Pojat pois järvestä

Vasemmalla Haapaniemi, oikealla Suursaari. Kuva: Merja Toivonen

Rainion Lempin muisteloita:

 

Kaiken päivää mie olin tehnt leppeitä äitille, jot oikein suur korillinen jo ol. Niin mie aattelin, ett kyllä näis nyt illaks on sille. Ja aurinko paisto ulkon oikein kauniist ja mie aattelin, jokhan nuo jäät lähtööt millon järvestä pois. Mie sit läksin kattomaan. 

 

Mie kun läksin mänemään, niin isä tul justiin myllystä sinne - tuvan takana sit myllykuorman kans ja mie mänin rantaa. Ja no, olhan siel vähäsen jäät niinkun irronnunnaa. Mut poikia tul. Mie kuulin, että Koson Pekka ja Peltolan Tauno tulloot sieltä Toukoselta päin ja mie mänin piiloon. Mie aattelin, että nyt oon piilossa, ettei ne nää miua, mitä pojat haastaat. Niil ol saappaat jalassa ja karvahatut päässä, rukkaset käsissä. Ja meijän rannassa siinä männiit vetteen, ku siin ol vähäsen jo vettä sulanna ja koittiit, jotta uijaanks myö tässä. ”Ei uija vielä tässä”, tuumasiit pojat, ”täs on nii matala, ett männääpäs Haapaniemelle, jos siel on paremp paikka, mutt jos ei Haapaniemel - sit tullaan tähän - mut kyll myö varmast uijaan tänä päivännä”. 

No mie olin aina salassa ja hiivin poikiin jälestä, jottei pojat tienneet. Sieltä rantapusikkoja myöten pojat käveliit rannan puolella, mie pellon puolella siinnä ja annoin poikiin männä ja ennenk mie pääsin - ne olliit männeetkiin. 

 

Siin ol järvessä sellanen niemi – Haapaniemi - ja mie mänin sinne niemen mettään ja pojat mänit rantoja myöten. Mutt mie, kun menin hiljaa, nii ennek mie pääsin sinne, ni pojat olivatkii jo järvessä ja kun ne nostiit varpaita ja hiljaa paniit jalan vetteen ja ihan ilk alasti. Miul tul mieleen, että tuos on kohta äkkisyvä ja nyt jos ne pojat männööt sinne jäihiin alle, tullookiin se äkkisyvä ja ne on siellä, että ne ei pääse sieltä poiskaan. Että kylmässä veessä, kun ne sit tulloon oikeen jyrkkä, että syvä ranta ja mie huusin poikiille, että ”pojat pois järvestä”. Kyllä vesi roisku, ku pojat tuliit takasiin päin. Ei ne hiiviskelleet ennää ja taas mie piiloo vaan, ettei ne tiiä miltään. Pojat panniit päälleen ja sit ol hyvä katajapuska siellä Ailin pellon alla, aijan vieressä. Mie mänin sen taakse piiloon, jotta mitä nyt pojat haastaat, ku ei uimisest tultkaa mittään. 

Poikiin kiire, ne männiit, siin ol pien koivu ja mien en hoksantkaa toisella puolell ol pien koivu. Pojat kiipesiit sinne ja rupesiitkiin tekemään linnunpesiä sinne koivuun. Rupeshan miua naurattammaan toisella puolella aian, puskan takana ja sit pojat saivat tietää, että kuka se huus. No mie kysyin pojilt, että tiesittäks työ, kuka se huus ''Pojat pois järvest”. Eihä hyö tienneet, jotta kuka se ol. No eihä siinä sen enempää olt. 

Sit Pekan äiti siit ihmettel viikolla, että ”mitens tuo Pekan paita on mänt nurippäi, jotta eihä nyt oo käyty saunassakkaan, mutt sill on paita nurippäin päällä”. Ku ne pojat ol niin pieniä, että eihän ne käyneet vielä alakouluakkaan. Äitisä ihmettel, ku Pekan paita on nurippäi. Ei Pekka virkkant mittää, että hyö uimassa käivät ja sit meillä vasta äiti sai tietää, että miten Pekan paita ol mänt nurippäi. 

(Laihajärven kylätoimikunta. Sylvi Koson nauhoittamat muistelut 1970-luvulta”.)