Evakkotie 1944, kranuja eksyi laivoista kotinurkille Laihajärvelle

Jaakko Jarva muisteloita, julkaistu Säkkijärvilehdessä 7-8/1992:

Sota iskeytyi Uudenmaan rauhallisen maaseudun keskelle, kuten jatkosodan alkuja kuvaili laihajärveläinen Jaakko Jarva. Pommit lienee tarkoitettu joko Korian sillan tai Lahden tuhoksi, pääteltiin. Suomalaisten hävittäjien odotettu ilmestyminen lienee pakottanut venäläisiä pudottamaan pommit melkein niskaamme.

Artjärvellä oli toinenkin riesa, desantit. Nekin lienee tarkoitettu räjäyttämään Korian siltaa. Desantit heittelivät marjastajia kivillä. ”Kodinturvajoukot” eli suojeluskuntalaiset löysivät mm. 18-vuotiaan virolaispojan itkemästä ruispellossa. 

Oli raukka pakotettu Baltiasta lentokoneeseen ja hyppäämään laskuvarjolla tihutöihin.

Hiidenmaan ja Saarenmaan suunnalta ne tulivat pommikoneet jo talvisodan aikanakin Karjalaan.

Siitä oli kulunut aikaa, kun hyvillä mielin palasimme syksyllä 1941 takaisin kotiin. Syöpäläisten hävittämispartio oli poistunut vähän ennen kuin tulimme. Rikki haisi nurkissa, mutta kotona oli hyvä olla. Meiltä jäi koti palamatta, vaikka maantien toisella puolella asunut Mutrun Matti menetti talonsa. Saunassakin oli tosin hyvä asua. Myös isän kotipaikan Kujalan talo oli palanut ja perhe muutti meille.

Oli leuto syksy. Meidän perunat olivat jääneet talvisäilöön Artjärvelle. Alkuun päästiin venäläisten perunoilla. Niitä kaivettiin vielä lumen alta penkeistä, 10. lokakuuta tulleen totisen talven alkupuolella pitkään.

Perunapellolla 1941 Laihajärvellä. Kuva: Merja T.

Elämä elpyi puutteen keskelläkin nopeasti. Aloitimme koulun käynnin ”Herran Iivarin” talossa, kun oma koulumme oli palannut talvisodassa. Venäläiset sotavangit kävivät kylässä töissä ja olivat puimassa omiensa jättämää sotasaalisruista. He keräilivät myös koripajuja pellon ojista. Meillä oli inkeriläinen nuori tyttö töissä. Inkeriläisiähän tuotiin Suomeen kymmeniä tuhansia. En muista, milloin tyttö vietiin pois.

Isä pääsi vanhempana Kekkosen ikäluokkalaisena pois sodasta 1943. Se oli töiden kannalta hyväksi. Hän laajensi 1938 valmistuneen tiilinavetan jatkeeksi karjakartanon rakennuksia ja teki aitan.

1944 kesäkuun alussa istutimme perunaa kylmän rauhallisesti, vaikka juuri tehtiin Normandian maihinnousu. Vilja oli hyvällä oraalla, tarkastimme salaojaputkiston tukkeumia. 

Kesken se jäi ja äkkiä… Oltiin juhannuksen alusviikolla. Kujalan uudisrakennuksen ja meidän talon välille (alle 200 m) rupesi putoilemaan yhtenä illansuuna kranaatteja. Valtatien puhelinlinjat tulivat alas. Oletimme niiden tulleen laivoista. Jälkeenpäin kuulimmekin, että Suomenlahdella venäläiset ja saksalaiset laivat kävivät taistoaan. Yksi ja toinen kyläläinen rupesi hiljakseen kärräämään hevoskyydillä yöaikaan tavaroita talvisodan rauhan rajan taa.

Turvaan Muurikkalaan

Me rupesimme isän kanssa kuskaamaan kumipyöräkärreillä tärkeimpiä tavaroita Miehikkälän Muurikkalaan. Parina yönä ehdimme tavaranvientiin. Muutamaa päivää ennen juhannusta (olikohan 19.6.?) tuli Viipurista päin autoja solkenaan täynnä evakoita. Jotkut pysäyttivät talomme kohdalla ja huikkasivat: ”Ne on Viipurin porteilla ja tulee kovaa. Lähtekää hyvät ihmiset jo karkuu.”

Ei me sitä säikähdetty, mutta seuraavana iltana lähdimme liikkeelle omatoimisesti. Mitään siirtomääräystä ei tullut. Laskin hoitamani kaniinit vapaaksi. Ne söivät kerhopalstan kaalia hyvin.
Kanit joutuivat saksalaisten suihin, olivat kesällä kylässä meilläkin.

Sekava oli tilanne. Majoituimme Muurikkaalaan, jonne jätimme aiemmin siirretyt tavarat. Olimme luulossa, ettei naapuri tänne tule. Silloin oli se paljon evakoita junassa surmannut Simolan asemalla sattunut pommitus.

Evakkotietä oli viitoitettu länteen päin syrjäisille seuduille. Niinpä vaelsimme karjoinemme syrjäteitä. Isä ohjasti tavaroita vetävää hevosta. Kärryillä oli kirnu ja separaattori. Äiti lypsi yöpymispaikoissa maitoa, separoimme ja kirnusimme voita. Kirnupiimä ja voi kelpaisivat matkan varren taloihinkin. Seuraava yöpymisemme oli Miehikkälän Pitkälläkoskella.

Muistan, miten evakoilla oli hauskaa, kun laukaisin siskonpeteillä lattialla lojuville: 

”Onpas tänne paljon kokoontunut emakoita!” Meillä ei ollut vakituista kiirettä mihinkään, kun koti oli menetetty. Tunne oli kuitenkin, että pian sinne takaisin päästään. Isä oli syyspuolella kyllä sadonkorjuussa.

Ei ole päästy takaisin, vasta kahtena kesänä olemme päässeet kotikonnuille, joilla ei ole jäljellä savun savua. Vain venäläisten 450-päinen sovhoosikarja paimenineen.

Laihajärven kotiseutumatkalla 1990-luvun alussa. Kuva: Taina T. (kuvaaja Paavo T)

Anjalan kartanon mailla Kymijoen länsirannalla saivat lehmät hyvää ruohoa historiallisissa Yrjö Maunu Sprengportenin Anjalan liiton maisemissa. Vehkalahden puolella taisimme yöpyä Onkamaan Danskalla parikin yötä. Kaikkialla Kymenlaaksossa oli hyvä vastaanotto.

Paijärven koululla olimme sateiset juhannuspäivät. Sieltä isä soitti Artjärvelle ”Kinttulan herralle” Georges Borupille, josko sopisi tulla evakkoon entisille paikoille. Toivotti sydämellisesti tervetulleeksi ja käski muidenkin tuttujen tulla.
Säkkijärveläisia lyötiin Sippolan Inkeroisissa junaan ja kuskattiin länteen Kemiön ja Salon seudulle. Vältimme tuon. Yövyimme vielä ennen Artjärveä Sippolan Turkialla ja Liikkalassa sekä Elimäen Villikkalassa ja Kimonkylässä.
Saksan sopimuksella Ryti sai panssarivaunuja ja nyrkkejä ja vihollinen pysäytettiin sitten Viipurinlahdelle.   -J.J.-

(Laihajärven kylätoimikunta. Jaakko Jarvan teksti, julkaistu 1992 / 7-8 Säkkijärvi lehdessä. Teksti: Jaakko Jarvan arkistosta / Antti Jarva).