Älkää hyvät ihmiset jättäkö meitä tänne metän korpeen

Rainion Lempin muistelot, viimeinen osa

Siel Laihan mettiissä ol paljon marjoja ja suuret alat marjamaita, mettiä ja sellaisia, missä kasvo marjoja. Typön Hilma, se ol Amerikassa ollt ja mie jousin hyvästi Hilman kans marjaan. Myö usiast käytiin Hilman kans marjassa. 

Miusta niinku Eedla sano, ett hään ol ja siellä, mut mie en muista. Mie luulin vaan, että myö oltiin kahteen. Myö mäntii siit etäs ja Rahikan leipärajalle, se ol niinkun Salajärven puolla jo siellä metässä. Siellä tiellä kohtattiin sit suurpääläläisiä, ihan toiselta puolelta mettämaita tulleita kylästä, marjamiehiä. Eihän siel oo naimisiissa sit siinä talossa meijän kylästä, ku Taavetin Hanna (Kotosen Hanna) että. Ne ol Kotosen naiset marjassa - siell ol Hannan käly ja Hannan kälyn tytär. Mie en muista olk siellä muita. Myö satuttiin siellä tiellä yhteen ja mäntiin yhessä sit sammaan marjapaikkaan sellaiselle hakkoon tapaselle taikka sellaselle suon tapaselle, siel ol paljon marjoja. 

Mie sanon niile toisiille, jotka ol miun kanssa marjassa, mitä myö tässä samassa marjapaikassa, jot "ohan täällä metässä marjapaikkoja, jätetään nuo ja lähetään pois. Lähetään myö toiseen, poimikoot hyö täällä." Lähettiinhän myö siintä hakkoon tapaselta metän reunaan, mut kun ne näkivät - hoksasiit nyt hyö jäivätkin tänne ne suurpääläläiset Kotosen naiset - ne kun rupesiit huutamaan oikeen, ett ”älkää hyvät ihmiset jättäkö meitä tänne metän korpeen, myö ei osata täältä männä pois! Viekää meit tielle vaan, ni kyl myö siit päästää johonnii päin, mut älkää jättäkö meitä tänne.” -Pithän meijän männä hakemaan ne metästä pois. Ne ko pääsiit tielle, sinne jäivät. Sinne hakkoolle taasen ne marjat. Myö kun lähettiin toisaalle päin ja hyö läksiit toisaalle päin. 

Rainion perhe v. 1917. Takana tyttäret Enni, Eedla ja Saimi.
Edessä Antti ja ja Valpuri sekä lapset Ilmari, Lempi ja Hanna. Kuva: Sylvi Koso

Kylläkös se rupes lekkomaan, kyl ol tupa palos

Se tapahtu siit nii aikasii, ku mie olin 10-vuotias. 1918 ol tiukka aika, ku ei saant öljyä sillo. Olhaan meil sellasta, kohvitassillen pantii, sanottii naftaks sellasta jottain kalaöljyä. Siihen lanel tilkku ja sit siihen tuli, siinä tassin reunal se lanelpala palo.

Mie sitte Saimin kans - toiset jo makas - luettiin pöyvän takana läksyjä. Enni siinä jakulla keträs, suur tappurakuontalo rukissa. Myö ruvettiin siintä pellavasta kiertämmään sellasta narua ja sit poltettiin siinnä lanelpalassa – katottiin, miten se lekko. Valosampha se ol tupa, ku siin oli tuli siinä pellavarihmassakkii. 

Kui liekkii Saimin tult mieleen, se tek narun taas - pienen ohkasen narun - ja sytytti siinä tilkulla olevassa tulessa ja otti huhautti siihen Ennin pellavaskuontaloon. Kylläkös se rupes lekkomaan, kyl ol tupa palos. Eikös miult tult mieleen isän töppönen, huopikas ol uunin päällä. Mie otin sen huopikkaan ja rupesin sillä hakkaamaan sitä kuontaloa, että se sammus. Mut sitä kovemmast se lekko, kun niitä kuivia pellavia pöllytti. Myö pelättii, että tulpalo tulloo. Mut ei se ihan lakkeen asti osunt se lekko, mut tupa ol niin valosa kirkas, ku myö pimiässä oltiin oltu siinä naftanvalossa. Mie ku hakkasin, sitä suuremmaks se liekki tul. Sammuhaa se vimmiseltää sit se tuli siintä ja kyl myö oltiin pelossaan ja jännittyneenä - mikä käyp - isä ja äiti jo makasivat siel peräkammarissa. Mie mänin niille haastammaa, miten käi, jotta meinattii tupa polttaa, kun poltettiin tappurakuontaloa.

(Laihajärven kylätoimikunnan arkisto. Sylvi Koson 1970-luvulla nauhoittamaa aineistoa, kertojana Lempi Koso.)