Vanhan terveyssisaren muistoja Säkkijärveltä
VANHA TERVEYSSISAR MUISTELEE
 |
| Hailin tytöt ja heidän isoäiti |
Laihajärven kylätoimikunnan arkistosta löytyi Inkeri Jäkälän teksti.
Valmistuin terveyssisareksi kesäkuun lopulla 1935 ja lyhyen laiskottelun jälkeen aloin katsella lehdistä sopivaa paikkaa ”siipien kantavuutta” koetetellakseni. Sairaalatyössä olin ollut Raja-Karjalassa, Hämeessä ja Savossa. Nyt toivoin työpaikan löytyvän Kymenlaaksosta, Karjalasta, ehkä tutusta Viipurista. Nähtyäni Säkkijärvellä olevan paikan avoinna, hain sinne ja tärppäsikin. Syyskuun 1:nä päivänä 1935 aloitin ainoan terveyssisaren työn Säkkijärvellä, jonka tunsin vain polkastaan, mutta se riittikin alkuun tunsinhan paikkakunnan omakseni heti ensi hetkestä.
Mikä muutos sairaalatyöhön, oli pettymyksiäkin, esimerkiksi asunto. Se oli yhteinen seurakuntasisarien sisar Irman ja Kaisan kanssa. Kullakin oli oma huone, vaatimattomasti kalustettu ja yhteinen iso tupa eli keittiö. Vaikeuksia oli vastassa. Seuraavana päivänä menin esittäytymään kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton Säkkijärven osaston puheenjohtajalle, lääkärin vaimon Hedvallin luokse. Sain tietää työni koskevan kouluja, joita oli 17, yksi saaressa, Teikarsaaressa. Neuvolatyötä ei ollut, siis ei neuvolaakaan. Kun kysyin asunnosta, niin minulle sanottiin entisen terveysisaren ollen siihen tyytyväinen. Se siitä, samalla kerralla tutustuin kunnan lääkäriin, joka kertoi tarkastuksen kouluilla alkavan piankin, niiden runsaiden niiden runsauden takia.
Seuraavana sunnuntaina menin jumalanpalvelukseen, jossa saarnasi pastori paavo Kiuru. Muistan virsistä ”Suruton synnistä ah´ koskas lakkaat”. Kirkko oli kaunis, aurinko paistoi, pastellivärit seinissä. Muistan sen käyntini. Nyt ei kirkkoa enää ole, kuten ei montaa muutakaan tuttua. Muistan esimerkiksi Teikarsaaren saaren Virsun hiekkarannat ym.
Mutta nyt itse työstä. Ei ollut ohjesääntöä, paikkahan ei ollut kunnan. Polkupyörä oli talosta ja kyllä kilometrejä kertyi polkiessani, milloin länteen, milloin itään. Työ oli rutiinityötä, lääkäri erikoinen, ei koskaan katsonut silmiin. Opettajista suurin osa oli ymmärtäväisiä, joka auttoi paljon, koska työni alkamisesta ensivuonna on 60 vuotta, ei tule kaikki mieleen koulutyöstä. Miesopettajat olivat jäykkiä, joistakin naisopettajaista tuli hyviä ystäviä. Kaipasin vauvoja ja sainkin kätilöltä Martta Pihlangolta tietoja uusista vauvoista. Hän kertoi myös Hailin kolmosista, joista olin kuullut sisarilta Hilmalta ja Kaisalta. Halusin käydä lapsia katsomassa ja sopivana syyspäivänä pyöräilin annettujen kulkuohjeiden mukaan ja tulinkin perille. Tytöt olivat nyt yli vuoden vanhoja, syntyneet kesäkuun 4:nä 1934. Terttu Kirsti ja Pirkko. Sisar Elli oli vanhempi. Tutustuin tietysti äitiin, joka myönsi olevansa joskus tiukallakin. Olihan hän ison talon emäntä. Koska en kyennyt häntä auttamaan, kerroin Lastenlinnasta Helsingissä, jossa hoidetaan mm. keskosia. Vauvat ovat kehityksensä mukaan eripituisia aikoja hoidossa ja äidit saavat olla rauhassa ja levätä sillä välin, jaksaakseen taas jatkaa hoitoa kotosalla. Tämäkin perustui kolmosten äidin auttamiseen, olisihan ollut suuri apu hänelle, kun oli paljon muutakin tehtävää suuressa talossa. Kirjoitin Lastenlinnan johtajattarelle ja kyselin maksuista ym. Oli kysymyksessä Kirsti ja Pirkko, Terttu näytti hyvin pärjänneen. Johtajatar vastasi pian ja sanoi keskustelleensa Lastenlinnan lääkärin Arvo Ylpön kanssa, joka oli sanonut tapauksen olevan erikoisen, olihan kyse kolmosista.
Hän sanoi sitten maksun koskevan vain toista lasta toinen ilmaiseksi (näin muistelen asian olleen). Kävin sitten kertomassa äidille maksuista ja hän jo epäili alistuneena tosin, maksuihin ja niin kävikin, että perheen isä sanoi suoraan minulle, että lapset ovat heidän lapsensa eikä niihin sivullisen tarvitse puuttua. Suorat, selvät sanat. Kävin myöhemmin tyttöjä katsomassa, miten usein, en voi muistaa. Huomasin kyllä edistystä kaikkien kohdalla. Mutta äitiä sekä säälin että ihailin. Ei hän valittanut ja sama ihailu jatkui hänen täällä Lahdessa kertoessaan kokemuksistaan, evakkomatkoistaan, evakkotielle lähdöstään. Perheen nuorin oli Irma tyttönen ja Ellikin perheen vanhimpana lapsena joutui kovia kokemaan, olihan perheessä 4 pienempää lasta. Kolmoset olivat jo 5,5 vuoden iässä mutta silti. Kaikille perheenjäsenille lähtö oli kova. Kokenut Karjalan suoriutui kuitenkin läpi vaikeuksiin. Kunnioitukseni urhealle kansalle. Jouduin sota-aikana näkemään kahdesti kansan lähtevän evakkotielle, niin Laatokan ja Vuoksen rannoilta kuin Viipurin lähistöltä
Palaan takaisin työhöni muistoissani. Kesällähän ei ollut kouluja, joten koetin parhaani mukaan hoidella muita sopivia hommia. Joissakin kylissä pidin lastenhoitokursseja ja sainkin äidit kuuntelemaan. Yleensä vauvat ja isommat lapset olivat ulkosalla ollessaan liian lämpimästi puettuja, peitettyinä vaunuissaan, kenellä sellaiset oli. Ja olivat liian lihavia, etupäässä maidolla ruokittuja. Kerran kävin Tuppuran linnakkeella. Kallioinen saari, muutama perhe, ei vauvaikäisiä, mutta äidit kyselivät terveyskuulumisia. Oli kaunis kesäinen päivä ja sen takia vielä on kuva säilynyt tuossa silmieni edessä.
”Martoissa” kävin puhumassa kun pyydettiin ja äitienpäivänä kävin jollain koululla. Oli kesäinen päivä pyörällä meno oli mukavaa ja käet kukkuivat. Kotona sain kuula kissani Riikan saaneen neloset.
Olin muuttanut kirkolle Martti Perälän taloon huoneen ja keittiön asuntoon. Sisaret Hilma ja Kaisa ymmärsivät muuttoni, puheenjohtajaa ei sanonut mitään. Näin jouduin paremmin tutustumaan paikkakuntalaisiin ja sain monta hyvää ystävää. Liityin SK- ja lottakuoroon ja lottien voimisteluseuraan. Voimistelimme yhteiskoululla inkeri Mutrun ohjaamana ja Lea Pihan säestyksellä. Naapurini oli Gartzin perhe: äiti ja pojat Heikki ja Jukka (Juho). Isä oli merikapteeni ja käväisi harvoin perheen luona. Olimme Lea Pihan kanssa saattamassa äiti Kirstiä Hietaniemessä joku vuosi sitten. Lea ja nimismies Tauno Pihalle syntyi marraskuussa 1936 ensimmäinen lapsi, tyttö. Tämä perhe on minulle läheinen edelleenkin, heidän kotinsa on Helsingissä. Muutama päivä sitten soitin Lealle kesäkotiin Nauvoon. Tapaamme merkkipäivinä ja Taunon 80v ja 90v juhlissa olen ollut läsnä. Tauno kuoli toista vuotta sitten. Perikuntaa on kovasti, jo neljäs polvi. Sedermannit, Tyyne ja Verner olivat myös Säkkijärvellä hyviä ystäviäni. Tyyne piti ruokavieraita, joten pääsin omasta kokkaamisestani. Myös ystävyytemme jatkui, he asettuivat Kouvolaan ja olin Vernerin hautajaisissa. Nyt on Tyynekin poissa, hän oli viime ajat laitoksessa.
Parhaat ystäväni olivat seurakuntasisaret Hilma ja Kaisa. He olivat valmiit kuuntelemaan minua vaikeuksissani ja auttamaan niissä. Kultaisia kanssaihmisiä.
Oli syksy 1936 alkamassa. Ajattelin tulevaa talvea, lumisia ajamattomia teitä ja päätin vähitellen siirtyä kaupunkielämään. Meni kuitenkin seuraavaan vuoteen ja kun sain Lahdesta neuvolan terveyssisaren paikan, jätin säkkijärven maaliskuun 31 päivänä 1937. Seuraavana päivänä, aprillipäivänä aloitin työni täällä. Jäin eläkkeelle 60 vuotiaana ja siitäkin on pian 30 vuotta.
Täällä tapasin Hailin perheen, äidin ja 5 tyttöä. Seurakuntasisaret Hilma ja Kaisa tulivat tänne sekä Lavosen Aiska ja Hovin Eliska, jonka luo luona kävin usein. Hän eli viimeiset vuodet sokeana.
Lopuksi pari kaunista muistoa kesästä 1936. Pyöräilin, missä kylässä, en muista. Tapasin naisjoukon istuskelemassa ja leppoisasti jutellen metsän suojassa. Sain tietää olevan uusien saunavihtojen teko, joka tapahtuu yleensä juhannuksena ja heinän korjuun välillä. Näin varataan talven vihdat. Toinen muisto pari kuukautta myöhemmin taas jossain tien poskessa, paikka muistamaton. Oli omenien korjuuaika. Rahilla seisoi joku naisihminen, otti oksalta omenan kerrallaan, antoi maassa seisovalle, joka vuorostaan siirsi varovasti pakkauskokoriin. Näin olivat vihdat omasta koivikosta ja omenat omasta puutarhasta. Toista on nyt, ei vasta vihtaa korvaa eivätkä osto-omenat maistu kuin kotona Säkkijärvellä.
Mikä muutos sairaalatyöhön, oli pettymyksiäkin, esimerkiksi asunto. Se oli yhteinen seurakuntasisarien sisar Irman ja Kaisan kanssa. Kullakin oli oma huone, vaatimattomasti kalustettu ja yhteinen iso tupa eli keittiö. Vaikeuksia oli vastassa. Seuraavana päivänä menin esittäytymään kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton Säkkijärven osaston puheenjohtajalle, lääkärin vaimon Hedvallin luokse. Sain tietää työni koskevan kouluja, joita oli 17, yksi saaressa, Teikarsaaressa. Neuvolatyötä ei ollut, siis ei neuvolaakaan. Kun kysyin asunnosta, niin minulle sanottiin entisen terveysisaren ollen siihen tyytyväinen. Se siitä, samalla kerralla tutustuin kunnan lääkäriin, joka kertoi tarkastuksen kouluilla alkavan piankin, niiden runsaiden niiden runsauden takia.
Seuraavana sunnuntaina menin jumalanpalvelukseen, jossa saarnasi pastori paavo Kiuru. Muistan virsistä ”Suruton synnistä ah´ koskas lakkaat”. Kirkko oli kaunis, aurinko paistoi, pastellivärit seinissä. Muistan sen käyntini. Nyt ei kirkkoa enää ole, kuten ei montaa muutakaan tuttua. Muistan esimerkiksi Teikarsaaren saaren Virsun hiekkarannat ym.
Mutta nyt itse työstä. Ei ollut ohjesääntöä, paikkahan ei ollut kunnan. Polkupyörä oli talosta ja kyllä kilometrejä kertyi polkiessani, milloin länteen, milloin itään. Työ oli rutiinityötä, lääkäri erikoinen, ei koskaan katsonut silmiin. Opettajista suurin osa oli ymmärtäväisiä, joka auttoi paljon, koska työni alkamisesta ensivuonna on 60 vuotta, ei tule kaikki mieleen koulutyöstä. Miesopettajat olivat jäykkiä, joistakin naisopettajaista tuli hyviä ystäviä. Kaipasin vauvoja ja sainkin kätilöltä Martta Pihlangolta tietoja uusista vauvoista. Hän kertoi myös Hailin kolmosista, joista olin kuullut sisarilta Hilmalta ja Kaisalta. Halusin käydä lapsia katsomassa ja sopivana syyspäivänä pyöräilin annettujen kulkuohjeiden mukaan ja tulinkin perille. Tytöt olivat nyt yli vuoden vanhoja, syntyneet kesäkuun 4:nä 1934. Terttu Kirsti ja Pirkko. Sisar Elli oli vanhempi. Tutustuin tietysti äitiin, joka myönsi olevansa joskus tiukallakin. Olihan hän ison talon emäntä. Koska en kyennyt häntä auttamaan, kerroin Lastenlinnasta Helsingissä, jossa hoidetaan mm. keskosia. Vauvat ovat kehityksensä mukaan eripituisia aikoja hoidossa ja äidit saavat olla rauhassa ja levätä sillä välin, jaksaakseen taas jatkaa hoitoa kotosalla. Tämäkin perustui kolmosten äidin auttamiseen, olisihan ollut suuri apu hänelle, kun oli paljon muutakin tehtävää suuressa talossa. Kirjoitin Lastenlinnan johtajattarelle ja kyselin maksuista ym. Oli kysymyksessä Kirsti ja Pirkko, Terttu näytti hyvin pärjänneen. Johtajatar vastasi pian ja sanoi keskustelleensa Lastenlinnan lääkärin Arvo Ylpön kanssa, joka oli sanonut tapauksen olevan erikoisen, olihan kyse kolmosista.
Hän sanoi sitten maksun koskevan vain toista lasta toinen ilmaiseksi (näin muistelen asian olleen). Kävin sitten kertomassa äidille maksuista ja hän jo epäili alistuneena tosin, maksuihin ja niin kävikin, että perheen isä sanoi suoraan minulle, että lapset ovat heidän lapsensa eikä niihin sivullisen tarvitse puuttua. Suorat, selvät sanat. Kävin myöhemmin tyttöjä katsomassa, miten usein, en voi muistaa. Huomasin kyllä edistystä kaikkien kohdalla. Mutta äitiä sekä säälin että ihailin. Ei hän valittanut ja sama ihailu jatkui hänen täällä Lahdessa kertoessaan kokemuksistaan, evakkomatkoistaan, evakkotielle lähdöstään. Perheen nuorin oli Irma tyttönen ja Ellikin perheen vanhimpana lapsena joutui kovia kokemaan, olihan perheessä 4 pienempää lasta. Kolmoset olivat jo 5,5 vuoden iässä mutta silti. Kaikille perheenjäsenille lähtö oli kova. Kokenut Karjalan suoriutui kuitenkin läpi vaikeuksiin. Kunnioitukseni urhealle kansalle. Jouduin sota-aikana näkemään kahdesti kansan lähtevän evakkotielle, niin Laatokan ja Vuoksen rannoilta kuin Viipurin lähistöltä
Palaan takaisin työhöni muistoissani. Kesällähän ei ollut kouluja, joten koetin parhaani mukaan hoidella muita sopivia hommia. Joissakin kylissä pidin lastenhoitokursseja ja sainkin äidit kuuntelemaan. Yleensä vauvat ja isommat lapset olivat ulkosalla ollessaan liian lämpimästi puettuja, peitettyinä vaunuissaan, kenellä sellaiset oli. Ja olivat liian lihavia, etupäässä maidolla ruokittuja. Kerran kävin Tuppuran linnakkeella. Kallioinen saari, muutama perhe, ei vauvaikäisiä, mutta äidit kyselivät terveyskuulumisia. Oli kaunis kesäinen päivä ja sen takia vielä on kuva säilynyt tuossa silmieni edessä.
”Martoissa” kävin puhumassa kun pyydettiin ja äitienpäivänä kävin jollain koululla. Oli kesäinen päivä pyörällä meno oli mukavaa ja käet kukkuivat. Kotona sain kuula kissani Riikan saaneen neloset.
Olin muuttanut kirkolle Martti Perälän taloon huoneen ja keittiön asuntoon. Sisaret Hilma ja Kaisa ymmärsivät muuttoni, puheenjohtajaa ei sanonut mitään. Näin jouduin paremmin tutustumaan paikkakuntalaisiin ja sain monta hyvää ystävää. Liityin SK- ja lottakuoroon ja lottien voimisteluseuraan. Voimistelimme yhteiskoululla inkeri Mutrun ohjaamana ja Lea Pihan säestyksellä. Naapurini oli Gartzin perhe: äiti ja pojat Heikki ja Jukka (Juho). Isä oli merikapteeni ja käväisi harvoin perheen luona. Olimme Lea Pihan kanssa saattamassa äiti Kirstiä Hietaniemessä joku vuosi sitten. Lea ja nimismies Tauno Pihalle syntyi marraskuussa 1936 ensimmäinen lapsi, tyttö. Tämä perhe on minulle läheinen edelleenkin, heidän kotinsa on Helsingissä. Muutama päivä sitten soitin Lealle kesäkotiin Nauvoon. Tapaamme merkkipäivinä ja Taunon 80v ja 90v juhlissa olen ollut läsnä. Tauno kuoli toista vuotta sitten. Perikuntaa on kovasti, jo neljäs polvi. Sedermannit, Tyyne ja Verner olivat myös Säkkijärvellä hyviä ystäviäni. Tyyne piti ruokavieraita, joten pääsin omasta kokkaamisestani. Myös ystävyytemme jatkui, he asettuivat Kouvolaan ja olin Vernerin hautajaisissa. Nyt on Tyynekin poissa, hän oli viime ajat laitoksessa.
Parhaat ystäväni olivat seurakuntasisaret Hilma ja Kaisa. He olivat valmiit kuuntelemaan minua vaikeuksissani ja auttamaan niissä. Kultaisia kanssaihmisiä.
Oli syksy 1936 alkamassa. Ajattelin tulevaa talvea, lumisia ajamattomia teitä ja päätin vähitellen siirtyä kaupunkielämään. Meni kuitenkin seuraavaan vuoteen ja kun sain Lahdesta neuvolan terveyssisaren paikan, jätin säkkijärven maaliskuun 31 päivänä 1937. Seuraavana päivänä, aprillipäivänä aloitin työni täällä. Jäin eläkkeelle 60 vuotiaana ja siitäkin on pian 30 vuotta.
Täällä tapasin Hailin perheen, äidin ja 5 tyttöä. Seurakuntasisaret Hilma ja Kaisa tulivat tänne sekä Lavosen Aiska ja Hovin Eliska, jonka luo luona kävin usein. Hän eli viimeiset vuodet sokeana.
Lopuksi pari kaunista muistoa kesästä 1936. Pyöräilin, missä kylässä, en muista. Tapasin naisjoukon istuskelemassa ja leppoisasti jutellen metsän suojassa. Sain tietää olevan uusien saunavihtojen teko, joka tapahtuu yleensä juhannuksena ja heinän korjuun välillä. Näin varataan talven vihdat. Toinen muisto pari kuukautta myöhemmin taas jossain tien poskessa, paikka muistamaton. Oli omenien korjuuaika. Rahilla seisoi joku naisihminen, otti oksalta omenan kerrallaan, antoi maassa seisovalle, joka vuorostaan siirsi varovasti pakkauskokoriin. Näin olivat vihdat omasta koivikosta ja omenat omasta puutarhasta. Toista on nyt, ei vasta vihtaa korvaa eivätkä osto-omenat maistu kuin kotona Säkkijärvellä.
Teksti: Inkeri Jäkälän / Elli Aution arkistosta
Valokuva: Tuula J.
Laihajärven kylätoimikunta
Kommentit