Mitä varten työ annatta noien poikiin kanssa leikkii...

Kaisa Bycklingin (Hiekka) muistelot 1996, osa 1

"Hiekan rappusilla" Lohjalla Katri "Kaisa" Byckling, Eeva-Liisa Koso ja Alli Toivari. Kuva: Malla T.

Aloititko sinä sen koulunkäynnin sillon siellä Oronmäellä?
Aloitin. Kaks vuotta kävin Laihalla kansakoulua ja sitte läksin yhteiskouluun. Vilamaa oli opettajana.

Muistatko siellä koulullahan oli kirjasto? Tuliko lainattua kirjoja sieltä?
Kyllä aina tul lainattua. Mie olin kova lukija.

Oliko teillä kotona paljon kirjoja?
Oli. Meil ol siellä paljon sillon, kun mie siellä olin yhteiskoulussa.
Siellä kun oli ruotsia ja meille jo kaks vuotta opetettiin, ni mulla ol ruotsin kirja siellä, ni ensimmäiset sotilaat kun tulivat sillon - kun tuli rajan yli, sit ko se loppu - niin siellä yks upseer katso sieltä niitä kirjoja ja sitten löys miun vihon - ruotsin vihon - ni tuota sano, että ”ohan täällä ruotsiakkii opetettu”.
Mie sanoin, että ”no se on siellä keskikoulussa, et ei se kansakoulussa ollu”.

Sit se ol lehessä ja sitte miun sukulainen - ku se ol ja Kaisa Byckling - ni se sano, että tuo on just hänen.
Ja mie sit ko luvin lehestä, mie sanoin, että ei pitäis valehella, ku ei hään ollu, kun kansakoulussa. 

Ei se ole, se on miun kirjutusta.
Ku siihen ol sit siihen lehteen kirjotettu, että se mies, joka katso, ni naisellisella käsialalla kirjotettu. 

Minua huvitti niin kovast se just että. En mie tiiä, monta sellaista hauskaa on nuoruuessa olt. Ei mitään sellaista pahaa mieltä mistään. Tää ainoa se, että kun Laiha täyty jättää.

Mikäs juttu se oli siinä lehdessä siitä ruotsin kirjoituksesta?
Mie en muista muuta, ku et ko se upseer kun katto sieltä kaapista, kun siinä ol. Se ol Jarvan Vilhon tekemä, ku se ol ja niitä puumiehiä. Se ol oikein iso kaappi ihan lakkeen saakka. Siin ol kaks osaa, nostettu toine osa päälle. Se ol täys kirjoja. Meillä luettiin hyvin paljon ja mitä mie aina näin, ni mie toin Säkkijärven kirkolta - aina kirjakaupasta niitä ostin, sieltä Alpo Saarin kaupasta. Ja nekkii mie muistan niin tarkkaan.
Ni Kaisa ol se sen ensimmäisen kauppiaan vaimo. Se (Alpo Saari) ol semmonen lihava mies. Sit seuraava kauppias ol laiha ja pitkä. Kaisa riias laihaa ja pitkää. Se ol sillon ihmeellistä ihmisiistä, kun miten se Kaisa ol niin komia nainen ja sil ol sorja se laps.
Ne ol meilläkii, kun käivät aina miehens kanssa ja se tyttö ol mukana. 

Se ol se äiti vissiin varottant sitä tyttöö, ku joivat kahvia. Kaikki tuollaiset jäävät mieleen. Tyttö sano, että äitiltä ku kävi vahinko, se kaas kahvia liinalle, ja ”miua terotit, itte kuitenkii niin teit”. Se sano kahvipöyässä. Se ol niin rohkia. Äiti aina sano, ettei saa haastaa kellekää, olkoo miten tahtojaan, mut häntäkiin ois naurattant.

Mitä sanomalehtiä teille tuli Laihajärvellä?
Karjala. Olkos siihen aikaan Säkkijärven lehti jo?

Oli Säkkijärven Sanomat jo 1900-luvulla, mut sitte siinä oli monta vuotta väliä.
- Nyt miulle tullee Lohjan lehti.

Ketäs teill oli siellä Laihalla kaik lähemmät naapurit?
Siin ol se Vilho, Hailin Vilho, ei oltu ihan lähin vaan toisella puolla ol Tommiskan. Siint ei ollu ku muutama askel sinne Viipuriin päin ennen Osuuskauppaa. Sellainen pitkä mies ja pitkä nainen olivat naimisissa keskenään (Anton ja Amalia Salmela). Ja sit siel ol sillon kun jouuttiin lähtemään sieltä pois, ni se ol sellanen vanha emäntä, mikäs sen nimi ol, niin Mitikan Miina. 

Mitikan Miinan mökki. Tässä toimi jatkosodan aikana posti. Kuva Malla T.

Oliko naapureiden kesken mitään yhteistoimintaa? Kävivätkö ne teillä töissä?
No olhan sitä sillä viisiin, että kyl Mitikan Miina ol harva päivä meillä juttelemassa ja sit taas Haililta ol Klautia, Vilhon vaimo. Hään kun kävi siellä rajalla, hän toi sieltä vaimon ittelleen. Hän oli semmonen. Se ol tummatukkanen ja Läskelän sahalla ne ol töissä. 

Tuo Martta, se Käpyn (Hyypiän) Martta ol meillä aina ja se ol joka viikko meillä ja myö aina syötettii ja juotettii, kun ne oli vähän köyhyyessä.
Aattele se paljasjaloin kulki Viipurin ja Laihan väliä. Tuonne se pan ne jalkineet olkapäälle ja tuota Martta aina sitä vähän niinku moitti, että ei saa. Ei sitä piä ihmisen. Pittää tyytyä siihen mitä on. Martta ol kyl niin kiva ihminen.

Hyypiä Martta "Käpy Martta" Laihajärvellä ennen sotia. Kuva: Mervi T.

Oliks naapurit kesäaikaan auttamassa töissä?
No kyl Vilho ol, mut sit ko se sairastu. Sil ol vissiin keuhkotauti, miusta tuntuu. 
Siihen aikaan, ku mie olin kakara, ni oli se Harjulan Antti, jota mie justiin puhuin, kun se osas venättä. Ja kun tuota ne venäläiset tulivat siihen suureen tupaan, ni eikös ne, kun mie olin sellanen pien kakara ja miul ol oikein punaset posket. Nehän ihastu niin kovast niihin poskiin. Ne teki upseerit seIlasen ryhmän. Siin ol kymmenen upseeria ja sit mie kävin jokasen sylissä ja viimesiltään mie rupesin itkemään. Antti sano, että ”älä itke, älä itke”.
Ja niil ol hätä niillä upseereilla, että mitäs nyt kävi. Minä senkun itkin vaan. 

Upseerit mänivät sitten saliin. Meil ol valkian ja mustan kirjava koira, niin ne pitivät sitä olkapäällä tuossa ja ol iso peili siellä seinällä, ne kattovat. 

Mie sanoin äitille, että mie lähen kurkistaa sieltä oven raosta, mie avaan sen. Jo minä näen, ko herrat vuorotellen pitivät koiraa olalla ja kun ne oikein haastat keskenää. Mie sanoin äitille, että siellähän ne ottaavat kuvia. 

Enkä mie tiiä, että millä tavalla ne sit siihen ilmesty, ku siin ei olt mitään sotilaita. Oiskohan ne ollu vaan jollain autolla ja miten ne siihen meille tulivat. Mut se ol justiin, ku se ol ihan maantien vieressä ja siin ei muita taloja olt.

Minäs vuonna se oli?
Se ol ennen sitä kapinaa. Se ol sitä aikaa. Ne mänivät Säkkijärven kirkolle päin. Ne tulivat aina tuota Kotkasta päin ja. En mie tiiä tuliks ne sitten tuolla merta myöten. Oiskohan sillon ollu sitten, ettei ollu lunta maassa, eikä mitään tai oli kesän aikaa, että ne ois tullu laivassa sinne. Tai ehkä oli sitte autot mukana siellä laivassa. Kyl ne hyvin nätist ne olivat. Ne ei koskaan tehny mitään ilkeitä, eikä ne pahaa puhuneet mitään eikä ne venäläiset, ne ihan olivat normaalisti.

Piilottiko kyläläiset sillon kapinan aikana näiltä punasilta viljoja tai jotain muuta?
Ei meilt ei ainakaan viety mitään.

No siellä ei ollu minkäänlaista tappelua?
Ei ollu, ei mitään ollu. 

Se viimenen pyhä - joka oli punasten pyhä vielä - ni myö oltiin, Anttilan lapset sieltä Venäläisen määltä ja myö, oltiin kävelemässä maantiellä ja meitä nauratti. Se ol pyhäpäivä ja viis ratsua tuli. Ne tulivat Kotkasta ja ne sano, että ”mitä työ nauratta siinä, kyl työ vielä itkettä, ku hyö tulloot takasiin”.
Ne ol mänössä Viipuriin, mut Portinhoikkiinkujal oli valkoset vastassa. Ja ku se ol 3 kilometriä pitkä ihan suora. Siinä kun ammuttiin, ni se ol niin täys lihaa. Mie aina sanoin, että hyvät ihmiset, ku hevoset ei siellä uskaltanu kulkea niihen ruumiitten päällä. Nekkiin pelkäs niitä ja sitten ne mänikiin Kolholan tietä. Ne ei tullukkaa, vaikka ne sano, ”et ku hyö tulee takasiin, ni työ itkettä”.
Sitte ei mittään ne tehny pahhaa, ko Laisniemessä. Se ol yhen ison talon isäntä. Se ol männy tuonne kärrien alle piiloon ja ne löys sen sieltä, ni sapelilla näin - suolet ulos.

Vaatiko ne punaset siellä kuljettajia? Joutuko laihajärveläiset niitä hevosilla kuljettamaan?
Joo, meiän hevoset ol.
Meil ol se, jos sellainen on tuttu, Harjulan Antti. Ko ol niitä venäläisiä upseeria, hään osas venättä. Mie en tiiä, mistä sitä ol oppint. Hän oli meillä monta vuotta renkinä.
Ne käivät viemässä Haminaan saakka, viis kertaa ne veivät pitkiillä resloilla niitä miehiä – sellaisia, jotka oli väsyneitä. Ja viimesiltään Antti sano ja ”nyt männään sieltä Hyypiän Matin kautta sieltä ylhäältä, eikä tulla ensinkään kotiin”. Jätetään hevoset syömään sinne, kun hevoset ei tahtonu männä ennää mihinkään, ko niin monta reissua ne heittivät. 

Kyl miulle aika paljon jäi mieleen niistä. Se on ihmeellistä, että miten lapsen mieleen se jäi. Mie olin 4 vuotta vanha, kun muutettiin Laihalle. Ja minä muistan kaikki mitä. Mie olin niin hyvä syömään likasta hiekkaa maantieltä. Äiti ei jaksanu vahtia. Minä kun näin, että nyt äiti ei näe, minä hiljaa hiivin ulos ja mahalleen keskelle maantietä ja söin. Mie jälkeen päin aattelin, että hevosen pissiäkkiin siinä oli, mut vahvemmakshan se teki.

Kulkiks siinä autoja sillon?
Ei kulkenu, se olkii onni. Sitte vasta, ku oltiin jo Laihalla, ni sitte vasta autoja kulki.

Sekkii miulta jäi niin mieleen, ku äitille sanovat laihalaiset emännät, että ”mitä varten työ annatta noien poikiin kanssa leikkiä - noien, että kaikenlaista pojat opettaa”.
Se on kumma siit, et ku ne pojat ei puhunu mitään tuhmaa meille. Se oli ihmeellistä.
Mie sanoin äitille, että ku ei yhtä tuhmaa sanaa ole sanoneet, ni sanokaa ens kerran niille emäntiille, et ”ne on ne vastapuolen tytöt voineet sit olla, jotka on puhuneet vähän tuhmaa”.

Ketä ne lapset oli kenen kanssa leikitte siellä?
Siin ol tuota Vilho. Siinä pienessä mökissä, joka ol kun tänne Haminaan päin ni se meiltä, kun lähetään tuolla puolla tietä. Hailin Vilhoks sanottiin.
Hän mäni Klautian kans naimisiin. Hän mäni sinne rajalle tehtaalle töihin ja siellä hän tapas tään kaverinsa ja hyö mäni naimisiin. Ja sitten ne tulivat sinne, kun työt loppu, ni ne tul sinne sit mökkiin ja tuota sitte Vilhollehan tuli keuhkotauti. Hän kuol siihen.
Mie muistan, kun se Klautia sano, kun kävivät meillä aina, Klautia sano, että hänen mies sannoo, et ”ajakaa pois tuo käärme tuosta”. Se on ihan tässä ympyrännä tässä hänen syvämmen kohalla. Se ol jo niin heikossa kunnossa.

Muistuuks mieleen minkälaisia leikkejä lapsena siellä leikitte?
Kuule ko myö Laihalle tultiin, ni Laihan emännät sanovat äitille, et ”älä laske niitä tyttöjä sinne poikiin kans leikkimään, että ne haastaat tuhmia”.
Äiti sano että ”näin kauan on leikkiny, eikä ne oo yhtää kertaa tytöt tuoneet etes hänelle tietoa, että pojat on sanonu niin tai näin”.
Ni ei ne emännät sit ennää komentannu meitä.

Missäs teillä oli ne leikkipaikat?
No ne oli ihan siinä meiän pihalla, et ku se mäni se tie alaspäin, ni siinä ku ol sitte kaupan niitä varastoja, niin tuota siellä myö leikittiin, sit siinä haassa. Siin ol kesän aikana lehmät ol aina siinä vallollaan.

Minkäslaisia leikkejä leikitte?
Ai kun mie muistasin. Mut ainakaan, jos ne ois jotain tuhmaa leikkineet tai jotain sellaista, ni se ois jääny minun mieleen.

Oliko nukkeja?
Ei. Se ol vaan sellaista lasten leikkiä. Sit ko meil ol lampaat siinä haassa, ni lampaat oli meiän kans leikkimäs.

Äsken oli puhetta siitä uimapaikasta.
Niin se oli siinä alhaalla. Siin ol sit puhas ves, ku se ol virtaava. Se oli kylmää. Ne on nuo ojaveet kylmiä. Siin ol aika, no pienhän mie nyt olinkii, että mie olin tähän kaulaan saakka, kun jalat oli pohjassa sitten. Siinähän sitä sit opeteltiin kaikki nää pahat tavat.

Tulikos järvellä käytyä koskaan?
Tuli siellä, kun oli ne saaret, ni siinä, jossa ol se sisko ja veli (Olga ja Eero Rahikka), ni niien veneellä käytiin siellä saaressa (Suursaari). 

Sisarukset Eero ja Olga Rahikka v.1962. Kuva: Malla T.

Kuinkas vanhana opit uimaan muistatko?
Kyl mie jo aika aikasee.
Kato sen minä muistan, ku Urpalassa oltiin ja mie olin sellainen, mie aina karkailin. Myö oltiin sitte kerran kaikki siskokset siellä. Siinä missä ol se Urpalan silta ja siinä ol meiän puolella sellainen laakia ol se ranta, kallio kävi pitkältä sinne jokeen. Ja enkös minä tallustelin väärillä säärillä siellä, ni yhen kerran kun minä liukastun ja kun läksi virta viemään ja Irjalla ol niin paljon najua, että se läks miua ettimään sieltä ja se hammeen helmasta löys kiinni ja vet miut maalle. En mie etes itkeny niin. Mie en pelänt sitäkään.

Kävittekö hiihtämässä ja oliko teillä sukset?
Joo. Se kun oli se mäki siellä. Sitä sanottiin Lihavan järveks, ni ennen sitä se rinne ol oikein korkia ja siellä myö opeteltiin hyppäämään. Pantiin lunta paljon. Tehtiin mäki sinne alas ja hypättiin suksiin kanssa. Ja siellä kaikki ne temput, mitä suksiin kans tehhään, ni siellä myö opeteltiin. Ja Anttilan Siiri ol hyvin usiast ja Serkun Aili meiän kanssa siellä. Se on kyl, näinkö muistaa sitä, ni se on kyllä mukavaa tuo lapsena olo, kun ei ole sellaisia tuhmia lapsia, että siinä sopeutuu. Meil ei ollu riitaa millonkaa.

(Laihajärven kylätoimikunta. Kaisa Bycklingin 2. haastattelu 14.3.1996 Virolahdella)