"Ihmisen kannattaa jo nuorena ponnistella eikä jäädä löhöämään"

Tavaamisessakin oli tuskaa, mutta ponnistella kannattaa

Jaakko Jarva; Säkkijärvi 4/2001

Tippa silmässä luin Virojoen serkkujeni Maijun ja Antin kirjoitusta maaliskuun Säkkijärvi-lehdestä. Ylistystä tuli kukkuramitoin vanhalle seitsemänkymppiselle. Kirjoituksesta sain kimmokkeen jatkaa muistelmia vielä uudella kymmenluvulla - muutamin hajahuomioin omalta taipaleeltani.

Ei se aina niin helppoa ole, vaikka serkkuni muistavat minut nyt himokynäilijänä. Totta se on, että evakon veri veti kummasti lehtialalle. Siinä jäi maanviljelys toiseksi, vaikka kyllä silläkin olisi nelilapsisen perheen joten kuten elättänyt. Ja tässä haluan sanoa, että ihmisen kannattaa jo nuorena ponnistella eikä jäädä löhöämään.

Omakin opiskelu jäi sota-aikana, kun pojasta ei ollut menijäksi Säkkijärven Laihajärveltä Viipurin oppikouluun. Opettaja Alma Vilamaa kyllä yllytti äitiä, isän oltua sodassa. Ensitahdit Alma Vilamaan supistetussa kansakoulussa Laihajärvellä vuoden 1938 syyskesällä olivat takkuisia. Hyvä, että kirjaimet opin. Tavaaminen oli niin tuskaisaa, että isä meinasi ”koivuniemen herralla” vauhdittaa oppimista. Tulihan oppimisesta sentään jotain tolkkua.

Talvisodan evakkotien Merikarvian ja Noormarkun kautta päädyimme Virolahden Virojoelle Helvi ja Arvo Rokalle toukokuussa 1940. Oli se ihmeellistä, kun koivu oli hiirenkorvalla. Pohjanlahden tuntumassa oltiin kevään tulossa paljon jäljessä. Virojoella aloitin syksyllä Hilja Holmströmin luokassa alakoulun toisen luokan. Se oli selvä muutamassa viikossa, kun poika siirrettiin yläkoulun ekaluokalle Aino Huovisen ja Toivo Joutsenlahden oppiin. Kaikki alkoi sujua, vaikkei kertotaulu takaperin sen paremmin kuin Raamatun lauseetkaan tahtoneet jäädä päähän.

Kirjoituksia Sirkka-lehteen

Virojoelta säntäsimme maan perään Uudellemaalle Artjärvelle keväällä 1941. Taisi olla niin äkkilähtö pika-asutustilalle, että jäi muistaakseni koulukin vähän kesken. Piti saada toukokuussa vilja maahan. Rakennusten pohjatöitä ehdittiin aloitella ja saunan tekoa, kun isä vietiin jatkosotaan. Olimme Artjärvellä tilapäiskortteerissa pommiryöpyssäkin, kun venäläiset koneet tyhjensivät lastinsa Heivatojalle meidän evakkotalon maille. Kahdestakymmenestä pommista lähimmät tulivat talon navetan nurkalle. Ikkunaruudut talosta sisään ja pommisirpaleita sisäoviin. Löimme onneksi äidin kanssa vaistomaisesti maihin pommin suhinan lähetessä. 

Aino ja Jaakko Jarva Aholan talon seinustalla kesällä 1938. Laihajärvi.
Kuvaaja Mustonen Säkkijärvi.

Sato korjattiin ja lähdettiin kipin kapin Laihajärvelle 10. lokakuuta. Lumi tuli aikaisin sulaan maahan. Saimme pitkin talvea lumen alta venäläisiltä maahan jääneitä perunoita syödäksemme. Alma Vilamaan johtamassa koulussa jatkettiin jälleen. Oman koulun olivat suomalaiset paetessaan polttaneet Talvisodan loppuvaiheessa. Kävimme koulun ”Herran Iivarin” eli Hyypiän Iivarin talossa. Uusi lähtö vei meidät taas 1944 kesällä Artjärvelle entiselle pika-asutustilalle. Se on lapsilla vieläkin.

Artjärvellä kävin kaksi jatkokoulun luokkaa. Kirjalliset harrastukset olivat pulpahtanut esille jo Säkkijärven Laihajärvellä. ”Joka Poika”-lehti piti tulla ja toisena Anni Swanin toimittama ”Sirkka”-lehti. Siihen piti päästä jo kirjoittamaan mielipiteitä. Minulla oli nimimerkkinä ”Jermu”. Joululehtiä kauppasin ehkä naapureiden riesaksi joka joulu ja myös joulukortteja tuli kaupattua. Ne ajat olivat jo takana, kun serkun Matti Jarvan kanssa oli viisivuotiaana suksilla korttikaupalla ja kakka meni lumipyryssä pöksyyn. Onneksi isoäiti Amanda auttoi pienen pulastaan.

Jazzista Hesariin

Hyvin näkyivät Rokan serkkuni muistaneet jazz-innostukseni. Olin niin innokas 1940-luvulla, että kävin omin nokkineen ja Norman Grantzi-Euroopan kiertueen konserteissa pari kertaa Messuhallissa. Mukana oli sellaisia suuruuksia kuin Louis Amstrong, Ella Fitzgerald, Lester Young, Gene Krupa, Ray Brown, Lionel Hampton ja paljon muita vanhan hyvän jazzin edustajia.

Olin niin innostunut, että kirjoitin 1940–50 lukujen taitteessa Helsingin Sanomien yleisöltä-osastoon pitkän vuodatuksen rytmimusiikin puolesta. Sitä kun ei tullut radiostakaan. Aapo Similä mm. vastasi kirjoitukseeni ’miten neekerimusiikki turmelee ihmisiä’. Silloin alemmissa tehtävissä Sanomatalossa ollut tuleva pääjohtaja Aatos Erkko kiitti minua kirjeessään hyvästä kirjoituksesta ja kehotti jatkamaan. Tämä oli ehkä yhtenä sysäyksenä kynäilijän uralle.

Siitä se ura urkeni, kuten urani muistelleet serkutkin muistivat: ensin Orimattilassa ilmestyvässä Pitäjäsanomissa (nykyinen Orimattilan Sanomat). Lehtiyhtiön hallituksessa olen ollut kymmeniä vuosia ja edelleen. Urheilujutuista kaikki alkoi, olin urheiluseura Ahjon kyläosaston puheenjohtaja ja pääseurasihteeri jo 1950-luvun puolivälistä lähtien. Tanssitimme ihmisiä varojen kartuttamiseksi Artjärven lisäksi myös Orimattilassa ja Lapinjärvellä Suomen parhain orkesterein: Onni Gideon, Jorma Veneskoski, Olli Häme, Ronnie Frank Jaakko Salo, Ossi Aalto ym. Minulla oli orkestereiden varaukset ja suositin Jazziakin soittavia. Rahaa kilisi kassaan.

Sanoivat serkut minua vain penkkiurheilijaksi. Mutta kyllä seuran sihteeri oli tuolloin tiukalla, kenelle huippu-urheilijoille annetaan ”ruskeita kirjekuoria” kansallisissa yleisurheilukilpailuissa Vuorenmäellä. Jo B-luokan miehet 1950-luvulla kyselivät ”mitä maksatte”. Itse jouduin jopa urheilemaan kyläosastojen välisissä ukkomiesten ja poikamiesten välisissä viesteissä naimisiin 1959 mentyäni. Ja Myrskylän Myrskyä vastaan potkittiin jalkapalloa. Sen aikainen 10 000 metrin SE-mies Pertti Sarkomaa taklaili meikäläistä niin, etten tahtonut palloa saada. Kaukana oli aika, kun sain Laihajärven kouluhiihtoissa palkinnoksi kumin.
Jo noihin aikoihin olin Etelä-Suomen Sanomien kirjoissa. 1957 heinäkuussa ESA:n pääjohtaja Ossi Kivekäs yllytti, että ”anna tulla juttua niin perkeleest”.

1960-luvun alussa lähdin perheineni Savonlinnaan Itä-Savon urheilutoimittajaksi. Sieltä palasimme rintamaille Hämeenlinnaan, jossa olin urheilutoimittajana Hämeen Sanomissa. Siinä ohessa tein molemmissa lehdissä eksperttinä maatalousnumeroita ja -juttuja. Isän kuolema 1963 kesällä vei miehen vähäksi aikaa Artjärvelle.

1965 Pitäjänsanomien kesän jälkeen siirryin liki neljännesvuosisadaksi Aamulehteen. Nyt on vapaaherrana mukava olla. Jokaisesta terveestä päivästä pitää olla kiitollinen. Että tälleen. Kiitos muistamisesta! Jaakko Jarva.

(Laihajärven kylätoimikunta.

Jarva Jaakko / Säkkijärvi 4/2001: Tavaamisessakin oli tuskaa, mutta ponnistella kannattaa. 

Teksti ja valokuvat: Jaakko Jarvan arkistosta / Antti Jarva.)