Kaisa Bycklingin (Hiekka) muistelot 1996, osa 2:
Sanoit, ettei ollu mitään riitaa, mut oliks siellä sitte yleensä siellä kylällä, että kiusasko pojat tyttöjä ja tytöt poikia?
Juu mut, että en mie siihenkään oikeastaa. Kato miulla ainakiin, kun mie olin siellä Säkkijärven Yhteiskoulussa, ni miulla män ne illat.
Kotona sillon kesällä, kun mie kävin pyörän kanssa, ni tuota en mie en joutanu sillon kylälle mänemäänkää. Ni tuota, se jotenkii.
Mie en ainakaa voi sanoa niistä Anttilan Villestä ja Hailin Viljosta mitään. Molemmat ol - kump niistä oli ensin - Anttilan Villeks se oli ensin Klautian kans naimisis ja sit Klautian kans oli tää toinen Vilho. Ne ol sukulaisia keskenään ja se sama vaimo ol kummallakii.
Juu mut, että en mie siihenkään oikeastaa. Kato miulla ainakiin, kun mie olin siellä Säkkijärven Yhteiskoulussa, ni miulla män ne illat.
Kotona sillon kesällä, kun mie kävin pyörän kanssa, ni tuota en mie en joutanu sillon kylälle mänemäänkää. Ni tuota, se jotenkii.
Mie en ainakaa voi sanoa niistä Anttilan Villestä ja Hailin Viljosta mitään. Molemmat ol - kump niistä oli ensin - Anttilan Villeks se oli ensin Klautian kans naimisis ja sit Klautian kans oli tää toinen Vilho. Ne ol sukulaisia keskenään ja se sama vaimo ol kummallakii.
 |
| Haili Vilho, Raja-Aho Vilho ja Lyijynen Simo. Kuva: Mervi T. |
Tekikö ne mitään koiruuksia siellä sitten?
Ei. Sehän se äitistä olikiin ihme, et kun ne Laihan emännät sanovat, että tuota ”miks sie annat noien tyttöin noien poikiin kans olla”, ni äiti sano sitten niille, että ”kuulkaa ne ei pahaa sanaa sano, eikä tytöt ainakaan virka mitään, että olisivat heille mitään tuhmuutta puhuneet”.
Muistuuks mieleen sellasia loruja, mitä luettiin, kun oltiin piilosilla, että kuka jää pitämään?
Meillä ol iso sarrain, ni hyvähän siellä ol sellaisia leikkejä leikkiä.
Se on ihmeellistä, että mulla ei oo mitään sellaista mielikuvaa, että olis pojat jotain puhunu jollainlailla. Se ois kyllä miuhin ainakin koskenu sillä viisiin.
Juu, nyt just juohtu mieleen. Pojat opettivat miulle hävyttömän laulun.
No antaapas olla. Minä tulen sisään, äiti on siellä laittamassa ruokaa. Minä laitan kengännauhoja kiinni ja istun siinnä penkillä ja kun minä rupesin sitä hävytöntä laulua laulamaan. En mie ymmärtänt mitään vielä siihen aikaan, vaikka olin kansakoulussa.
Äiti tuli ja nipisti miua tukasta. "Sano, kuka on noin tuhman laulun opettannu”.
Mie sanoin, että ne pojathan ne tuolla. Niitten meiän kanssa leikkiit, ni ne opetti mulle sen laulun. Mut kyl se miulta jäikiin. Se tukistaminen riitti mulle.
Mie sanoin, että ne pojathan ne tuolla. Niitten meiän kanssa leikkiit, ni ne opetti mulle sen laulun. Mut kyl se miulta jäikiin. Se tukistaminen riitti mulle.
Ai hurja minkälainen, oikein niitä kaikista tuhmimpia lauluja. Ja mie en käsittänny, että mitä ne nauraa pojan raakit kovast, kun mie laulan sitä.
Pelotteliks ne vanhemmat lapsia kaivoukolla tai tällaisilla?
Joo, meiän äiti kun oli semmonen.
Hän oli niin uskovainen, että hän ois antant vaikka oman hammeen toiselle päälle ja hän oli ihan toisenlainen ihminen.
Ne ol ne pojatkiin seIlasia. Isä kun män naimisiin äitin kanssa, ni äitin veljet käivät harvase pyhä meillä. Ne tul siintä kankaan läpi. Siintä tul suora tie meille, ni Vilho oli se toinen.
Pelotteliks ne vanhemmat lapsia kaivoukolla tai tällaisilla?
Joo, meiän äiti kun oli semmonen.
Hän oli niin uskovainen, että hän ois antant vaikka oman hammeen toiselle päälle ja hän oli ihan toisenlainen ihminen.
Ne ol ne pojatkiin seIlasia. Isä kun män naimisiin äitin kanssa, ni äitin veljet käivät harvase pyhä meillä. Ne tul siintä kankaan läpi. Siintä tul suora tie meille, ni Vilho oli se toinen.
Toinen oli - joka oli Amerikassa kuin monta vuotta se oli - se Ferdinand-eno Amerikassa. Ja se kun tul sieltä, ni se ei mänt lääkäriin. Sillä oli niin suur kasvi, ihan niinku ois lasta tehny. Mullekkiin jäi se niin mieleen. Mie kun kävin siellä melkein joka toinen pyhä Kolholassa suurmammaa kattomassa, niin tuota se istu aina siinä pöyän ääressä ja se ol rähmäsiissään pöyän päällä. Sitä vaivas se, mut se ei männy. Se ei männy Amerikassa leikattavaks, eikä se männy kotimaassakaan. Siihen se jäi.
Teillähän oli vissiin niitä kylän ensimmäisiä radioita?
Kävikö ihmiset paljon kuuntelemassa radiota?
Olhan ne, kävivät kattomassa. Ja se ol ihmeellistä, että lapsetkiin ol ihan hiljaa, sillä aikaa, kun oli radio auki.
No sillä ei ollu mitään väliä, että mitä ohjelmaa tuli, kunhan vaan kuuli?
Ei, kunhan vaan tuli. Se ol niin harvinaista. Joo kyllä.
Kävittekö pyhäkoulussa?
Meillä oli oma pyhäkoulu. Mikäs sen nimi taas olkaan? Äiti aina laski meiät sinne. Siel ei muita käynytkään pyhäkoulussa, kun myö käytiin siellä. Se ol sellainen vanha ihminen. Nyt mie en saa sen nimiä.
Missäs se asu?
Se ol siellä toisella puolla. Myö ko oltiin joen tällä puolella, ni se ol siellä toisella puolella.
Joosefiina Rikkola. Onks tuttu? Tällainen se oli. Se ol oikein raamatun lukija.
Oliks se Laihalta?
Ei Laihalta, vaan sieltä Urpalasta. Laihalla meillä ei ollu muuta, kun sit se Taavetin (Taavetti Ylä-Kotola) emäntä (Anna Ylä-Kotola) se lihava emäntä, jolta myö ostettiin se paikka. Niin tuota se ol aikanaan ollu kiertokoulun opettaja.
Ja sitten, Taavetti kun möi tään, pojat oli pahoillaan. Ne sano suoraan, että nytkiin Lasse kun vielä eli, ni se miulle sano, että ”sie et usko ku hyö ol pahoillaa, ku isä möi”.
Suurmamma lukee runon
Myö käytiin lattialle istumaan ja suurmamma luki sen niinku vettä vaan. Ei mistään tarvinu tuumata, että mikä se ol. Se ol sorja. Myö aina sanottiin, että isä pit anopin hyvänä. Se aina kuttu ja haki sen.
Lauloko se sen?
Ei se luki sen ja ihan ei tarvinu tuumata. Äiti kyl tieskii sen. Sano, että äiti kyl osaa. Hyvä muisti.
Jäikö mieleen yhtään, minkälainen runo se oli?
Ei yhtään muuta, ku sen vaan ties, että se ol linnusta, pienestä linnusta, mut muuten minä en muista siitä muuta mitään, vaikka mie suurmamman, sen vanhan ihmisen jaloissa ihan istuin lattialla. Ja tietyst katoin, et miten suurrnamman suu sit käyp, ku se laskee sen tulemaan. Se osas aina sen. Ei yhtään sen ei pient tuumata, miten se olis. Miten sitä toisella ihmisellä on niin hyvä muisti.
Oliks se joka kerran kun kävi kylässä?
Aina. Isä sano jo heti ensimmäiseks ”ja nyt keinutuoli keskelle tupaa ja suurmamma istumaan siihen ja nyt se pitää tulla”.
Isä tykkäs siitä runosta.
Ja siinä oli kakskymmentäneljä säkeistöä?
Niin. Aika hyvä muisti.
Oliks teillä Laihalla puhelinta?
Oli meillä jo Laihalla, koska tuota ruustinna soitti aina kirkolta meille, että jos isä mänis Laisniemestä Sonnin Annia pyytämää, että se tulis puhelimeen ja tulis heille taas.
Sonnin Anni kävi siellä. Tuhma nimi, mut en mie tiiä, mistä se sit tollaisen nimen sai ”Sonnin Anni”. Ni siintä mie tiiän, että meillä oli puhelin.
Se oli pitkä matka lähteä Laisinkylästä hakemaan puhelimeen?
Niin, miusta tuntuu niin, että se ei kotonna ollu, jollain toisella se oli, kun isä sille soitti ja se käi sanomassa, että siun pitää männe Säkkijärven kirkolle. Se ol se ruustinna aina niin kova komentoimaa.
Siel ol sitte Laisniemessä ja puhelin?
Niin. Miul on ihan silmissä se, ku mie niin paljon siellä jou'uin kulkemaan pyörän kanssa sitä tietä, kun kirkolla mie olin Hintikalla. Hintikan Lyyli, ol ompelija se Hintikan rouva. Mie olin hänellä aina yötä sillon, kun en menny kotiin, ni tuota siinä sit pappilan sivu. Mul on nytkiin ihan, kun mie saisin tuohon seinälle sen pappilan, et minkä näkönen se oli. Niin mikä siinä sitte on, kun jää tuota mieleen. Joo tällaista se on.
Pinta-alat
Isä kun osti sen, ni sit meille tuli 210 ha. Se oli Kolholan puolella, 3 km ol meiltä sinne. Sit ol lampaat siellä koko kesän aina. Se ol metsää kaikki. Siinä oli kaks tai kolme sarkaa, jotka sit joutu olemaa ihan. Ne ol ihan luonnossa, että siel ol niissä ojissa kasvo puita. Ja siihen aikaan ei ollu koiria, että koirat ois lennättäny. Ko meil ol 29 lammasta. Ne tekivät kolmosia ja kaksosia, ni kymmenestä, kun ne alkavat aina, ni taas niitä tul. Sit tuota siel ei koirat lennättäny millonkaan.
Siel ol vasikoitakii, vietiin sinne, kun siinä oli sen verran sitä vihreää heinää, että ne tul siellä toimeen. Ne ol niin lihavia, niin että oikein.
Miul on nyt sukulainen sit Kycklingin Väinö, entinen Urpalan kauppias. Se miua sannoo, että Kaisa valehtellee, ehän niillä niin paljon ollu ku - vaan - 170.
Teillähän oli vissiin niitä kylän ensimmäisiä radioita?
Kävikö ihmiset paljon kuuntelemassa radiota?
Olhan ne, kävivät kattomassa. Ja se ol ihmeellistä, että lapsetkiin ol ihan hiljaa, sillä aikaa, kun oli radio auki.
No sillä ei ollu mitään väliä, että mitä ohjelmaa tuli, kunhan vaan kuuli?
Ei, kunhan vaan tuli. Se ol niin harvinaista. Joo kyllä.
Kävittekö pyhäkoulussa?
Meillä oli oma pyhäkoulu. Mikäs sen nimi taas olkaan? Äiti aina laski meiät sinne. Siel ei muita käynytkään pyhäkoulussa, kun myö käytiin siellä. Se ol sellainen vanha ihminen. Nyt mie en saa sen nimiä.
Missäs se asu?
Se ol siellä toisella puolla. Myö ko oltiin joen tällä puolella, ni se ol siellä toisella puolella.
Joosefiina Rikkola. Onks tuttu? Tällainen se oli. Se ol oikein raamatun lukija.
Oliks se Laihalta?
Ei Laihalta, vaan sieltä Urpalasta. Laihalla meillä ei ollu muuta, kun sit se Taavetin (Taavetti Ylä-Kotola) emäntä (Anna Ylä-Kotola) se lihava emäntä, jolta myö ostettiin se paikka. Niin tuota se ol aikanaan ollu kiertokoulun opettaja.
Ja sitten, Taavetti kun möi tään, pojat oli pahoillaan. Ne sano suoraan, että nytkiin Lasse kun vielä eli, ni se miulle sano, että ”sie et usko ku hyö ol pahoillaa, ku isä möi”.
Suurmamma lukee runon
Myö käytiin lattialle istumaan ja suurmamma luki sen niinku vettä vaan. Ei mistään tarvinu tuumata, että mikä se ol. Se ol sorja. Myö aina sanottiin, että isä pit anopin hyvänä. Se aina kuttu ja haki sen.
Lauloko se sen?
Ei se luki sen ja ihan ei tarvinu tuumata. Äiti kyl tieskii sen. Sano, että äiti kyl osaa. Hyvä muisti.
Jäikö mieleen yhtään, minkälainen runo se oli?
Ei yhtään muuta, ku sen vaan ties, että se ol linnusta, pienestä linnusta, mut muuten minä en muista siitä muuta mitään, vaikka mie suurmamman, sen vanhan ihmisen jaloissa ihan istuin lattialla. Ja tietyst katoin, et miten suurrnamman suu sit käyp, ku se laskee sen tulemaan. Se osas aina sen. Ei yhtään sen ei pient tuumata, miten se olis. Miten sitä toisella ihmisellä on niin hyvä muisti.
Oliks se joka kerran kun kävi kylässä?
Aina. Isä sano jo heti ensimmäiseks ”ja nyt keinutuoli keskelle tupaa ja suurmamma istumaan siihen ja nyt se pitää tulla”.
Isä tykkäs siitä runosta.
Ja siinä oli kakskymmentäneljä säkeistöä?
Niin. Aika hyvä muisti.
Oliks teillä Laihalla puhelinta?
Oli meillä jo Laihalla, koska tuota ruustinna soitti aina kirkolta meille, että jos isä mänis Laisniemestä Sonnin Annia pyytämää, että se tulis puhelimeen ja tulis heille taas.
Sonnin Anni kävi siellä. Tuhma nimi, mut en mie tiiä, mistä se sit tollaisen nimen sai ”Sonnin Anni”. Ni siintä mie tiiän, että meillä oli puhelin.
Se oli pitkä matka lähteä Laisinkylästä hakemaan puhelimeen?
Niin, miusta tuntuu niin, että se ei kotonna ollu, jollain toisella se oli, kun isä sille soitti ja se käi sanomassa, että siun pitää männe Säkkijärven kirkolle. Se ol se ruustinna aina niin kova komentoimaa.
Siel ol sitte Laisniemessä ja puhelin?
Niin. Miul on ihan silmissä se, ku mie niin paljon siellä jou'uin kulkemaan pyörän kanssa sitä tietä, kun kirkolla mie olin Hintikalla. Hintikan Lyyli, ol ompelija se Hintikan rouva. Mie olin hänellä aina yötä sillon, kun en menny kotiin, ni tuota siinä sit pappilan sivu. Mul on nytkiin ihan, kun mie saisin tuohon seinälle sen pappilan, et minkä näkönen se oli. Niin mikä siinä sitte on, kun jää tuota mieleen. Joo tällaista se on.
Pinta-alat
Isä kun osti sen, ni sit meille tuli 210 ha. Se oli Kolholan puolella, 3 km ol meiltä sinne. Sit ol lampaat siellä koko kesän aina. Se ol metsää kaikki. Siinä oli kaks tai kolme sarkaa, jotka sit joutu olemaa ihan. Ne ol ihan luonnossa, että siel ol niissä ojissa kasvo puita. Ja siihen aikaan ei ollu koiria, että koirat ois lennättäny. Ko meil ol 29 lammasta. Ne tekivät kolmosia ja kaksosia, ni kymmenestä, kun ne alkavat aina, ni taas niitä tul. Sit tuota siel ei koirat lennättäny millonkaan.
Siel ol vasikoitakii, vietiin sinne, kun siinä oli sen verran sitä vihreää heinää, että ne tul siellä toimeen. Ne ol niin lihavia, niin että oikein.
Miul on nyt sukulainen sit Kycklingin Väinö, entinen Urpalan kauppias. Se miua sannoo, että Kaisa valehtellee, ehän niillä niin paljon ollu ku - vaan - 170.
Mie sanoin, et se muistaa vaan sitä, mitä oli alkuaan, kun Taavetilta ostettiin. Se ei muista sitä, että Kolholasta ostettiin se maapalsta sitte, ku se kävi yhtenään sanomassa, että hää on niin tiukka rahasta, että ostakaa. No se ol kyl hyvä kauppa. Ei siin olt mittää sanomista.
Myö on otettu maarekisteriote niistä Laihan tiloista? Teiän tilan nimi on ollu Kotola.
Se ol Kotola ja tästä tullee 40 ha siihen lisäksi. Ja ne on Mikkeliin kaikki sinne vietynnään ne kirjat ja sieltä sitte tuota, kun mie möin, mie sain sieltä paperit. Mie sain ne paperit siis Mikkelistä ja ne ol sellaiset, ko sillon ol tehty, ko niistä maksettiin (korvaukset). Siel ol sellaiset, että 170 ol se vanha, mut sit se ostettu oli 40 ha. Se mulle jäi mieleen.
Jos työ muistatte Kolholasta, sen toisella puolella äiti oli syntyny ja niillä oli siellä se. Ne piti tuota siihen aikaan, ku autoja oli, mut vähemmän ja siel ol majatalo äitillä, siis heiän vanhempiilla. Niin tuota sen mie muistan vaan, että siinä oli se herra, joka sano, että ostakaa. Se kävi jo sillon siellä, kun myö oltiin vielä Urpalassa. Laihalla ollessa se on ostettu.
Mie aattelin, et sillon olis pitänt ottaa miun jäljennös siitä, kun mie olin saanu sen sieltä Mikkelistä, niin se ois ollu niin hyvä mulla itellänikii, vaikka enhän mie enää mitään niillä tekis.
(Laihajärven kylätoimikunta. Kaisa Bycklingin 2. haastattelu 14.3.1996 Virolahdella)
Myö on otettu maarekisteriote niistä Laihan tiloista? Teiän tilan nimi on ollu Kotola.
Siinä on ollu peltoa 23,530 ha (ja koko pinta-ala 170,425 ha.
Lisäksi Lintusuo niminen palsta, pinta-ala 1.00 ha.)
Se ol Kotola ja tästä tullee 40 ha siihen lisäksi. Ja ne on Mikkeliin kaikki sinne vietynnään ne kirjat ja sieltä sitte tuota, kun mie möin, mie sain sieltä paperit. Mie sain ne paperit siis Mikkelistä ja ne ol sellaiset, ko sillon ol tehty, ko niistä maksettiin (korvaukset). Siel ol sellaiset, että 170 ol se vanha, mut sit se ostettu oli 40 ha. Se mulle jäi mieleen.
Jos työ muistatte Kolholasta, sen toisella puolella äiti oli syntyny ja niillä oli siellä se. Ne piti tuota siihen aikaan, ku autoja oli, mut vähemmän ja siel ol majatalo äitillä, siis heiän vanhempiilla. Niin tuota sen mie muistan vaan, että siinä oli se herra, joka sano, että ostakaa. Se kävi jo sillon siellä, kun myö oltiin vielä Urpalassa. Laihalla ollessa se on ostettu.
Mie aattelin, et sillon olis pitänt ottaa miun jäljennös siitä, kun mie olin saanu sen sieltä Mikkelistä, niin se ois ollu niin hyvä mulla itellänikii, vaikka enhän mie enää mitään niillä tekis.
(Laihajärven kylätoimikunta. Kaisa Bycklingin 2. haastattelu 14.3.1996 Virolahdella)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti