Kotiseutuni. Se lapsuuden kotiseutu - voiko sitä unohtaa?

Laihajärvipäivässä 2023 Eija esitti äitinsä Mirjam Mäkelän muisteloista tarinan ”Kotiseutuni”. 

Tää on kirjotettu vuonna 1975. 

Minulla on kaksi kotiseutua. Toinen on lapsuuden ja nuoruuden kotiseutu. 

Toinen työn ja miehuuden kotiseutu keskisessä Kymenlaaksossa, jossa elämän iltarusko punertaa. 

Molemmilla seuduilla olen asunut saman verran elämästäni, yli 27 vuotta. Näiden ajanjaksojen väliin mahtuu vielä kolme eri asuinpaikkaa: Satakunta, Uusimaa ja Etelä-Kymenlaakso. Kaikki nämä sotien takia, pakollisia opintomatkoja. Aina on jotain uutta oppinut. 

Vehnänleikkuuta Laihajärvellä Rantalassa v.1931. Kuva: Eija M.

Kotiseutuni on maalaiskylä, joka on siksi lähellä asutuskeskuksia, että junan kolke ja tehtaiden työn äänet kuuluvat maisemaan. Täällä on kuitenkin puhdasta ilmaa ja raikkautta. Päivän töiden päätyttyä hiljainen rauha laskeutuu maisemaan. Kesäiltaisin ehkä nuorten huudot pelipaikalta, lapsen itku varpaan satuttua kiveen tai viikatteen hionta kuuluu kylämaisemassa. Taloudet eivät ole vielä niin koneistettuja, etteikö viikatetta tarvittaisi. 

Paljon on kuitenkin muuttunut sinä aikana, minkä olemme olleet täällä. Koneet ovat valloittaneet työelämän. Me olimme alokkaita, saimme alkaa työpanoksemme peltojen raivauksella. Nyt voimme istahtaa ja katsella työmme jälkiä. Työtä riittää kasvaneelle sukupolvelle, joskin raha houkuttelee parempaan elintasoon ja pitempiin vapaa-aikoihin. Kuitenkin täällä on oma vapaus ja itsenäinen päätäntävalta, ei ole piiskamiestä perässä. 

Kun tulimme tänne, meidät hyväksyttiin toisten kyläläisten joukkoon. Saimme kutsuja perhejuhliin, vaikka meitä ei tunnettukaan. Kylän asukkaat käyttäytyivät entisen kotikylän naapureiden tavoin. Täällä on turvallista, sillä kaikki tuntevat toisensa ja tarvittaessa antavat naapuriapua. Lapsistamme tämä on hyvä ja turvallinen paikka asua, onhan heidän lapsuusmaisemansa täällä. 

Laihajärven kansakoululaiset (24 oppilasta) ja opettaja v. 1925 - 1926). Kuva Eija M.

Takarivi vas: Hovi Yrjö, Tommiska Lauri, Vilamaa Alma, Peräkylä Arvo, Koso Toivo, Valkonen Aarne, Hellberg Eino, Ollikka Katri, 

Monto Elma, Hagert Eeva, Venäläinen Alma, Tohmo Aune, Lyijynen Kerttu, Monto Mirjam, Koso Jenny, Venäläinen Aune, Koso Alli. 

Edessä vas: Venäläinen Toivo, Ollikka Tauno, Ollikka Toivo, Hämäläinen Aulis, Monto Helvi, Ollikka Toini, Vilamaa Kerttu, Hagert Elli. 

Se lapsuuden kotiseutu - voiko sitä unohtaa?

Kun kohdataan ystävien kanssa, kuuluu aina ensiksi: Muistat sie?

Muistat sie, miten niitä hauven pulikoita pyyvystettiin heinän koresta tehyllä silmukalla?

Ne lämpimät kesäpäivät järvenrannalla moninaisissa leikeissä.

Uintiretket.

Entäs se syksy järven kans?

Siinä sopi luistella ja jos pää kesti - sai huiman kyydin napakiikun kelkassa.

Entäs koulumatkat talvisin, suksilla? Kun kylän kujat olivat lunta niin täynnä, että hevostiekin kulki pitkin peltoja. 

Laihajärven nuorisoa. Lyijynen Veikko, Lyijynen Sirkka, Typpö Urho, Lyijynen Martta,
Lyijynen Kerttu (?) ja Hyttilä Elsa. Kuva: Terttu Heikkilä

Nuoruusajan aatteelliset riennot, kesähuvit - joissa nuorisoseuran laulukuoro kysyi monta kertaa· "Miks niin lujalle sä solmit, oi armahain".

Usein syksyiltoina loistivat valot koulun ikkunoista ympäri kylän, kun kokoonnuimme lausuntakerhon harjoituksiin.

Vanha Pietarin tie kulki kotikylän laitamaa. Aika kultaa muistot. Pietarin tie muuttui Viipurin tieksi. Tämä taas Eurooppa tieksi ja sisimmässäni elää toive saada kulkea tätä tietä sen paikan ohi, jossa kerran oli kotikylä.

(Laihajärven kylätoimikunta. Mirjam Mäkelän tekstit 1970-luvulta/Eija M)