Viipuri, Karjalan ikivanha pääkaupunki
Helga Salmelan ainekirjoitus Kotiseutuni (luokka VIII B) löytyi Merjan selvitellessä tätinsä jäämistöjä, jatkaessaan tädin kesken jääneitä sukututkimuksia. Helga aloitti tyttökoulun Viipurissa ja jatkoi koulua Helsingissä, valmistuen siellä ylioppilaaksi vuonna 1948. Tässä kauniissa kertomuksessa Helga kertoo muistoistaan Oron talosta Säkkijärven Laihajärvellä, jossa hän vietti kesänsä.
Jokaiselle on kotiseutu varmaan rakkain ja kallein paikka maan päällä. Paikka, jossa on kasvanut ja lapsuuteensa kultaiset ajat viettänyt merkitsee ihmiselle paljon. Usein on kuitenkin niin, että ihminen, joka koko elämänsä ajan joutuu elämään samassa paikassa ja samoissa oloissa, ei huomaa, mitä ne hänelle merkitsevät. Vasta silloin, kun hän jostakin syystä joutuu lähtemään kotiseudultaan, silloin vasta hän tajuaa, kuinka rakas tämä paikka hänelle on. Niin on minunkin kohdallani käynyt.
Vasta nyt, kun siirtolaisena jouduin jättämään kotini ja kotiseutuni, tulin huomaamaan, kuinka äärettömän paljon ne minulle merkitsevät. Aikaisemmin oli kaikki niin tuttua, niin luonnollista, aivan kuin ei muuten voisi ollakaan. Mutta nyt kotiseutuni on itäisen naapurimme omaisuutta. Minä, jolla ei ole lupaa mennä kotiseudulleni muuten kuin ajatuksissani, teen sen nyt.
Kotiseutuani ajatellessa minulle tulee ensiksi mieleen Viipuri, Karjalan ikivanha pääkaupunki. Näen aivan kuin edessäni ylvään Viipurin linnan ja siniristilipun liehumassa sen tornissa. Näen linnan sillan ja monia laivoja sen vierellä, Pyöreän tornin ja koko kaupungin sellaisena kuin se oli ennen talvisotaa. Kaikista rakkaimpana ja pyhimpänä astuu sieluni silmien eteen kotitaloni Suomenlahden rannalla. Muistan, kuinka lapsena katselimme rannalla laivoja, jotka kulkivat kaukana ulapalla. Joskus ehkä kuvittelimme pääsevämme laivojen mukaan jonnekin kauas, ihmeellisiin maihin, mutta vain käymään vähäksi aikaa, sillä täällähän oli kotimme ja tänne kuulumme. Muistan, kuinka kesäisin pulikoimme meren vilpoisessa vedessä ja talvisin luistelimme pitkin jään kiiltävää pintaa. Mutta herään aivan kuin todellisuuteen. Näen Viipurin sellaisena, kuin se oli talvisodan jälkeen, monia tuhansia raunioita. Kodistanikin on vain rauniot jäljellä. Kaikki tämä rikkoo jollain tavoin sitä ihanaa kuvaa, mutta siitä huolimatta se on yhtä rakas.
Kotiseutuani ajatellessa tulee väkisinkin mieleen eräs maalaispitäjä lähellä Viipuria, sekin rajan takana. Täällä olen viettänyt elämäni onnellisimmat kesät. Tämä paikka on ehkä minulle siksi niin rakas, kun tiedän, että täällä ovat esi-isäni ja -äiti työtä tehneet ja uurastaneet, että meillä heidän lapsillaan olisi parempi tulevaisuus. Muistan niin elävästi tämän kylän. Talomme sijaitsi ylävällä paikalla kahden järven välissä. Siitä oli ihana näköala yli koko kylän. Muistan, kuinka aurinko kesäiltaisin laski järven taakse. Näen järven aivan tyynenä, pari rehevän metsän peittämää saarta kohoaa hiukan kauempana. Joku vene kulkee hiljalleen pitkin järvenselkää, aivan kuin peläten rikkovansa illan rauhan ja hiljaisuuden. Järven rannan läheisyydessä olevassa puussa laulaa lintunen iloisesti ja sorsaparvi ui hiljalleen pitkin järven pintaa sukeltaen silloin tällöin näkymättömiin. Näen joen, joka virtaa keskellä kylää jakaen tämän aivan kuin kahtia ja kauniin sillan, joka johtaa sen poikki. Muistan laajan urheilukentän, täällä oli kylän nuorten tapana sunnuntaisin ja arki-iltaisin tavata toisensa leikkien ja kisaillen keskenään. Täällä he usein mittelivät voimiaan toisten kylien nuorten kanssa. Muistan synkät metsät, jossa samoilimme ristiin rastiin marjamatkoilla. Ne tuntuivat niin turvallisilta ja tutuilta.
Niin paljon kauniita muistoja sisältyy kotiseutuuni, en millään voi kuvata niitä kaikkia, niitä riittäisi aivan loppumattomiin. Mutta on hauskaa joskus silloin tällöin unohtaa kaikki nykyinen ja antaa ajatusten vapaasti liikkua rakkaitten muistojeni parissa.
"Vaikka nyt siirtolaisena olen joutunut kulkemaan ja asumaan monella eri paikkakunnalla, niin täältä en ole löytänyt kotiseutuni veroista ja tiedän, etten tule sitä koskaan löytämäänkään."
 |
| Anton ja Amalia Salmela sekä tyttäret Sirkka ja Helga 1930-luvun alussa. |
Kotiseutuani ajatellessa minulle tulee ensiksi mieleen Viipuri, Karjalan ikivanha pääkaupunki. Näen aivan kuin edessäni ylvään Viipurin linnan ja siniristilipun liehumassa sen tornissa. Näen linnan sillan ja monia laivoja sen vierellä, Pyöreän tornin ja koko kaupungin sellaisena kuin se oli ennen talvisotaa. Kaikista rakkaimpana ja pyhimpänä astuu sieluni silmien eteen kotitaloni Suomenlahden rannalla. Muistan, kuinka lapsena katselimme rannalla laivoja, jotka kulkivat kaukana ulapalla. Joskus ehkä kuvittelimme pääsevämme laivojen mukaan jonnekin kauas, ihmeellisiin maihin, mutta vain käymään vähäksi aikaa, sillä täällähän oli kotimme ja tänne kuulumme. Muistan, kuinka kesäisin pulikoimme meren vilpoisessa vedessä ja talvisin luistelimme pitkin jään kiiltävää pintaa. Mutta herään aivan kuin todellisuuteen. Näen Viipurin sellaisena, kuin se oli talvisodan jälkeen, monia tuhansia raunioita. Kodistanikin on vain rauniot jäljellä. Kaikki tämä rikkoo jollain tavoin sitä ihanaa kuvaa, mutta siitä huolimatta se on yhtä rakas.
 |
| Vuonna 1927 Amalia, Helga ja Sirkka. |
Niin paljon kauniita muistoja sisältyy kotiseutuuni, en millään voi kuvata niitä kaikkia, niitä riittäisi aivan loppumattomiin. Mutta on hauskaa joskus silloin tällöin unohtaa kaikki nykyinen ja antaa ajatusten vapaasti liikkua rakkaitten muistojeni parissa.
Tämä tarina julkaistiin keväällä 2023 Säkkijärvilehdessä.
(Laihajärven kylätoimikunta. Helgan ainekirjoitus ja valokuvat Merja T:n arkistosta).
Kommentit