Laihallaha se nuoruus vietettiin

Saimi Hyypiän muisteloita

 

Saimi Hyypiä (s.1906) ja muita Säkkijärven rippikoululaisia 1920-luvun alussa.

Nurkkatanssejahan niitä ol, Sussossa piettiin. Laihallaha se nuoruus vietettiin. 

Puoliso löytyi Laihajärveltä – kuulutettiin kolme kertaa. Myö käytiin kirkossa pyöriin kanssa. Sieltä naapurikyliistäkin käivät kerroossa kaaso ja morsian. Kulkivat talo talolta.

Saimi Hyypiä ja polkupyörä.

Käittäks työ?

En käynny. Miullahan ol sellanen koti, että sinne voi männä, ni oljamissa aina oltiin. 

 

Työ mänitte sitte Yrjön kanssa oljamiin Typölle?

Niin, niin mäntiin. Sain siut huutamaan, kun en ollu vielä ääntä kuullu. Eila ol sellanen tuskanen pienenä, et se itki aina.

 

Ketä siellä Typöllä siihen aikaan oli? Oliko se Einar ja Elina siellä?

Oli. Ensin oli Roope-veli oman perheens kans. Sitten ne muuttivat kirkolle. Anttoon-veli asui ensin Laisinkylässä Emman kotona, mutta tulivat sitten takasiin.

Martta Hyypiä, Saimi Hyypiä ja Elina Typpö. Kuva: Antti H. arkistosta

Paimenen tehtävät

Lehmät vietiin Rainion kautta ja Monnonmäen kautta ja sieltä aina Osuuskaupalle. Se olkii pitkä kierros, sit Rahikalta siintä pääs ihan suoraan. 

 

Eiks ne menny siellä sitte peltoon, kun siinä piti mennä ihan peltoaukeaman läpi?

Ei, ei ne pellolle männy, kun niitä komens vaan, ni ne män tietä myöten. Sinne päin Typöllä ol viimenen, mikä tänne Tolppallaan päin tul. 

 

Oliks ne siellä ilman paimenta, sitte illalla haattiin pois?

Oli ne ol siellä, etupäässä haassa, mut joskus aina olivat väljällä. Ei ne väljällä pysyneet, ne tul kottiin. Ne ties, että kotona saavat sit sen haudeannoksen. 

 

Ne meni sinne site kaikki Rainion, Koson ja Oron lehmät?

Niin kaikki ne men sinne puolle, Veenleikkaamiin ja sinne.

 

Pula-aika

Käivät kerroossa ja kerrankii sit meille tul ja sanovat, et saak hyö ottaa nuo perunankuoret, ni äiti sano, ettei tarvi ottaa, meil on iso pata ruokaa. Se ol sitä aikaa. Monikii kauran akanatkii, niistä tehtiin leipää. Veli ol jonkuun toisen kans, kävivät Raudusta ja sieltä hakemassa viljaa. Sit ol leipä lopussa. Pellavansiemeniäkkii laittovat. Rainioiset hakivat kauran akanat ja pellavan siemenet. 

 

Kapina-aika

Ei siel ollu muuta ko tuollasia välivallantekoja. Laisinkylän Kivelässä ja niin niitä kulki niitä punakaartilaisia sellaisissa joukoissa. Oli menny piiloon resloin taakse, mut sieltäkiin sit löysivät ja pistelivät kehoon reikiä. Myö oltiin tiukalla Tervajoella, kun siellä oli se oikein pääpaikka ja sitten kaikki säkit, mitä meillä oli, ni läpitti, et onks siellä ruokatavaraa tai. 

 

Rippikuva. Saimi ja Aino-äiti. Kuva: Päivi H.

Ketä teitä oli siellä?

Miun äiti ja Aino-sisko ja mie. Oltiin sellaisia pieniä vielä. Hään saatto meiät sit siintä pesäkkeestä ohi. Ne ol punasia kaikki. Ei ollu valkosia.

 

Mitäs sitte, kun valkoset valtasivat? Mitä sitte tapahtu?

No sit se kauhu hävis. Että kun pit hevosetkiin olla heinälaaoissa siellä etempänä.

 

Hyypiä Martta ja Hyypiä Saimi Viipurissa. Kuva: Antti H. arkistosta.

Käytiinkö asioimassa Virojoella tai Haminassa vai Viipurissa?

Viipurissa etupäässä. Myö käytiin aina Laihalta pyöriillä Viipurissa, ku mie voin pahoin autossa. Nyt en enää voi, mut sillon voin aina, että mie pelkäsin autossa. Kerran mentiin Olavi ja mie autolla ja Väinö män pyörällä. Ajo melkein samassa ajassa. Sillo ol pyörä Bycklingillä, Väärässämäässä ja miun Hilma-sisko osti rippilahjaks pyörän, kun hää ol Amerikassa. 

Joskus käytiin Urpalassa. Miul ol sellanen savinen ruukku, missä mie aina pullataikinaa tein, sit mie olin sen rikkonu, ni mie laitoin nää pojat sit hakemaan Urpalan kaupasta sellaista, että kun joulu tulee, niin saan siinä taikinan laittaa. Sellasen mahottoman ison ruukun toivat, siin ol kaks ripaa kahen puolen. Nää sit sitä toivat kotia ja kyl mie olin sillo vihanen. Saman tien mie laitoin höiät viemään sen takasiin ja sit kun mänin seuraavan kerran kauppaan, ni siin ol se Väinö Kyklingin vaimo ja sit kaupassa. Hää ol aina siel asiakkain kans puhelemassa, ni mie sit siinä sanoin hälle, et mie olin niin vihanen, että sie laitoit sellaisen pieniillä poikiilla. Tuollahan se on vielä makasiinissa, et ehän sitä kukaan ole ostant. Se ol sitä sota-aikaa. 

 

Sota-aika

Sen mie muistan vaan, että ol oikein kova pakkanen ja linja-autolla mentiin. Ja sit härkävaunuun ja nää istuvat, toinen istu toisen polven päällä ja toinen toisen. Myö mäntiin Noormarkkuun ja sieltä sit linja-autolla Merikarvialle. Ja Vapunpäiväks sit seuraavana vuonna tultiin Artjärvelle. Väinö oli linnoitustöissä sillon välirauhan aikana.

Saimi Hyypiä ja sisarensa Aino Koso. Kuva: Päivi H.

Mitenkäs pääsiäistä vietettiin?

Pitkänäperjantaina ei saanu männä mihinkään, eikä pääsiäisenäkään saanu. Aurinko tanssi taivaalla. Mie en millonkaan sitä kattonnu, en sit tullu sen enemmän tietoon, et mitenkä se sit. Kylhän siitä siihen aikaan puhuttiin, mut ne on nyt unohtunneet jo kaikki. Auringonpimennys miun aikaan oli. Se ol sitten synkkää, kun se pimen ihan. Katottiin ihan paljaalla silmällä, että kuka jaksaa kauemmin kattoa siihen. Sit jälkeen päin ol puhetta, et jos ois vaikka pullon pohjan kautta kattonu. 

 

Joulumuistoja

Pukki kävi joka jouluaatto ja jouluaamuna mäntiin kirkkoon hevosella. Pullaakaan ei joka lauantai tehty. Sitä jouluks tehtiin kyllä aina ja sit, jos ol syntymäpäivät, niinko Annan päivät. Kun Päivil on vanhin tytär Anna, ni miulle aina muistuu mieleen ko miun äiti tek ... Se tuoksu miul on vielä nenässä.

 

Kerrankii ol ihan sula maa aattona ja sit yöllä sato lunta, niin Anttoon-veli tul sit miun kammarin ikkunan alle naputtammaa, että lähetkö joulukirkkoon. Mie sanoin, etten lähe kärriin kans, niin hään sano, et siel on sen verran lunta, että päästään reellä. Ja reellä myö sit mäntiin. Toiset ol kärriillä.

 

Oliko jouluruoka aattona vai joulupäivänä?

Se ol joulupäivänä ja aattoiltana ol puuro. Aamul ol kahvi ja sit vasta ku tultiin kirkolta, sit syötiin. 

 

Annettiinko silloin lahjoja?

Annettiin, ko miunkii Aino-sisko ja Hilma-sisko kun olivat. Sellanen pien kammar oli, mis myö tytöt nukuttiin. Aattopäivänä sitten, kun ol kaik askareet tehty, ni hyö tytöt sulkivat ittens sinne ja avaimenreikäänkiin panivat tukon, etten mie saanu kurkistaa. Mie itkin oven takana, muttei saanu mennä kattomaan. Sit vasta jouluaattoiltana si tul pukki. 

 

Selviskö se kuka oli pukkina? Oliko se kotiväkeä?

Kotiväkeähän se oli, aina joku veljeksistä. Mie olin nuoriin, mut en mie muista, et mie olisin oikein pelänny. Sit ol sitä ison kiven puottamista. Sitä miekii kuulin, mut en mie muista, et meit ois sillo millään peloteltu, eikä vissiin Yrjöäkään ole kiven kans pelotettu. 

 

Kävittekö Harjulassa ollessa joulukirkossa?

Käytiin, myö käytiin sitte kun oltiin siinä omassa talossa kiesiillä mäntiin. 

 

Mukana haastattelussa ollut Yrjö Hyypiä, Saimin ja Väinön poika, kertoi isänsä tehneen erilaisia sepän töitä. Yrjö muistaa isän yhtenä päivänä kengittäneen 12 - 13 hevosta ja rauoittaneen yhden reen. 

 

Saimi Hyypiä

(Laihajärven kylätoimikunta, Saimin ja Yrjön haastattelu Orimattilassa 5.1.1995)

Nyt lähetään toisiin parveen

Mirjam Mäkelä: Lapsuuden laskiainen

Kummi sano illalla, kun laitto herneitä likkoon, jotta ”laskiainen laulattaa ja sian sorkka naurattaa”. Ei siitä sentään oikein tient, miten likkeellä se laskiainen on. Mut kun Toisiin Elina tul aamulla niin varrain, jottei äitikkään kerint lähteä läävään ja rämpytti lehmänkelloa meijän ikkunan alla ja huus: "Joutuin mäkkeen!'' - niin sillon ties, nyt se laskiainen on tult. 

Kyl siinä karis uni silmiistä, vaikka äiti koitti suntioia ainoataan: "Makkaa laps rukka vielä, kyl sie kerkiät mäessäkkii olla". Mut ei se mittään auttant, ku kerran Elinan kans oltii niin sovittu. Vaatteet päälle vaan, oltiiha eilen Elinan kans tehty kelkkamäki Toisiin aitan takanta mäkvierusta järvelle päin. Miun kelkan seppiin ol isä illalla köyttänt lehmänkellon - Kummi ei antant Mielikin kelloa. Sano, että ”puotat vielä - mistäs sit saahaan toinen nii heliä-ääninen”. Ja kun siitä sit kerkis kelkan luo, kuulu Oronmäältä jo kellon ääntä. ”Joutuin nyt”, hoputti Elina, "luuloot meijän vielä makkaavan, ku ei mittää kuulu”. 

Kohta jännitti kovast, kun ens laskussa piti pysyä kelkassa, vaikka miten kovast ois vient ja samalla pit huutaa: ''Lipo, lipo liinoja, pitkiä pellavia, silkkiä, samettia, huroo!" Jos lasku onnistu, sai olla varma, että pellavat kasvot kesällä kovast, eikä kaatuneet lakkoon. Kyl myö sitä sammaa huutoa piettiin koko päivä, mutt se ens kerta ol tärkein. Aamun alkaessa valjeta kuulu sammaa huutoa eri puolilta kyllää.

Kohta tul nälkä ja lähettiin syömään. Elina sano, että "laskiaisena pittää syyä seitsemän kertaa ja ilman iltasta käyvä makkaamaan". Siin ol taikaa niinku siinnäkkiin, että "syyvessä ei saant haastaa - muuten kärpäset kiusasiit kesällä". 

Vesikelkkoja.

"Sieltähä se mäkmies tulloo", sano kummi ja anto syyvä. Pitemmittä puheitta lähettiin taas mäkkeen, nyt tällä kertaa mäntii suksil. Setä ol teht sukset, niis ol oikein kiperät käret ja polkkiissakkii ol katajarenkaat – eikä rankakasasta sahatut rillat. Elina oli ja paahtant suksesaa ja painant käret tallin nurkan välissä. Meil ol hyvä suksmäki katajikon aijan vieressä, mihin tuul ol pyryttänt suuria kinoksia. Siinä viskel kovast laskeissaan ja sai varoa, ettei lentänt päin varoseipäitä. Hyvän kyyvin siinä saikii, lähelle Kilkinoijaa. Siellä ol ojaukko, mutten mie siel olt millonkaa Kilkkiä näht, vaikk ol sellanen nimi. Talvella näk kilkkiä Hailin kauppiaan kalloin seassa. Kummi sano, että ne on nuottahailia, verkkokaloissa niitä ei oo ja sillon on pyterä ilma, kun niitä tulloo. Sen mie kyllä tiesin, että järvessä ol Näkki, mikä ottaa pienen tytön, jos yksin uskaltaa männä syvälle vetteen.

Ja taas tuppaan syömään. Kummilla ol tuli tuvan uunissa ja laittel ruokia tulemaan. Rokkapattaa hiillukselle ja ol sekottant marjarieskan imeltymmään, se paistettiin uunissa. Äiti ol tult jo läävätöistä ja päivittel: "Voi siua piikarukkaa, ku oot märkännä! Hamekkii ihan jäässä." Vissiin siinä ei oltu pystyssä pysytty joka kerralla, eikä siinä muu auttant, ku vaihtaa vaatteet sukkia myöten. Sekös sit kovast harmitti, ku pit panna poikiin viiruset sukat ja kummi sano, että ”kyll on koriat, ihan tikan kirjavat”.

Hyvä siin uunlekon lähellä ol lämmitellä ja äiti kampas miun hiukset letittäen ne kahelle tiukalle letille. "Nyt lähetään toisiin parveen", sano Elina. Elina aina ties, mitä tehtiin, ku ol viis vuotta miua vanhemp. 

Enstään mentiin koulun luo, muttei siel olt kettään. Sitt Oron vuorelle, siell ol mankkia monesta talosta, kun koulustakkii ol annettu laskiaislupa. Jokainen näytti taitoaan. Kuka laski yhellä jalalla seisten, kuka takaperin suksiin päällä. Mut Oron Lauri uskals laskee vuoresta alas, vaikka siellä allaalla vajos syvään lumeen. Lopuks koottiin sukset yhteen ja kaikki istumaan suksiin päälle ja huroo vaan, niin sitä mäntiin määstä alas. Mäen alla sit löys itsensä kuka mistäkkiin, ei sukset kestäneetkään yhessä. Siinä sit vertailtiin, kuka ol syönt miten monta kertaa.

Vanhoja suksia. 

Ja syömään ol taas lähettävä. Kotona ol rokka ja marjarieska valmiina. Puolen päivän jälkeen lähettiin Kosonlahelle, mihin isot pojat olivat tehneet napakiikun jäälle. Järveen pystyyn hakattuun puuhun ol laitettu riuku, minkä päähä ol köytetty kelkka. Jää ol tehty lumesta paljaaks. Kelkassa istuja sai kovan kyyvin, kun toiset riuvusta pyörittivät. Mut jos sattu poikia olemaan pyörittäjinä, niin parasta ol maata kelkassa ja pittää tiukast kiinni, muuton ois voint lentää jäälle. 

Napakiikku. Kuva Minna R-S.

Nyt Elina sano, jotta ”lähetään kottiin” ja niin käännyttiin takasin päin. Kotona komennettii uunin päälle jalkapohjia lämmittämmään. Kummi ihmettel, jotta ”mitä se Toisiin Elina käi tuolla meijän aitan päässä kolistelemassa”. Mie en virkkant mittään, vaikka mie tiesin, jotta se Elina tek taas taikojaan. Elina ol miulle haastant, jotta ”jos laskiaisena lakasoo tuvan ja viep ne roskat varkain naapurin pihalle, niin kaikki kirput männööt sinne – ja jos vielä lakas tuvan lattian ovelta perälle päin, nin rahat kestit kotonna”. En mie siihen taikaan uskont, kun kummi kerran sattu näkemään ne Elinan touhut, vaikka kyl mie olin näht kirppuja. Meil oll Raiku, valkian ja ruskian kirjava lintukoira, ja jos sen karvaa kääntel, niin siellä vilvetti joku musta. Mut ei sen kirppu viihtynt ihmisiissä.

Illan suussa lähettiin vielä mäenlaskuun, vielä kauemmas Kosonmäkkeen, mistä aitan takanta laskettiin järven jäälle. Isä ja äitikin olivat suksiilla laskeneet muutaman kerran mäkiä niitylle päin, kun mänivät läävään illastammaan elukoita. Kyl mie kummiakin pyysin mäkkee, mut kummi sano vaan, ”jottei siel oo muitakaan näin vanhoja piikapuolia”. Eikä siellä oltkaan, vaikka laskiaisena iltapäivisin aikuisetkin käivät hiihtämässä taikka mäenlaskussa. 

Illan hämärtyessä alko järven jäällä Korpsaaren kuppeella näkyä pien piste, mikä vähitellen suuren ja kohta heläht kulkusen kilinä - sieltä tul meille laskiaisvieraita. Kiireest sukset kotiin päin, mutta jalat eivät tahtoneet kestää jäätyneissä näystimissä. Illan harmautta lisäs äsken alkant lumsae. Kyl sit tuvassa poskia kuumotti ja ol muutenkii niin raukee olo, kun uunin kuppeella höyläpenkin päällä hiljaa istuen kuuntel vieraan ja kotväen tarinoita. 

Kaunis rekipeite ja reki.

En muista, miten monta kertaa tul syötyä, muttei myö ainakaan saunassa käyty, vaikka Elina ol miulle sanont, jotta laskiaisena on tapana käyvä saunassa. Ja siellä pit olla hiljaa, jottei itikat syöneet tulevana kesänä. Liekö Elinakaan käynt. Siinä se uni otti hiljaa valtaansa mäenlaskijan, niin jotta äiti sai riisua ja peittää sänkyyn uneksimmaan seuraavasta laskiaisesta.


Sanontoja ja uskomuksia:

- Laskiainen laulattaa ja sian sorkka naurattaa.

- Ens laskussa piti pysyä kelkassa, vaikka miten kovast ois vient ja samalla pit huutaa: ''Lipo, lipo liinoja, pitkiä pellavia, silkkiä, samettia, huroo!" - jos lasku onnistu, sai olla varma, että pellavat kasvot kesällä kovast, eikä kaatuneet lakkoon.

- Laskiaisena pittää syyä seitsemän kertaa ja ilman iltasta käyvä makkaamaan.

- Syyvessä ei saant haastaa - muuten kärpäset kiusasiit kesällä.

- Jos laskiaisena lakasoo tuvan ja viep ne roskat varkain naapurin pihalle, niin kaikki kirput männööt sinne – ja jos vielä lakas tuvan lattian ovelta perälle päin, nin rahat kestit kotonna.

- Laskiaisena ol tapana käyvä saunassa ja siellä pit olla hiljaa, jottei itikat syöneet tulevana kesänä.

- Järvessä ol Näkki, mikä ottaa pienen tytön, jos yksin uskaltaa männä syvälle vetteen. 

Laihajärven kylätoimikunta

Mirjam Mäkelän "Lapsuuden laskiainen" julkaistiin Säkkijärvilehdessä 2/2022.

Teksti: Eija Mäkelän kotiarkistosta
Valokuvat: Mervi Tommiska ja Minna Rajala-Salminen (napakelkka)

Antti Jarva – räätäli ja muusikko Laihajärveltä

”On tunnustettava, että aika hyvin se Kujalan Antin tekemä puku päälle sopi.” Näin kirjoitti Anton Hyypiä vuonna 1960 kirjassaan Laihajärven aukeilta. Antti Jarva (17.11.1906 − 10.8.1954) Laihajärven Kujalan talosta oli isosetäni. En koskaan tavannut Anttia, koska synnyin muutama vuosi Antin kuoleman jälkeen. Kuulin kuitenkin juttuja hänestä. Kerron tässä niistä muutaman.

Antin vanhemmat olivat Eeva-Stiina Jarva (o.s. Ollikka) ja Simo Jarva. Eeva-Stiina oli Kujala-nimisen talon tytär Laihajärveltä. Simo puolestaan muutti 1880-luvun alkupuoliskolla Salajärveltä Kujalaan kotivävyksi. Taloon tarvittiin isäntä. Kujala, joka sijaitsi Helsinki-Viipuri-maantien varrella, toimi kestikievarina ja kaiketi myös postia jakavana talona. Talossa oli tietojeni mukaan jatkuvasti oman väen lisäksi muuta porukkaa kuten autonkuljettajia ja matkalaisia. Sinne tuli myös monia lehtiä.

Antti Jarvan kotitalo Kujala Laihajärvellä kuvattuna 1920-30-luvulla. Kuva on otettu Viipurin suunnasta katsottuna.

Eeva-Stiina oli vain 15-vuotias avioliiton solmimisen aikaan. Puoliso Simo oli häntä yhdeksän vuotta vanhempi. Pariskunta sai yhdeksän poikaa, joista kahdeksan eli aikuiseksi. Antti oli veljessarjan toiseksi nuorin.

Jarvan veljeksiä heinää tekemässä 1920-luvulla tai 1930-luvun alkupuolella. 
Anton Jarva (vas.), Hugo Jarva, tuntematon, Eino Jarva, tuntematon, Antti Jarva harava kädessä, tuntematon.

Vartuttuaan Antti harjoitti räätälin ammattia. Vanhoista Säkkijärven Sanomista löytyy Antin ilmoituksia. Esimerkiksi numerossa 3−4 vuonna 1936 hän mainostaa tilauspuvun olevan ilo kantajalleen. Hän pyytää arvoisaa miesväkeä pukeutumaan kunnollisiin ja ajanmukaisiin pukineisiin kesän merkeissä. Tilaukset voi tehdä vaatturi A. Jarvalta Laihajärven kylästä. Ilmoituksessa mainitaan, että tarjolla on viimeisimmät muodit ja sopiva hinta. Antti keskittyi miesten pukujen ompelemiseen. Hänen kerrotaan olleen tarkka, huolellinen ja laatutyötä tekevä räätäli. Kankaita hän tilasi kaupungista – ilmeisesti Viipurista ja ehkä Helsingistä.

Sotien jälkeen Antti asui Lauttasaaressa Helsingissä. Hänellä ja vaimo Fannylla ei ollut lapsia.

Antti Jarvan ja Fanny Virtasen häät 6.7.1946 Helsingissä.

Antti vaikuttaa olleen uusia mahdollisuuksia etsivä mies. Hän suoritti 1940-luvulla vaatturimestarin tutkinnon Lehtisen vaatturiliikkeessä Helsingissä. Omaa vaatturin elinkeinoa hän harjoitti kuolemaansa asti. Koti Lauttasaaressa oli suuri. Yritys toimi siellä. Antti ompeli pukuja myös sukulaisille, kuten isälleni ja hänen veljilleen. He pystyivät pukeutumaan hienosti tilanteen niin vaatiessa.

Antti ei tehnyt naisten vaatteita. Tiedän yhden poikkeuksen tästä periaatteesta. Antin veljentytär Tellervo Lahti (o.s. Jarva) avioitui joko sota-aikana tai heti sen jälkeen. Antti lupasi tehdä veljentyttärelle asun. Anttia ilmeisesti hieman jännitti onnistuminen. Kaikki meni kuitenkin hienosti. Tellervo sai mieluisan ja hyvän jakkupuvun.

Heinätöitä 1920-luvun loppupuolella Laihajärven suunnalla. Antti Jarva (vas.), Tellervo Jarva (avioiduttuaan Lahti, hevosen selässä),
August Jarva, Jouko Jarva (hevosen selässä), Eino Jarva, muut tuntemattomia. Tellervo (Telle) ja Jouko (Jonne) ovat Augustin lapsia.

Antilla oli pilkettä silmässä. Hän oli nauravainen ja iloinen. Räätälin työn ohella hän toimi myös muusikkona. Viulu oli hänen soitinpelinsä. Veljentyttö Tellervon ollessa nuori hänellä oli tapana pistäytyä mummolassa Kujalassa. Silloin Antti otti viulun hyppysiinsä ja hyppäsi pöydälle. Jalat ristissä pöydällä istuen hän soitti viulua ja luritteli Tellelle: ”Mie seison patterinmäellä, mie kuiskaan neidolle, tule minua riiaamaan.” Hän soitti kaikkea muutakin. Telle kuunteli setäänsä mielellään ja innokkaasti. Antti oli ainoa, joka sai kuunnella iskelmämusiikkia talon radiosta. Äiti Eeva-Stiina kuunteli hartaampaa ohjelmaa ja valvoi tarkasti radion käyttöä.

1930-luvulla Antti perusti nuoremman veljensä Einon ja Alpo Mäkelän kanssa Karjala Laulujaz-nimisen (ei Laulujazz) tanssiyhtyeen. Antti soitti viulua, Eino haitaria ja Alpo rumpuja. Alpo myös oli orkesterin laulusolisti. Kaikki miehet olivat Laihajärveltä.

Karjala Laulujazin kokoonpano 1930-luvulla: Antti Jarva (vas.), Eino Jarva ja Alpo Mäkelä.

Karjala Laulujaz oli varsin tunnettu ja suosittu Säkkijärvellä ja vähän kauempanakin. Antin viulu oli itse tehty. Hän myös opetteli nuottien luvun ja tilasi nuotteja postin kautta. Soittajien esiintymisasut olivat komeat. Ne saattoivat olla Antin tekemät.

Antin luonteesta kertoo jotakin se, että hän osti vanhimman veljensä pojalle, isälleni Simolle alttosaksofonin ennen sotia. Isä meni soitto-oppiin Helsinkiin ja sen jälkeen soittajaksi Kaartin rykmenttiin Viipuriin. Antti ompeli hänelle hienot pussihousut Helsingin reissua varten. Saksofoni on edelleen tallella. Isäni vanhimmalle veljelle Arville hän takasi parin muun veljensä kanssa kuorma-auton ostamiseen tarvittavan lainan ennen sotia. Autoa sanottiin Intikaksi, joka tuli International-nimestä.

Antti kuoli vain 47-vuotiaana vuonna 1954 Helsingissä. Sydän ilmeisesti petti – tai ehkä aortta repesi. Hän oli käynyt ostamassa uudet tapetit aikoen tapetoida kotia. Hän lyyhistyi oman kotitalonsa hissiin tapetit kainalossa.

Antti Jarvan kuolinilmoitus Helsingin Sanomissa.

Antti sai komeat hautajaiset. Tunnettu oopperalaulajatar Anna Mutanen esitti yksinlauluna kappaleen ”Jo Karjalan kunnailla” hautajaisissa. Hautajaisten ohjelma on vielä tallella.

Teksti ja kuvitus: Anna-Maija Lämsä (o.s. Jarva)

Teksti perustuu seuraaviin lähteisiin:
Hyypiä Anton 1960. Laihajärven aukeilta. Myllykoski.
Jarva Helvi (1914−2018). Haastattelu, muistiinpanot, heinäkuu 2017, Lappeenranta.
Lahti Tellervo (1924−2014). Haastattelu, muistiinpanot, elokuu 2014, Miehikkälä.
Arvi Jarvan (1919−2015) ja Simon Jarvan (1924−1984) muistelut useiden vuosikymmenien kuluessa (noin 1970-luvulta lähtien)

Oli eukko niin vastahakoinen, että taitaa hän joessakin mennä vastavirtaan...

Helena Hyypiän (22.7.1864 - 30.6.1958) muisteloita

”Vuonna kuusikymmentäkuus

tuli Suomeen laki uus
viinaa kiellettiin keittämäst
juomapäiviä viettämäst.

Se meininki oli keisaril
et viinaa ei ois juomaril
et leipä piisais Suomessa
joka ainoan miehen huoneessa.

Olihan ennen Suomessa
kylmässä pohjan puolessa
leipä vahva puuttumat
työtä tehtiin suuttumat.

Kahvetta hörkkiit nuoretkiin
vaarit että muoritkiin
kahvipannut lämminnä
vanhoillakkiin ämmiillä.

Ne kun asut saunassa
kahvipussit nauloissa
keittäät saunain pesässä
leivisköittäin kesässä.

Piikatytöt piikaiset
päästänsä on kiukkuiset
kuin he juomaan tottuvat
ja markat heiltä loppuvat.

Kun isäntä antaa pestiä
pitää piiat kestiä
kahvetta he tuottavat
jota pojille juottavat.

Moni panee palkkansa
ainoankiin markkansa
kauppamiehiil kantavat
kahvin naulasta antavat.”

(Viinankeittolaulu)

No nyt son kaikki.

Keneltä te opitte tämän laulun?

No mie opin sen, kun mie olin nuor. Se ol sellainen arkki voi olla vissiinniin. Mie nyt kuulin niiltä isän veljiiltä.

Tehän muistatte jonkun toisenkin laulun.

Mie en muista nyt tarkkaan muuta kun "Morsiamen lähtö hyväst kotonta”, isän kotonta. 

Soppiiks se siit laulaa? 

Se tyttö kun laulo se morsian:

”Mun muistuu mieleheni toi suru haikia
kuin oli vanhemmiillen minusta vaivoja
Surulla teitten työtä paljon mun tähteni
valvoitte monta yötä reunalla kehtoni
Viel isäll oli suru ja huoli minusta
osotti murheen murun äitini kivusta
Kyl kasvon kaunihisti kun kukka ketolla
raviten runsahasti lemmel ja ruualla
Ja muistan vielä senkin kuin olin kuutennel
aata äiti ensin minullen opetti.
Nyt alkaa jo se tieni jota vanhat ovat käyn
se sauva käteeni joka ristiä on täyn
Nyt nämät ovet suljen jossa olen kasvanut 
ja yljän kanssa kuljen kuin olen vannonut
Hyvästi täytyy jättää mun rakkaat vanhempan
… ”

en muista nyt, vaikka se ol niin mukavast mut ei vaan muista ...

Missä tätä laulua laulettiin?

Sitä laulovat ennen vanhaan morsiammellen, miun tätillen, kun se läks, muutti toiseen talloon.

Mikä tädin nimi oli?

Se ol Helena ja, miun nimi.

Kuinkas vanha te olitte silloin?

Miä olin jo jotta, olihan mie vissiinniin. En mie oikeen kahenkymmenen vanha, en mie muista sitä oikeen miten vanha mie olin. Ne kylän pojat laulovat siinnä äärellä, kun pantiin ruunua päähään. Se ol sellainen. Ennen vanhaan tekit sillä viisiin.

Voitteko kertoa jotain niistä ruunuista? Oliko morsiammella ruunu ennen siellä Säkkijärvellä?

Se ol sellainen lekaatti ni jotta. Peilit olit eessä sekä takanna niissä ruunuissa. Se kuulu olleen se ruunu ensimmäisiä ruunuja sitte, sanottiin Virolahen ruunuks. Virolahesta se siit haattiin ja se ol sieltä kun pantiin päähään hääpäiväks ja vihkimäajaks.

Mistähän se oli sieltä Virolahelta ja kuka sen omisti?

Se ol sieltä mikä Annamari en mie muista Urpalasta vai mistä. Urpalan kylä se ol Ylä-Urpalasta.

Kun se otettiin pois tämä ruunu, mitäs sitten pantiin päähän?

Ne kun siinä häissä olivat niin pantiin hattu. Naisiillen emäntiillen pantiin hattu.

Hattu vai myssy?

Hattu oikeen semmonen ennenvanhanen siin olit pitkät hetuleet jotka riipput tännen olkapäällen.

Oliko pitsiä?

Ei siinnä pitsiä. Se ol semmonen hattu. Onhan miulla tuolla yks nyt hoopi naulassa, tuossahan se on likkeellä. Se ol vaan oikeen kankaasta. Siin olit tupsut silkkilangasta näin pitkät, jotka riippuvat täällä. Nyt on toisenlaiset. Miulla eil ennään olt. Miulla on vielä tuolla vanhuuven mut se on hoopi sanotaan vaan silkkiä.

Eikö teillä ollut ruunua päässä kun olitte morsian?

No miulla ol ja ruunu sillon. Ei kukkaset miulla olit. Ne olit sieltä Säkkijärven kirkolta. Siinnä kirkolla, mikä talo se ol. Se ol kunnantalo, se ol joku emäntä, en mie häntä muista. Siint on näät kaheksankymmentävuotta jo aikaa ni.

Ketäs siel oli pelmannia ja hyviä pelmannia Säkkijärvellä?

Pukin Israel Hyypiä vanhapoika se ol oikeen kova viulunsoittaja Laihajärven kylästä, missä miekiin nyt olin.

Oliko se sukua teille?

Vanhaa sukua. Yhteisessä taloss ennen asuneet.

Ketä muita oli hyviä pelimanneja Säkkijärvellä?

Ehän mie tiiä kaik Säkjärven, mut Nurmelassa siit ol tuo Martti Nurmela siinnä kylässä, missä miekiin. Ehän mie niitä muita niin muista. Hän ol pelmanni. Viulua se soitti.

Kertokaapa nyt se.

Talonpoika otti vaimon itsellensä, mutta tämä puuttui olemaan niin vastahakoinen, että teki kaikki, mitä miehensä kielsi. Vaan mitä tämä käski sitä hän ei tehnyt. Siit olit joulunpyhät tulemassa.

Mies sano vaimolleen, jotta 

”no nyt on joulujuhlakiin tulemassa, niin ei pidä meidän suuria juhlia pittää. Se käy kovin kalliiksi meillen se.”

"Piempä suottekkii” sanoi akka.

Mies: "No joshan juhlat pietkii, ei pie viinaa hankkia."

”Hankinpa suottekkii!” sanoi akka.

Mies: "No ei pie vieraita kutsua."

"Kutsunpa suottekkii."

Mies: "No jos viinaa hankitkiin, niin ei miua pie esinnä käskeä pöyän päähään ryyppäämään".

"Käskenpä suottekkii" sanoi akka.

Näin sai mies akkansa pitämään hyvät joulukestit. Siinä oli vehnäistä ja piirakaista, kahvia, viinaa, niin kauan kuin joulunpyhiä kesti.

Mies sanoi: "Päästä mun pitää kun pitääkin tästä hullusta akasta."

Kun heinäntekoaika kesällä tuli, meni mies niityllen. Siin ol semmoinen joki, niin se hakkas joen portaat enstäin poikki alapuolta. Siit sanoi vaimolle, jotta ”nyt on hyvä poutainen ilma, lähkämme heinäntekoon niitylle”.

No eukko läksi. Kun tultiin joelle, mies sanoi eukolle, jotta ”kule vaimoseni porrasta myöten hiljaa, nää tuntuut miusta niin heikolta ja huonolta, äläkä keiku ja hypi tullessasi.”

"Keikunpa suottekkii" sanoi akka.

Sillon akka keiskahti jokeen. Mies läksi etsimään siit vasten virtaa muijaaseen.

Heinämiehet muut sanot, jotta ”mitä sie etsit?”

"Akkaa" sanoi mies.

Kun heinämiehet ihmettelivät, miksi hän vastavirtaan etsi, sanoi mies: 

"Oli eukko niin vastahakoinen, että taitaa hän joessakin mennä vastavirtaan."

(Laihajärven kylätoimikunnan arkistosta Erkki Ala-Könnin tekemä haastattelu kesältä 1956).