

Elli: No kotonahan sie sit olit vielä, ku meiän äiti on siihen tuotu? Olitha sie.
Aili: Olin. Autolla käytiin hakemassa (Ylämaalta). Lähettii, et olkos se nyt sit Matin Lauri (Hyypiän) auto. Sitä en muista, et kennen auto se ol, mut se vaan rikkoutu matkalla. Ja muistan ko mul ol komia rimpsuniekka hame, ku miust ol oikein sorja se. Se ol niin nättiä. Joltain kulkukauppiaalta ostettiin se kangas. Se ol aika hyvvää kangast sellaist ko villamusliiniin tapaista ja sit se ol näinikkää korkia rimpsu ol tässä ja senku rimpsut heilu, ku tanssittii. Anttilassa siel on olt sellanen pihatupa. Ai hurja ko lasetettiin siellä.

Aili: Matti-setä (Matti Tuomaanp. Venäläinen s. 1867) ol ollu räätäli. Se mikä Amerikkaan mäni. Tuolla Virolahen puoles yks mies sano, et hää muistaa, ku se ol hänen isällä opissa.

Isu-setä (Israel Tuomaanp. Haili s.1863) ol vanhapoika. Voi, ku se ol lapsrakas. Nii että se aina otti polvelle, et en mie muista, et no isä ol isäntä talossa ja sil ol talon työt. Tää ku ol vanhapoika ja siinä niinku sivullisena, ni se aina otti polvelle ja se soitti aikaisemmin viululla, mut sit ko sil tul vasen käs kipiäks, ku se ei saant viululla soitettua. Sit sillä viululla, ku se aina, ku mie olin pien tyttö, ko se soitti passokieltä siit, ni mie pelkäsin. Muistan, ku mie mänin tuvan peräpenkille sit seisomaan, ku miua pelotti. Mut sit sil ol kannel, omatekonen kannel, mis ol oikein paljon kieliä.

Elli: No ku miust tuntuu, et mie oon sen -oisko se sit olt miun aikanna vielä Väärässämäässä? Sekös se ol ne kangaspuutkii tehnt ne pienet, -tätillek ne ol tehty vai siulle? Sinne ne jäi.
Aili: Ai, ne ois olleet metkat olemassa. Sit teiän isäs kans tekivät piirongin. Sellasen koko korkian näinikkää, et ol se korkiamp ku nykyiset lipastot. Se ol niinku ennen vanhaan ol, et levjät laatikot ja ylläällä pienet laatikot. Ja se ol hieno tekele. 

Ja sit tuolla seinällä, ku miul on tuo rukinlapa, ni se on setävainaan tekemä. Siin on, onks se -83 viime vuossadalla vuosluku (1883). Sit se ol tehnynnää ihan puukkotyönä Jeesus ristillä. Se ois kyllä arvokas ja sit sil ol joku sellanen seinälle, jotta se ol niinko nykyään on niitä krusiviksiä, mitä ne on, ni sen tyyliseks tehty Jeesus ristillä. Se ol oikein sellanen puumies. 

Ja Hanna muistel aina niin kauan, kun nyt pysty oikein muistelemmaa, et hää aattelee aina, kun hää pyhäamuna sano Isu-setälle, et lähetään Jaakkoin töyrylle. Se on justiin siellä, missä ne Laisiinkylän pellot siit alkaat teiän peltoin takanta. Siellä rannassa sellainen töyry ol. Se ol sit pahoillaa, et vaik se ei aina joka kerta ois kehant lähtiäkkää. 

Ja sit se muistel Isu-setästä, et se aamulla pyhäaamuna aina loiko, mut sano, et ennen ko sanottiin kirkaikana 10 - 12, se sano, et sillon se otti kanteleen ja soittel virsiä. Ja se opetti miuakkiin soittamaan. Mie osasin soittaa ”Enkeli taivaan lausui näin” ja ”Autuas ken sydämensä”, "Jeesus lähde elon autuuden''. Miten se on. Opetti ja se ol oikein lapsrakas ja sit se sairasti, et enstäin tul tää kästerä turpos. Se ol muttaa mättämässä, justiin siellä Rainiossa, mikä sit män Koson enolle (Juhana Koso s.1873 Yläurpalasta) ne maat, ni siellä mutapenkin tekivät ja siintä alko ärtyä ja sit ko se tul tuonne likkeelle kyynärpäätä se turpos ja se ol sit niin maailman paksu, ku meikäläisen pakara ja sit se puhkes jo kyynärpäästä ja sieltä tul luitakii. Siihen tul varmast luumätä. Se sit siinä kammarissa sairasti, missä siit ol äitiskii morsiuskammar. Sit isävainaa ja mamma, ku nukkuvat toisella puolla, ni mamma sano, et hää yöllä kuul, niinku jotakii ois vähän koputtant, mut ei hää osant aatella, ni sit teiän isä vei aina aamulla, kun mie olin läävässä, ni se vei aamukahvin, sit ni se olkii sit kuollunnaa. Mie muistan, sit vaikka se ol niin huono ja välistä ol niinko vähän, että mie niinku väsyin ja mie vissiin itkinkii välillä, ko mie sitä niinku hoitelin, mut voi ku miul ol ikävä, sit ku se kuol.

Elli: No sekös se ol tehnt sen huvimajan? Ja onks se tehnt kaikki nuo, ku tuossahan on tuossa vieraskuistissa etenkii, ko siinhän on sitä sellaista.
Aili: Sehän tek kaikkia sellaista näpräil ja puukon kans se kaikki ne tek. Se oli sellane timpermanni, ennen sanottiin. Eihän isävainaa kerint. Isävainaakin kyl tek, rekiäkkii tek noinikkää ja vissiin ennen sanottiin, et kärrin puuvärkkiä. Jotta yks nainen Muurikkalassa ja sano, et helpomp on tehä kärrin puuvärkki, ku poika.

Elli: No olks se puuvärkki sit niitä pyörän pinnoja vai mitä?
Aili: Se ol oikein, pyörämestarit olit erikseen. Se ol se puukehys, kun tehtiin pieniä kärriä ja kiesiä. Setävainaja oli oikein sellanen puumies. Setävainaanha se ol istuttama se kuusaitakii siihen ympärille.

(Laihajärven kylätoimikunta, Hailin Ailin ja Ellin keskustelu 29.6.1990 Virolahdella).