Oman kylän väet oltiin kuin samaa perhettä
Mäkelän Mirjamin muistelot jatkuu
Kun ajatukset kulkevat muutamia vuosikymmeniä taaksepäin, kohoaa silloin entisen kotiseudun kuva muistoissa esiin. Kyläyhteisö eli läheistä keskinäistä elämää; oman kylän väet oltiin kuin samaa perhettä. Ihmisillä oli omalle aikakaudelle kuuluvat harrastuksensa. |
| Laihajärveläisiä miehiä. Kuva: Raimo K. |
Jos sunnuntaisena kesäisenä iltapäivänä sattui kulkemaan kohti läheistä Lintumäen kangasta, saattoi jo matkan päästä tienposkesta kuulua hiljaista pulinaa, josta matkan lyhetessä erottui miesten puhetta ja naureskelua. Kaikki läheisten talojen miehet viettivät kesäistä pyhää. Tuossa loikoili Eero, joka kiiltävälippainen lakki tiukasti päässään, viikset vipattaen, alkoi hyräillä mielilauluaan. Kohta sanat kumpuilivatkin suusta ja läheisen ruispellon taakse kuului surumielisesti: "Istuiko impi lähtehen luona, josta minä kerran kanssasi join?"
Ruispellon jaloksissa onkimatoja etsivät pojat kohottivat päätään laulun kuullessaan ja tuntemisen myhäilyn noustessa kasvoille totesivat yht'aikaa: "Hönni!"
Liekö lauluinnostus tarttunut Eerosta, koska aivan jatkoksi alkoi Simo oman laulunsa:
Jos milloin sattui niin, että Simo oli aivan erikoisissa tunnelmissa, niin tämä viimeinen värssy sai aikaan semmoisen tunnekuohun, että Simolta valuivat kyyneleet poskille. Topi, joka ei ollut seilannut suuria vesiä, ei tätä ymmärtänyt - vaan oli huvittunut. Tunnelmatilanteissa Topi aina pyysikin: "Laula Simo Siniaaltosia pitkin", saadakseen nauttia Simon itkusta.
Vanhassa viisussa sanottiin:
Henkilöt, jotka muistavat Hetan, tietävät lienenkö osunut oikeaan omassa muistikuvassani. Mieleeni on jäänyt kesäisen pyhäpäivän kuva, jolloin puolisen jälkeen kylän kujaa asteli verkalleen pyöreämuotoinen tummahko nainen, jonka tukka oli jakauksella keskeltä päätä ja päässä valkea liina. Hagertin Heta siin hiljalleen palaili kirkkomatkalta. Hetan asuinpaikka oli kahden vanhapoikaisännän talossa ja emännöitsijän askareita toimitellessaan hän usein hyräili virsiä sekä muita laulelmia - omassa heimossa opittuja:
Monasti sattui niin, että Hetan poika Hermanni saapui matkoillaan vaimonsa Iidan ja lapsiensa Hemmin ja Miinan kanssa yöpymään Hetan luo. Silloin aina iltaisin laulu täytti tuvan.
Iida tuuditteli Miinaa sylissään, mutta Hemmi oli rempseä poika, jonka laulu liikkui jokapäiväisen toiminnan parissa:
Aika kultaa muistot ja kun näitä vanhoja kotiseudun tapahtumia rupeaa muistelemaan, tuntuu kuin aina olisi ollut lämmin kesäpäivä.
(Laihajärven kylätoimikunta. Mirjam Mäkelän muistelot)
Ruispellon jaloksissa onkimatoja etsivät pojat kohottivat päätään laulun kuullessaan ja tuntemisen myhäilyn noustessa kasvoille totesivat yht'aikaa: "Hönni!"
Liekö lauluinnostus tarttunut Eerosta, koska aivan jatkoksi alkoi Simo oman laulunsa:
”Siniaaltosia pitkin
laiva uljas keinuaa.
Lännen rusko purppurainen
illan tulon ennustaa.
Kannella on kaikki hiljaa
ilolaulut vaienneet.
Peräsimen ääni yksin
hiljaisuutta häiritsee.
Kapteenin, kun käsky kuultiin:
'Te purjeet alas laskekaa!
Laivan surulippu tankoon
puoliväliin nostakaa.'
Uinuessa unta rauhan
uinuessa rauhaisaa.
Sana vieös armaalleni
missä sulhos lepäjää.
Ei ruusua, ei yhtään liljaa
oo meripojan haudalla.
Aalto menee toinen tulee
laiva merta kyntää vaan.”
Jos milloin sattui niin, että Simo oli aivan erikoisissa tunnelmissa, niin tämä viimeinen värssy sai aikaan semmoisen tunnekuohun, että Simolta valuivat kyyneleet poskille. Topi, joka ei ollut seilannut suuria vesiä, ei tätä ymmärtänyt - vaan oli huvittunut. Tunnelmatilanteissa Topi aina pyysikin: "Laula Simo Siniaaltosia pitkin", saadakseen nauttia Simon itkusta.
Vanhassa viisussa sanottiin:
”Kolme oli poikaa Hagertin Hetalla niin kuin kevään kukkaa.
Herman ja Saska ne tallella on, vaan Kallen ja Aiskan peri hukka.”
Henkilöt, jotka muistavat Hetan, tietävät lienenkö osunut oikeaan omassa muistikuvassani. Mieleeni on jäänyt kesäisen pyhäpäivän kuva, jolloin puolisen jälkeen kylän kujaa asteli verkalleen pyöreämuotoinen tummahko nainen, jonka tukka oli jakauksella keskeltä päätä ja päässä valkea liina. Hagertin Heta siin hiljalleen palaili kirkkomatkalta. Hetan asuinpaikka oli kahden vanhapoikaisännän talossa ja emännöitsijän askareita toimitellessaan hän usein hyräili virsiä sekä muita laulelmia - omassa heimossa opittuja:
”Kuohuvan kosken reunalla
on mielipaikka mulla.
Somasti metsä huokuu ja
kova on virran valta.”
Monasti sattui niin, että Hetan poika Hermanni saapui matkoillaan vaimonsa Iidan ja lapsiensa Hemmin ja Miinan kanssa yöpymään Hetan luo. Silloin aina iltaisin laulu täytti tuvan.
”Mierohon synnyin kurjan kansan keskeen.
Mua isä, äiti pyytää holhoomaan.
En minä luota luojahan, enkä ihmislempeen –
vaan minä luotan koko suureen maailmaan.
Mua vasten mieltä äiti armas kantoi,
sun vasten mieltä synnyin maailmaan.
Isäni se mua kuolemahan toivo,
kun vasta eloni päivät sain mä alkamaan.
Nyt sua kiitän, korven huuhkajainen,
kun aina illoin lennät aitan taa.
Kulkeissani laulan virren kaihoisan,
laulan kunnes tunnen - yö mun yllättää.”
Iida tuuditteli Miinaa sylissään, mutta Hemmi oli rempseä poika, jonka laulu liikkui jokapäiväisen toiminnan parissa:
”Potkur hyppäs pystyyn
ja aisat meni poikki,
vaan minä annoin piiskalla selkään.
Niin monta huonoa hevosta
olen pahaksi vaihdattanut,
vaan yhden kauniin liinatamman
ole itselleni valjastanut.”
Aika kultaa muistot ja kun näitä vanhoja kotiseudun tapahtumia rupeaa muistelemaan, tuntuu kuin aina olisi ollut lämmin kesäpäivä.
(Laihajärven kylätoimikunta. Mirjam Mäkelän muistelot)
Kommentit