Viipuri, Karjalan ikivanha pääkaupunki

Helga Salmelan ainekirjoitus Kotiseutuni (luokka VIII B) löytyi Merjan selvitellessä tätinsä jäämistöjä, jatkaessaan tädin kesken jääneitä sukututkimuksia. Helga aloitti tyttökoulun Viipurissa ja jatkoi koulua Helsingissä, valmistuen siellä ylioppilaaksi vuonna 1948. Tässä kauniissa kertomuksessa Helga kertoo muistoistaan Oron talosta Säkkijärven Laihajärvellä, jossa hän vietti kesänsä.

Anton ja Amalia Salmela sekä
tyttäret Sirkka ja Helga 1930-luvun alussa. 

Jokaiselle on kotiseutu varmaan rakkain ja kallein paikka maan päällä. Paikka, jossa on kasvanut ja lapsuuteensa kultaiset ajat viettänyt merkitsee ihmiselle paljon. Usein on kuitenkin niin, että ihminen, joka koko elämänsä ajan joutuu elämään samassa paikassa ja samoissa oloissa, ei huomaa, mitä ne hänelle merkitsevät. Vasta silloin, kun hän jostakin syystä joutuu lähtemään kotiseudultaan, silloin vasta hän tajuaa, kuinka rakas tämä paikka hänelle on. Niin on minunkin kohdallani käynyt.

Vasta nyt, kun siirtolaisena jouduin jättämään kotini ja kotiseutuni, tulin huomaamaan, kuinka äärettömän paljon ne minulle merkitsevät. Aikaisemmin oli kaikki niin tuttua, niin luonnollista, aivan kuin ei muuten voisi ollakaan. Mutta nyt kotiseutuni on itäisen naapurimme omaisuutta. Minä, jolla ei ole lupaa mennä kotiseudulleni muuten kuin ajatuksissani, teen sen nyt.

Kotiseutuani ajatellessa minulle tulee ensiksi mieleen Viipuri, Karjalan ikivanha pääkaupunki. Näen aivan kuin edessäni ylvään Viipurin linnan ja siniristilipun liehumassa sen tornissa. Näen linnan sillan ja monia laivoja sen vierellä, Pyöreän tornin ja koko kaupungin sellaisena kuin se oli ennen talvisotaa. Kaikista rakkaimpana ja pyhimpänä astuu sieluni silmien eteen kotitaloni Suomenlahden rannalla. Muistan, kuinka lapsena katselimme rannalla laivoja, jotka kulkivat kaukana ulapalla. Joskus ehkä kuvittelimme pääsevämme laivojen mukaan jonnekin kauas, ihmeellisiin maihin, mutta vain käymään vähäksi aikaa, sillä täällähän oli kotimme ja tänne kuulumme. Muistan, kuinka kesäisin pulikoimme meren vilpoisessa vedessä ja talvisin luistelimme pitkin jään kiiltävää pintaa. Mutta herään aivan kuin todellisuuteen. Näen Viipurin sellaisena, kuin se oli talvisodan jälkeen, monia tuhansia raunioita. Kodistanikin on vain rauniot jäljellä. Kaikki tämä rikkoo jollain tavoin sitä ihanaa kuvaa, mutta siitä huolimatta se on yhtä rakas. 

Vuonna 1927 Amalia, Helga ja Sirkka.

Kotiseutuani ajatellessa tulee väkisinkin mieleen eräs maalaispitäjä lähellä Viipuria, sekin rajan takana. Täällä olen viettänyt elämäni onnellisimmat kesät. Tämä paikka on ehkä minulle siksi niin rakas, kun tiedän, että täällä ovat esi-isäni ja -äiti työtä tehneet ja uurastaneet, että meillä heidän lapsillaan olisi parempi tulevaisuus. Muistan niin elävästi tämän kylän. Talomme sijaitsi ylävällä paikalla kahden järven välissä. Siitä oli ihana näköala yli koko kylän. Muistan, kuinka aurinko kesäiltaisin laski järven taakse. Näen järven aivan tyynenä, pari rehevän metsän peittämää saarta kohoaa hiukan kauempana. Joku vene kulkee hiljalleen pitkin järvenselkää, aivan kuin peläten rikkovansa illan rauhan ja hiljaisuuden. Järven rannan läheisyydessä olevassa puussa laulaa lintunen iloisesti ja sorsaparvi ui hiljalleen pitkin järven pintaa sukeltaen silloin tällöin näkymättömiin. Näen joen, joka virtaa keskellä kylää jakaen tämän aivan kuin kahtia ja kauniin sillan, joka johtaa sen poikki. Muistan laajan urheilukentän, täällä oli kylän nuorten tapana sunnuntaisin ja arki-iltaisin tavata toisensa leikkien ja kisaillen keskenään. Täällä he usein mittelivät voimiaan toisten kylien nuorten kanssa. Muistan synkät metsät, jossa samoilimme ristiin rastiin marjamatkoilla. Ne tuntuivat niin turvallisilta ja tutuilta.

Niin paljon kauniita muistoja sisältyy kotiseutuuni, en millään voi kuvata niitä kaikkia, niitä riittäisi aivan loppumattomiin. Mutta on hauskaa joskus silloin tällöin unohtaa kaikki nykyinen ja antaa ajatusten vapaasti liikkua rakkaitten muistojeni parissa. 

"Vaikka nyt siirtolaisena olen joutunut kulkemaan ja asumaan monella eri paikkakunnalla, niin täältä en ole löytänyt kotiseutuni veroista ja tiedän, etten tule sitä koskaan löytämäänkään."

Tämä tarina julkaistiin keväällä 2023 Säkkijärvilehdessä. 

(Laihajärven kylätoimikunta. Helgan ainekirjoitus ja valokuvat Merja T:n arkistosta).

No siinä liikenteessä oli ne jalat ensimmäiseksi

Alli Koson muistelot, osa 2

Alli Koson sisaren Aunen ja Hugo Toivarin häät heinäkuussa 1932. Kuva: Raimo K.

Kertoillaas näistä osuuskunnista. Siellähän oli ainakin sellainen puintiosuuskunta. 

Mitä muistat puintiosuuskunnasta? 

No siellä oli semmoinen Lokomo, missä oli sellainen hirveän iso rautainen voimakone. Sitä kuljetettiin talosta taloon. Se oli yhteisesti ostettu. Sitä rautakonetta piti olla kaks hevosta vetämässä ja siinä oli, vesivoimaa käytettiin. Se oli lapsena juhlapäivä. Piti päästä koulusta sitä katsomaan. Siintä tuli valtava höyry, kun laskettiin vesi pois. Tommoinen Mikko Valkonen oli minun aikana, mutta sitten oli noita nuorempiakin käyttämässä. Mutt minä siit läksin kotikylästä jo pois. Piti olla paljon siinä viljaakin antamassa. Se veti aika paljon. Se oli iso puimakone; että se viipy taloissa päivän, toisissa kaksikin, kun puitiin. 

Siinähän oli vakituisiakin koneenkäyttäjiä. Muistatko nimiä? 

Kaksiko kiersi vakituiseen koneen mukana? 
Kaks kiersi koneen mukana. Minä en muista kuin tämän Mikko Valkosen. Hän käytti sitä lokomobiiliä ja sitten oli syöttäjä. Oliko tuollainen, kun Uuno Koso? Hän oli syöttämässä tuota viljaa ja siihen pöydälle piti olla napakka mättäjä. Siinä oli tavallisesti lyhteelle sidottu viljat siihen aikaan. Se ei ollut sellaista hajaviljaa enimmäkseen. 

Eino Koso, puimakoneen syöttäjä, 

Laihajärven puintiosuuskunta. Kuva: Raimo K. 

Mentäis karjanhoitoon. Siellä kylällä oli Karjanhoitoyhdistys. Voitko siitä kertoa jotain?
Siellä oli Karjanhoitoyhdistys ja enimmäkseen siellä oli Ayshire-karjaa. Semmonen kävi se yhdistyksen tarkkailukarjakko. Sitä haettiin aina, kutka kuuluivat siihen yhdistykseen. Siihe piti liittyä jäseneksi ja niillä oli omat maksunsa. Anton Typöllä se asu kyllä. Se teki kotona niinko kaikki ne kokeet ja sitten ne lähetettiin sinne meijerille. Sillä oli koneet mukana. Se teki ne aina kerran kuukauteen. Kerran kuukauteen kesät talvet se kulki. Sitten se oli aina kesälomakin, niinku kaikilla muillakin.

Muistatko muuten tämän tarkkailukarjakon nimeä?
En muista nimeä. Ulkonäöltä muistan hirveen hyvin

Muistatko, kuinka paljon kylältä kuului tähän Karjantarkkailuyhdistykseen tai Karjanhoito- yhdistykseen? Kumpi se nyt sitten oli?
Kyllä se Karjanhoitoyhdistys oli. Siihen kuulu kenellä oli niinkon suuremmat karjat, muut ei siihen kuulunut. Kyll' siihe aika suuri osa kylästä kuulu.

Sitten vielä tähän karjan jalostukseen. Siellähän oli ilmeisesti Sonniyhdistys. 

Mitä siitä tulee mieleen?
Siellä oli Sonniyhdistys. Tässä Kujalan talossa asui se sonni. Se oli hirvittävän iso. Ja oli siellä myös Oriyhdistyskin ja sekin oli varmaan siellä Kujalassa, kun siellä oli myös hevosjalostus.

Miten siellä kylällä liikuttiin ennen sotia ja tässä sotien välillä?
No siinä liikenteessä oli ne jalat ensimmäiseksi. Käveltiin hirveen paljon, eikä katsottu matkan pituutta. Sitten tulivat polkupyörät, mutteivät vanhimmat ihmiset ajaneet polkupyörällä. Polkupyörät lisääntyivät, että niitä oli nuorisolla, miehillä enemmän kuin naisilla. Hevonen oli hirveen tärkee. Sillä mentii kesällä ja sillä mentiin talvella. Sillä mentiin aina. 

Autoja ennen sotia, tommosia henkilöautoja, ei ollut. Yksi oli ennen sotia varmaan, tällä Lauri Kosolla oli kuoma-auto. Sillä hän enemmän ajoi niinku puutavaraa. Osuuskauppa kuljetti tavaraa enimmäkseen omilla kuorma-autoilla.

Kerropa, kenellä oli Laihajärvellä ensimmäinen polkupyörä?
No en muista kenellä oli ensimmäinen polkupyörä, mutta muistan sen, kun isäni on kertonut ett tämä Martti Vilamaa ja meidän isä. Heill oli ensimmäiset polkupyörät. En tiedä vuosilukuakaan. Ne oli sellaset, että etupyörä oli hirveen iso ja takapyörä oli semmonen pikkunen. En tiedä vuosilukua, mutta olen nähnyt jostain valokuvan siitä. 

Vilamaa Martti ja Alma. Kuva: Sylvi Koso

Ilmeisesti pyörissä oli kovat renkaat?
En ole nähnyt sitä pyörää, että oliko siinä täytetyt renkaat, vai oliko siinä ilmaa. Eiköhän ne olleet täytetyt, vähän epäillen silleen.

Lauri Kuuselan (Koson) kuorma-auto. Kerrotko siitä jotain, hän ajoi ilmeisesti puutavaraa?
No tämä Lauri Koso ajoi enimmäkseen puutavaraa.

Mihinkä päin hän Laihajärveltä puutavaraa ajoi?
Laihajärveltä hän ajoi sinne Viipuriin ja Uuraaseen, missä ne sitten lastattiin. Meniköhän ne sitten Viroon, vai mihinkä. Ehkä sinne päin.

Jutellaan sitten kylän tapahtumista. Siellä oli myöskin kylänluvut. Mitä niistä muistuu mieleen?
Kylänluvut oli semmonen, se on vieläkin toiminnassa. Ne oli aina siinä kevättalvella. Oli semmonen kylänlukupiiri ja niitä oli aina vuorotellen taloissa. Pappiakin silloin kuljetettiin ja hevosella haettiin. Ne papit oli aina viikon retkessä, kylästä kylään niitä vietiin. Ne yöpy taloissa. Ne piti ruokkia ja niillen petit ja kaikki. Mutt ei nekään olleet kaikis taloissa, muuta kun semmosissa suuremmissa. Siellä oli paljon väkee. Koulustakin piti aina kylänlukuun mennä. Ei päässyt rippikouluun. Katekismus piti lukea, kuka aiko mennä rippikouluun. Katekismus piti osata kannesta kanteen. Ne kuulustelivat jossain eri huoneessa sitten, kuka hyväksyttiin kylänluvuissa. Ei sinnekään kaikki päässeet, jos ei osant sitä katekismusta. 

Sitten siellä oli ruokakin kylänluvuissa. Nehän olivat aina sellaset kylän pidot. Sitten sinne tuli sellainen pullakauppias. Se oli sellanen kuuro pariskunta ja sieltä aina ostettiin sitä pullaa. Muistuu mieleen, kuinka se oli hyvää, kun sai sitä kotipullaa. 

Vuoden 1930 rippikoulutyttöjä Säkkijärveltä. Kuvassa: Laaksonen Laila, Fossin Meeri, Kaukiainen Aini, Koso Alli, Malber Lyyli, Suni Selma, 

Parkko Katri, Iivanainen Aune, Jukka Vieno. Kuva: Pertti T

Kysyisin häistä ja häätavoista. Miten niitä kylällä vietettiin?
Morsiammen kotona oli, sanottiin läksiäiset ja sielläkin tanssittiin. Ne oli aina aamupäivällä. Sieltä sitten lähdettiin kirkolle vihille, tai harvoin pappi tuli sinne (kotiin). Sanottiin Pukin lsuksi, joka soitti sellaista vinkuvaa viulua. Häntä ei tarvinut pyytää, hän kun tiesi , niin hän tuli. Hän kulki sen viulunsa kanssa morsiusparin edellä ja soitti sitä viuluaan. Iltapäivällä alko se häätapahtuma. Tavallisesti oli ruokana hernekeittova, ruisleipää ja niitä syötiin. Minä kun olin lapsenna, en löytännä lusikkaa, niin mummo toi minulle sellasen ison puulusikan. Minä kummastelin sitä, mutt minä sillä. Se oli aika hämärä ilta siellä pihalla, muu kyl miä söin sen puulusikan kans.

Minä kysyn tästä viulunsoittajasta, soittiko hän sillä välillä, kun pari tuli vihiltä häätaloon?
Sillä välillä ennen sitä vihkimistä, kun ne lähti sen morsiammen kotonta. Sillo se soitti sen viulun kans ja hän meni mistä tiesi.

Soittiko hän häissä sitten tanssiaikana?
Ei. Siellä oli tavalliset haitarinsoittajat. Tai siellä voi olla nämä Jarvan veljekset, haitarin ja viulun soittaja. He olivat kylän suositut soittajat. 

Miten kyläillä vietettiin hautajaisia, kun joku kuoli?
Kuoleman tapaus kylällä, niin hautajaiset vietettiin aina siinä vainajan kotona. Ruumis säilytettiin kotona jossain aitassa. Ei sitä viety mihinkään. Hautajaispäivän aamuna vainaja kannettiin pihalle ja laitettiin sellaselle korokkeelle. Sitten kuuset, semmoset nuoret kuuset siihen maahan pystyyn. Arkku oli avonaisena. Sitä sai hautajaisvieraat siinä katsella. Laulettiin virsi ennenkun lähdettiin tai suljettiin se arkku. Hautajaisväelle tarjottiin kahvit ennen kirkolle lähtöä. Kesällä tavallisesti mentiin hevosilla rattailla ja talvella reen kans koska siit tultiin sieltä siunaustilaisuudesta. Sitten tultiin taas sinne surutaloon. Siellä oli sitten ruoka ja kahvit. Sielläkin vielä laulettiin.

Kysyisin kansalaissodan aikaa … -17. Sinä olit silloin kolmen vanha. Onko sinulla siltä ajalta mitään omakohtaista muistoa tai kuultuja asioita, mitä siellä kylällä silloin tapahtui?
No sitten kun tuli tämä aseellinen, koulusta opettaja lähetti lapset kotia, että nyt tulevat punaiset kylälle, että kaikkien on mentävä johonkin pakoon. Minut oli puettu semmoseen valtavan pitkään villapaitaan. Minun piti ikkunassa vahtia, että jos jotain tulee pellon yli niin sitten meidän on mentävä metsään. Isä oli vienyt viljaa pellolle sellaisiin tynnyreihin piiloon. Vanhemmat kulkivat hirveän hätissään, mut sitten tuli tieto ennen iltaa, että ei tarvi lähteäkkään. Etteivät ne tulleetkaan tänne kylään. Siinä meni se sitten. Hirveesti siihen aikaanki vanhat vaikuttivat vanhoihin aikuisiin ihmisiin. Siellähän on se Uudenkaupungin rauha meidän kylällä vieläkin.

Oliko Laihajärven kylällä mitään sotilaallista toimintaa tai oletko kuullut sellaisesta?
Siintä en tiedä, että olisko tästä Laihajärven kylästä ketään pidätetty. Mutta Laihajärveenhän kuulu ne Toivarin talot, mistä on minun mieheni. Ilmarin isän olivat vieneet. Kun tuli rauha, niin ne pääsi sieltä pois. Kävellen niiden piti sieltä kotia tulla.

Tiesitkö, osallistuiko jommalle kummalle puolelle laihajärveläisiä miehiä?
Punaisten tai valkoisten puolelle. Suurin osa varmaan valkoisten puolelle. En tiedä, jos ei jotain piilo-semmosta ollut. Ei siellä ollut tommosta.

Siellä Hietaankankaalla oli lava ja uusi tuli Latakankankaalle. Voitko näistä kertoa jotakin?
No siellä Hietaankankaalla oli. Se oli semmonen neliskulmainen lava. Siellä oli kesällä aina juhannuksena iso juhannuskokko. Siellä oli iso kenttä ja siinä oli tasanen hiekka. Haitari siellä aina soitti ja siellä oli paljon väkeä. Mutta sitten tämä huvipaikka kävi vanhaksi ja huonoksi. Kylä päätti, että tehdään tänne Latakankankaalle uusi. Tämä oli sellainen kulmikkainen ja siinä oli sellaiset seinät. Ne nostettiin aina syksyllä. Siellä oli syksyllä aina hirveän kauan jotain iltamia. Kesällä laskettiin taas ne seinät alas. Siellä kävi myös puhujia. On siellä käynyt myös Urho Kekkonenkin puhumassa. On siellä käynyt Dallapeekin soittamassa ja valtava paljon pitkistäkin matkoista sinne tuli kyllä näitä huvivieraita. Siellä oli putkakin, mutt en tiedä olisko siellä putkassa kukaan vieraillut yötä. Ei siellä järjestyshäiriöitäkään suuremmin ollut. Järjestysmiehiähän täytyy olla tuollaisessa huvipaikassa jo lain puolesta. Siihen aikaan ei sanottu mistään tommosesta ravintolasta, eikä mistään. Se oli oikein tommonen puhvetti. Siellä oli limonaatia ja rinkeleitä. Eikä nuorisolla ollut siihen aikaan hirveen paljon rahaakaan. Viitonen sinne oli sisäänpääsy ja sitten limsarahat päälle. Jalkasin ne kylästä sinne kasaantu ihan järven ympäryksestä ja kellä oli pyörät, niin pojat veivät likkoja sen pyöräntangon päällä. 

Orkesteri Laihajärven lavalla. Kuva: Raimo K

Kuka omisti nämä lavat ja kuka järjesti näitä huvitilaisuuksia?
Eiköhän se nuorisoseura järjestänyt ja sitten VPK.

(Laihajärven kylätoimikunta. Alli Koson haastattelu Lohjalla 02.11.1994).

Sitten minä kudoin siellä kissalle sukat, mutta kissa ...

Alli Koson muistelot, osa 1

Oik Hanna Koso, sisarukset Lauri ja Alli Koso.
Vas Elsa Tommiska, tunnistamaton keskellä. Kuva: Ossi T. albumista

Jos aloitetaan tää haastattelu kysymällä ensiksi nuorisoseuratoiminnasta. 

Ilmeisesti Laihajärvellä on toiminut nuorisoseura. Oliko se Laihajärven vai Säkkijärven nuorisoseura? 

Se oli Laihajärven nuorisoseura ja Santeri Hyypiä oli puheenjohtaja ja Anton Hyypiä hänen veljensä.
Ja siellä oli toiminnassa laulukuoro. 

Ja naisvoimistelua ainakin oli, miehilläkin. Ja sitten toivat aina nämä nuoret, se oli kyllä koulun puolesta, mutta sitten nämä nuorisoseuralaiset leipoivat sinne ja järjestivät kaikki tämän tarjoilun. 

Ja sitten oli näytelmäkerho ja mitäs kaikkee siellä olikaan? Tanhut. Kesäjuhlissa käytiin aina tanhuumassa. Ja tämä Alma Vilamaa aina ohjas meitä. Ja käytiin laulamas kaikissa juhlissa, hautajaisissa ja onnittelemassa syntymäpäiväonnittelut. 

Laihajärven tanhuajat 1930-luvulla. Kuva: Antti H.

Oliko ja vetikö tämä nuorisoseura jotain opintokerhoa? Oliko jotain tällaista kylällä?
Oli opintokerho.

Kuka opintokerhoa veti? Oliko tämä opettaja joka veti sitäkin?
Opintokerhoa veti Ilmari Koso.

Vielä tästä seuratoiminnasta. Tiettävästi siellä kylällä toimi myös 4H-kerho. 

Onko sinulla siitä jotain muistikuvia?
Oli siellä ja joku mieshenkilö, ei ihan poikanenkaan, mut oikein sellainen oli kerhoneuvojana. Myö kasvatettiin hirveän paljon sikuria. Sitä kuivattiin sitten ja kuorittiin kaiket illat. Isä teki sitten semmosen vehkeen, missä pyöritettiin ja käytiin siellä Kilkinojalla, vai mikäs se siellä oli, käytiin pesemässä. Kaiket illat myö kuorittiin niitä sikureita ja saunassa myö niitä kuivattiin. Sitten niitä myytiin. Se kerhoneuvoja hommas sen toimintapisteen, että minne ne sitten meni.

Kuuluko tämän kerhoneuvojan piiriin myös Kolhola ja Laisniemi eli koko järven ympärys, vai ainoastaan Laihajärvi?
No minä luulen, ett se oli tää Laihajärvi. Minä en tiedä niistä. Laisniemestä ja niistä ei ollut mitään puhetta.

Mites sitten nämä kerhoneuvojat? Kerrotko niistä vielä jotain?
No sitten sotien välillä mun sisareni Aino kävi Reitkallin Puutarhakoulun. Ja hän oli sitten kerhoneuvojana sen sotien välin. Ja se oli niinkun tämän järven ympäri. Tämä Laihajärvi, Laisniemi ja Kolhola. Hän kävi nää kaikki ja kulki suksien kanssa talvella ja kesällä pyörällä.

Minä muistan (pikkupoikana), että eikö teillä pidetty sotien välillä jotain töppösenneulomiskursseja? Teidän tuvassa oli ainakin paljon naisia. Jotain kangastöppösiä vai mitähän ne neuloivat?
Joo, silloin tehtiin semmoset kangas kankaasta, sanottiin tallukkaat. Kaikista noista sarkatakkien helmoista tehtiin ne varret ja sitten ne tikattiin. Sitt jotain huopaa sinne pohjaan ja ne oli valtavan lämpöset. Oikein semmoset nauhat, mitä ennen vanhaan sanottiin pieksuiksi.

Tuossa todettiin äsken töppösentekokurssi. Sehän oli Marttojen järjestämä kurssi silloin jatkosodan aikana. Kysyisinkin nyt tästä Martta-toiminnasta. Mitä kaikkia kursseja martat kylällä järjestivät?
Martoilla oli patjantekokurssi ja oli ruuanlaitto- ja puutarhakursseja. Amanda Ollikka oli Marttojen puheenjohtaja ja hän toimi siinä enemmän. Sitten kävi sieltä semmonen Karppee (Carpén). Se oli aina siemenkaupalla ja siltä ostettin. Se oli pääpaikalla siellä kirkonkylässä kun siellä oli marttatupa, kun se rakennettiin. Hän kävi aina sitten kun martat saivat jonkunlaisen (alennuksen). Tältä rouva Karppeenilta ostettiin aina kaikki juurikasvien siemenet valmiiksi jo kevättalvella. 

1935 Laihajärven marttojen kursseilla Peltolan talossa. Kuva: Pertti T.
Talon isäntä Iivari Hyypiä takana oikealla, emäntä Saimi edessä toinen oikealta. 

Sitten tuosta lotta- ja suojeluskuntahommasta, osallistuitko itse toimintaan?
Minä en osallistunut.

Talkoitahan kylällä järjestettiin, nyt kysyisin, minkälaisia talkoita järjestettiin ja minkälaiset olivat talkoiden päättäjäiset?
Odotettiin jo koko kevät, että koska oli missäkin ja laskettiin, että missä on talkoot. Toivottiin tulevan viljanniittotalkoot ja siellä oli sitten ruokaa. Työtä tehtiin kilvalleen, sirpillä leikattiin ja katsottiin, että mikä sakki pääsee ensimmäiseksi. Ja kahvia tuotiin pellolle ja oikein tynnyri kaljaa. Ei siellä mitään väkijuomia koskaan näkynyt, vaikka sanotaan, että talon ruoka ja tupakka. Mutt ei varmaan kellään olt aikaa tupakkaakaan polttaa. Sitt ol se ilta. Ensin syötiin jotain hyvää hernekeittova tai jotain perunakeittova ja sitten tanssit päällen. Ruokapöyvät pois ja sitten haitari soitti. Se oli varmaan se päätekijä. Aina toivottiin, jot olis hyvä ilma ja paljon talkoita.

Ainakin minun muistini mukaan oli pellavanloukutustalkoita. Kerropa niistä jotakin.
No siihen aikaan kasvatettiin joka talossa pellavaa ja kudottiin kaikki tommoset käyttötarvikkeet kotona. Pellava kasvatettiin ja sitten ne nyhettiin ja vietiin järveen likoamaan. Sieltä ne otettiin ja saunassa kuivatettiin. Sitten oli se huippuhetki ku oli ne talkoot. Silloin ne loukutettiin sellaisien loukkujen kans. Ne oli kuumia ne pellavat, kun ne saunasta haettiin. Siellä saunan uunissa paistettiin aina nauriin ja lantun paistikkaita. Aina kun oli tauko, niin sitten syötiin niitä paistikkaita. Oli hyvä ruoka ja kaikki kahvitettiin ja laitettiin ruokaa, mutt niiden päälle ei ollut sitten mitään talkootansseja, vaan sauna. Kokko sitten. Ne päistäreet, mitä pellavista tuli, se kokko se poltettiin sit vasta kun ilta oli jo hämärä. Sitten kun nostettiin sellasella kepiltä, oli oikein sellainen tähtisade kun oikein ylös heitettiin. Katsottiin oikein toiselt puolt kyllää, jot missä on loukutettu pellavia kun kokko näkyy. Silloinkin oli onni kun ei satant.

Sitten tähän koulunkäyntiin. Laihajärvellähän koulu alkoi kiertokouluna. Jos siitä jotain
muistaisit ja aloitettaisiin muistelemaan koulunkäyntiä.
Kiertokoulua käytiin. Sitä mentiin, kun ei vielä ollut alakoulua niinko nykyisin kansakouluissa. Käytiin kaks vuotta. Kaks viikkoa syksyllä ja siit vielä jatkettiin talvella. Siellä ol naisopettaja ja meitä ol jotain toistakymmentä oppilasta silloin. Se oli tuossa Joonas Tommiskalla. 

Sen muistan aina, kun kopistelin hirveästi - lunta kannettiin aina jaloissa sinne sisälle. Hauskaa siellä oli ja siellä opetettiin ne ensimmäiset lukemisen aakkoset. Se oli yhdeksän vuotiaana kun mentiin, sanottiin oikein, kansakouluun. Silloin se oli oikein pakollinen. 

Alma Vilamaa oli opettajana ja Vilho Jarva oli niinkon poikien käsityöopettajana. Naisille se oli hirveän tarkka se Alma kaikista käsitöistä. Se opetti hyvää tekemään, mut mulleki se kerran sano, jot' "sinusta tulee vielä ompelija ja voit ommella napinreijät puseroos". Ne olivat niin hyvät. Sitten minä kudoin siellä kissalle sukat, mutta kissa ei antant laittaa niitä jalkaan, vaikka minä kuinka yritin. 

Lukukirjoja oli ja siellä piti jokaisen laulaakin yksinlaulua. Järjestys oli hyvä, ei kukaan juossut pitkin luokkaa eikä puhunut. Opettaja oli sellainen auttokraatti. Ei mitään turhia siellä puhuttu, muttei karttakeppiäkään käytetty, eikä sormille napattu. Kaikki olivat hyvin tottelevaisia ja pitivät tästä opettajasta. 

Kiertokoulukuva, oppilaat syntyneet vuosina 1910-1915. Vasemmalla opettaja Vilamaa Alma.
Oppilaista tunnistettu vasemmalta istumassa: Monto Mirjam (1915), Monto Helvi (1913)
Vas. opettajan vieressä Vilamaa Kerttu (1914), 3.tyttö Lyijynen Kerttu (1914), 4.tyttö Monto Elma (1912),
8.tyttö (keskellä) Ollikka Katri (1913).Pojat 1. oikealta Hyypiä Arvo (1910) ja hänen vieressä Jarva Eino (1910). 

Kouluhan oli samalla paikalla kuin nytkin ja missä alkoi se alakansakoulun käynti? Oliko siellä paljon oppilaita? 
Koulu oli siinä tämän Tommiskan naapurissa. Ensin oli paljon oppilaita ja siellä oli neljä luokkaa. Minun luokalla oli neljä oppilasta enää. Mutt se meni, kun tää yks opettaja opetti kaikki luokat, niin se meni siinä. Aamuhartaus se oli hyvin tärkeä. Jonossa piti mennä sisälle ja jonossa tulla pois, ettei ollut mitään tollaisia häiriöitä. 

Mutta sitten siellä oli kylän (koulun) johtokunta piti semmosen, että niinku romaneja otettiin sinnen. Siellä oli kaks mustalaispoikaa ja kaks tyttövä oli myös. No ne pojat, niist ei tult mittään, ei ne kestänt tunnilla. Ne men ikkunan taakse ja kurkistelivat sieltä. Mutt' nää tytöt olivat aina - ovat käyneet minua katsomassa täällä Lohjansaaressa, mutt nyt niitä ei ole enää näkynyt. Kuusjuhla ol hirveän tärkeä. Silloin saatiin uudet mekot jokainen ja siellä oli paljon väkeä.

Muistuuko jotain mukavia tapahtumia kouluajoilta?
No minä en koskaan ollu, sillon pidettiin laiskalla, minä en ollut laiskalla. Mutt kerran pit jäähä jälkeenpäin seisomaan. Siinä oli kaks semmosta uunia vierekkäin ja halkoja oli siinä välissä. Sitten oli vettä, jotain semmosta mustetta tai kynänpyyhevettä, sitä oli mustepullossa. Ja minä kaasin koko mustepullollisen sinne halkopinon päälle ja tämä Alma Vilamaa sano, että nyt tulet seisomaan. Sitten oli pojat, ne oli ja sieltä kuulu vähä semmosta kovempaa ääntä. Sitten täyty lakasta, oli semmoset varpaluuvat, joilla poikien piti lakasta kaikki lastut kasaan. Tämä Lauri Tommiska sitten kaato liimaa, kun ne keitti sitä liimaa. Liimas niitä puutöitä, niin tämä kaato sen liiman siihen lattialle. Siinä oli työ ennek se saatiin pois.

Koulun oppilaitten ei tarvinnu lämmittää. Siellä oli, sanottiin Riepas Eeva, hän asui siinä koululla ja teki sellaisia räätälin töitä. Hän teki pojille ja miehille ja hän aina ompeli näille poikiillenkiin tällaisia kouluvaatteita. Muttei häänkään laskent kaikkia sisään, mutt minut ja veljeni hän kutsu lämmittelemään, jos mentiin aikaisemmin kouluun. Sitten oli mun veljelläni semmonen pitkä takki. Se oli jostakin kaupungista sukulaisilta saatu ja hän häpes sitä takkia. Kotona käskettiin, jotta se takki on aina laitettava päälle. Mutta ei hän voinut sitä kouluun viiä ja sit miun pit aina lähteä viemään se takki tämän Tommiskan riiheen. Sinne uunin viereen myö se aina piilotettiin. Sitten se piti aina muistaa ottaa sieltä pois enneks tuli kotialähtö.

Eväät meillä piti aina olla itsellä. Kotonta laitettiin maitopullo ja sitten voileivät. Muttei kaikilla ollu sillon maitoakkaan ja minä monta kertaa jouvuin syömään eväät kotimatkalla, kun ne olivat tai joku pyysi, jotta vaihetaan evväät ja minä en olis raaskinut aina vaihtaa. Kun meillä oli kotona maataloutta, niin oli aina jottain sinne leipäpalojen välliin ja maitopulloon. 

Sen miä kerran tein ja silloin miä jouvuin toisen kerran seisomaa, kun sen mustalaistytön, siellä missä he asuu, niille oli laitettu maitopullot ja minä pistin kiven. Kun siinä ei ollut korkkia, niin minä yritin laittaa kiven ja se putos sinne ja se kaipas opettajalle, jotta ”Alli laitto kiven hänen pulloon”.

Sitten tuosta kaupasta, voitko kertoa jotain? 

Laihalla toimi tiettävästi kaksikin kauppaa, kerrotko näistä?
Siellä oli Osuuskauppa ja Virkki oli minun muistain ensimmäinen kauppias. Hän oli semmonen pitkä mies. Muistan aika hyvin sen, mutta sitten hänen vaimonsa kuoli. Hän sai hammasmyrkytyksen, kun pakkasella otettin hammas, kun siihen aikaan ei ollut (hammaslääkäreitä), niin hänelle tuli ja hän sai verenmyrkytyksen.

Laihajärven Osuuskauppa. Kuva: Antti H.

Johannes Uski. Se tuli vissiin Uuraasta sisarensa kanssa. Hänen sisarensa, semmonen Senja, tuli hänen taloudenhoitajaksi. Minä olin hänen kanssaan hirveän hyvä kaveri. Hän tuli minua aina hakemaan, kun mentiin Kolholan lavalle tai Laihan lavalle tai käytiin yksissä. Puhuttiin vaatteista ja kaikesta. 

Sitten tämä Uski meni naimisiin tälläisen Hiltan kanssa. Niin tämä Uski oli oikein sellainen kylänmies ja kaikkien kans. Korjas kelloja. Korjas ratioita, oli ensimmäinen ratiokin vissiinkin. Ei ollut, tämä Bycklingin kauppa oli siinä lähellä, niin siinä oli ensimmäinen ratio. Sitten nää kylän ihmiset alkovat käyvvä siellä (Bycklingillä) jumalanpalveluksessa sunnuntaiaamuna, niin he sit vissiin väsyvät. Sitten tää Uskin Jussi laittoi tään ration ikkunalauvalle, niin se kuulu pitkin kylää. Hän piti sen niin kovalla. 

Hän oli niin taitava, kun korjasi noita taskukelloja ja kaikkea ja kaupassa hänellä oli niin hirveän hyvät jutut. Ja niiku tällainen Matti Monto sano, jotta hänen hevonen haluaa joka kerta, hään ei saa sitä ohi ennenks siihen kaupan kohalle pysähtyy. Se hevonen halus siinä aina levätä, kun hän meni tämän Johannes Uskin kanssa vähän juttelemaan. Siellä viivyttiin aina muissakin asioissa kuin kauppa-asioissa.

Mutta sitten siinä oli aika lähellä, olisko puolisen kilometriä, sellanen yksityisen kauppa. Semmonen Bycklingin kauppa Hiekassa. Siellä myö käytiin usein ja aina kotonta käskettiin nopeasti hakemaan. Kun miun piti aina käyvä sellasta vanhaa tätiä, sen selkää tallomassa ja kun hän näki minun menevän kauppaan, niin hän aina pyysi, että minä olisin tullut hänen selkäänsä hieromaan. Sitten neuvottiin minua menemään suoraan tästä polkua pitkin sinne Bycklingin kauppaan. Kyl sielläkin oli hyvä asioia.
Ainahan ne lahjoittivat niinku tikkukaramellejä. Semmosia mansikkakaramellejä sellaseen paperisuppuun tekivät. Oli ihan mieluisa asia, kun ne sano että mää nyt Bycklingin kauppaan jotain nopeasti hakemaan. Jotta miun et tarvint talloa tätä vanhaa tätiä kun siellä viipy aina vain. Varmaan hänen selkäänsä sitten särki, mut.

Tää Bycklingin kauppa oli varmaan ollut ennen osuuskauppaa tässä kylässä?
Sitä minä en muista tätä Bycklingin kauppaa, kumpi olisi ensin tullut, mutt mitä miun muistin aikaa on ollut, ne on molemmat olleet siinä. Siellä oli kankaita, sekatavarakauppoja olivat molemmat. En tiedä tätä Bycklingin kauppaa oikein. Se on ollut ennen yksityinen talo (Hiekan talo), mutt sit he ovat myyneet talon. Tämä Byckling on Virolahelta tullut siihen ja perustanut yksityiskaupan.

(Laihajärven kylätoimikunta. Alli Koson haastattelu Lohjalla 02.11.1994).

Oman kylän väet oltiin kuin samaa perhettä

Mäkelän Mirjamin muistelot jatkuu 

Kun ajatukset kulkevat muutamia vuosikymmeniä taaksepäin, kohoaa silloin entisen kotiseudun kuva muistoissa esiin. Kyläyhteisö eli läheistä keskinäistä elämää; oman kylän väet oltiin kuin samaa perhettä. Ihmisillä oli omalle aikakaudelle kuuluvat harrastuksensa.

Laihajärveläisiä miehiä. Kuva: Raimo K.

Jos sunnuntaisena kesäisenä iltapäivänä sattui kulkemaan kohti läheistä Lintumäen kangasta, saattoi jo matkan päästä tienposkesta kuulua hiljaista pulinaa, josta matkan lyhetessä erottui miesten puhetta ja naureskelua. Kaikki läheisten talojen miehet viettivät kesäistä pyhää. Tuossa loikoili Eero, joka kiiltävälippainen lakki tiukasti päässään, viikset vipattaen, alkoi hyräillä mielilauluaan. Kohta sanat kumpuilivatkin suusta ja läheisen ruispellon taakse kuului surumielisesti: "Istuiko impi lähtehen luona, josta minä kerran kanssasi join?"

Ruispellon jaloksissa onkimatoja etsivät pojat kohottivat päätään laulun kuullessaan ja tuntemisen myhäilyn noustessa kasvoille totesivat yht'aikaa: "Hönni!"

Liekö lauluinnostus tarttunut Eerosta, koska aivan jatkoksi alkoi Simo oman laulunsa:

”Siniaaltosia pitkin 

laiva uljas keinuaa. 

Lännen rusko purppurainen 

illan tulon ennustaa. 

Kannella on kaikki hiljaa 

ilolaulut vaienneet. 

Peräsimen ääni yksin 

hiljaisuutta häiritsee. 

Kapteenin, kun käsky kuultiin: 

'Te purjeet alas laskekaa! 

Laivan surulippu tankoon

puoliväliin nostakaa.'

Uinuessa unta rauhan 

uinuessa rauhaisaa. 

Sana vieös armaalleni 

missä sulhos lepäjää. 

Ei ruusua, ei yhtään liljaa 

oo meripojan haudalla. 

Aalto menee toinen tulee

laiva merta kyntää vaan.”

Jos milloin sattui niin, että Simo oli aivan erikoisissa tunnelmissa, niin tämä viimeinen värssy sai aikaan semmoisen tunnekuohun, että Simolta valuivat kyyneleet poskille. Topi, joka ei ollut seilannut suuria vesiä, ei tätä ymmärtänyt - vaan oli huvittunut. Tunnelmatilanteissa Topi aina pyysikin: "Laula Simo Siniaaltosia pitkin", saadakseen nauttia Simon itkusta.

Vanhassa viisussa sanottiin: 

  

”Kolme oli poikaa Hagertin Hetalla niin kuin kevään kukkaa. 

Herman ja Saska ne tallella on, vaan Kallen ja Aiskan peri hukka.”

Henkilöt, jotka muistavat Hetan, tietävät lienenkö osunut oikeaan omassa muistikuvassani. Mieleeni on jäänyt kesäisen pyhäpäivän kuva, jolloin puolisen jälkeen kylän kujaa asteli verkalleen pyöreämuotoinen tummahko nainen, jonka tukka oli jakauksella keskeltä päätä ja päässä valkea liina. Hagertin Heta siin hiljalleen palaili kirkkomatkalta. Hetan asuinpaikka oli kahden vanhapoikaisännän talossa ja emännöitsijän askareita toimitellessaan hän usein hyräili virsiä sekä muita laulelmia - omassa heimossa opittuja:

”Kuohuvan kosken reunalla 

on mielipaikka mulla. 

Somasti metsä huokuu ja 

kova on virran valta.”

Monasti sattui niin, että Hetan poika Hermanni saapui matkoillaan vaimonsa Iidan ja lapsiensa Hemmin ja Miinan kanssa yöpymään Hetan luo. Silloin aina iltaisin laulu täytti tuvan.

”Mierohon synnyin kurjan kansan keskeen. 

Mua isä, äiti pyytää holhoomaan. 

En minä luota luojahan, enkä ihmislempeen – 

vaan minä luotan koko suureen maailmaan. 

Mua vasten mieltä äiti armas kantoi, 

sun vasten mieltä synnyin maailmaan. 

Isäni se mua kuolemahan toivo, 

kun vasta eloni päivät sain mä alkamaan. 

Nyt sua kiitän, korven huuhkajainen, 

kun aina illoin lennät aitan taa.

Kulkeissani laulan virren kaihoisan, 

laulan kunnes tunnen - yö mun yllättää.” 

Iida tuuditteli Miinaa sylissään, mutta Hemmi oli rempseä poika, jonka laulu liikkui jokapäiväisen toiminnan parissa:

”Potkur hyppäs pystyyn 

ja aisat meni poikki, 

vaan minä annoin piiskalla selkään. 

Niin monta huonoa hevosta 

olen pahaksi vaihdattanut, 

vaan yhden kauniin liinatamman 

ole itselleni valjastanut.” 

Aika kultaa muistot ja kun näitä vanhoja kotiseudun tapahtumia rupeaa muistelemaan, tuntuu kuin aina olisi ollut lämmin kesäpäivä.

(Laihajärven kylätoimikunta. Mirjam Mäkelän muistelot)