Mari ei antant periks, se läks yöllä ja tul lehmiin kans Laihalle

Kokko Edvardin talo Oronkallion alla 1920-luvulla. Kuva: Raimo K

 

Sodan syttyminen

No oikeastaa siinä oltiin niiku odotuksen kannalla ja ajateltiin, että mitä siinä pitäs nyt tapahtua. Ol vaan semmosta jännittävää oloa, että mie en omalta kohalta oikeastaan osant mitään siihen sanoa. Kuitenkiin yleisesti oltiin sitä mieltä, että sota saattaa syttyä. Sodan varalta varustauduttiin esimerkiksi siten, että lumipukuja tehtiin kyllä - mutt kaasunaamariista mien siit muista, niitä ei varmaan olt - ei ainakaan miun muistissa. Mut sit siellä kerättiin - naiset keräsivät - villoja sieltä kylästä ja ne kehrättiin talkoilla langoiksi ja kudottiin sitte sinne rintamalle niitä sukkia ja lapasia ja siit sellaisia kasvosuojuksia. Kukkaa muut ei olt niin hyvä kehräämään ku Anttilan Mari, se sai rullan nii vällee täyteen ja vahvaa se ol se lankakii siit.

Desanttia siellä ei ollt kyll nähty ja pimennykset tulivat lentopommituksien puolesta. Meilläkin laitettiin pinkopahvista sellaset rullat sitte ja ne laskettii ja sit käytii ulkopuolell tarkastamassa, että näkyykö valoa. Ei saant näkyä yhtää. Mie en tiiä, mistä ne oikein tul kaikki ne määräykset, tulko ne suojeluskunnalta vai tulko ne mistä muualla. Matin Lauri käi kuitenkii siellä kylällä tai siellä määllä - kaikki vintit täyty tyhjentää noista paperiista siis yleensä ja sitte kun tul hävittäjä ja lens sieltä Venäläisenmäen ylitte ja se ampu niitä räjähtäviä luotiaan - siit Matin Lauri komens isännät kaikki tarkastammaan vinttisä, että onk tult sinne osumaa. Mut ei ainakaa siel Venäläisenmäellä olt sillo. Se oli niin kuin lentokoneiden takia se pimennys. Uunissa piti pittää tuli vasta sitte illalla myöhää, ei saant näkyä savua yhtää.

Kylää myös pommitettiin. Sen verran ne aiheuttivat vahinkoa, kun tuolla Typön luona jossakii putosivat pommit sitte, olko ne sit tarkoituksella vai olko ne sit hätälasku tehtynnää niille, mutt Typöllä mänivät ikkunat rikki. Hyö ol ihan joulun alla ja Allin kertomaa ol, ett Anttoon ol pöydän takana istumassa ja sen heitti seinää vasten siit se ilmanpaine. Sit täyty Urpalan kaupasta hakea lasit, mut muuten ei siellä varmaan muissa taloissa olt mitään vahinkoja pommituksista. Mut sit koko - sillon ihan maaliskuun ja helmikuun vaihteessa - ni siit pommittivat meijän kylää oikein kovast sellaasiil palopommiilla, ett kaikki paikat ol täyteen niitä kuoppia ja ne ol varmaan sitä järviä vasten, ku se ol niin aukia - ne luul lentokentäks sitä tai jotain semmosta ol.

Evakkoon lähtö 1940

Talvisotan aikaan helmikuulla tul se määräys, että lapset ja vanhukset on evakuoitava. Ne kerättiin sitte maantienvieriin - sill linja-autotien varteen - ja ne varttuvat siellä sitten viemistä, koska ne sitten vietiin.

Meil ol sitten sellaanen työporukat, jotka jäivät sit sinne karjoja hoitamaan ja muuta sellaista sitte, mut siellä ei oikeestaan sillon päivän aikaan voint liikkua missään, kun ne tuppasivat ampumaan siellä sillä konekivväärillä ja lentokoneella. Yön aikana sitte tehtiin kaikki työt.

Myö oltiin sit Anttilan Ainin kans porukass, myö lypsettiin Monnon lehmiä ja meijän lehmiä sitte. Yön aikana täyty aina toimitella ne asiat. Mut sitt ol niin rauhallista ja yhtenä päivänä ja aurinkoinen nätti ilma, ni myö lähettiin sieltä maanteitse sitte Rytkölle kattomaan postia -jos siellä ois postia. Ei siellä olt, kun iso pino Emäntä-lehtiä. Myö aateltiin, että kun on niin rauhallinen, että myö tullaan sieltä Lammin niemestä sit suoraa Venäläisen mäelle niit suksen jälkiä. Myö oltiin likkeellä rantaa, ni sillon tulkii hävittäjät ja kiertelivät mein päällä, myö oltiin maassa vähän aikaa ja myö päästiin rantaan, sinne Kokon ison kiven kuppeeseen ja sieltä sil kateltiin, jotta miten täältä tapahtuu ja hyvin salavihkaa sieltä päästiin Venäläisen määlle ja sen jälkee myö ei ennää päivällä liikuttu missää.

Mut sitte tuolla viimisinnä aikoinna, ku myö ei tietty ett rintama on niin lähellä ja muuta, niin myö tultiin meiltä sit, myö oltii vähän myöhempää siitte, viimiseks lypsettiin lehmiä. Myö tultiin sieltä Ainin kans pois sieltä meiltä. Oltiin menossa Monnolle. Myö oltiin siinä Sipon riihen luona, ni siellä pellolla olkiin, siellä Sipon navetan takanna, tuo vartio suksiin kanssa ja huusivat tunnussannaa, eikä meillä minkäänlaista tunnussanaa olt. Myö mäntii vähän matkaa siihen riihen luokse, mut Aini ku ol mahottoman arka, se läks suksilla vitomaan niin paljon ku se pääs ja Monnolle päin ja mie jäin siihen siit siihen riihen kohalle ja ne huusiit suomeks, että "tunnussana”. Mut myö aateltiin, että ossaaha se ryssäkii sitä suomia. Mie jäin kuitenkii. Ne tulivat siihen ne miehet sitte. Se partio siihen pellolle siihen tien viereen ja kysyvät siitä (ne ei tienneet, että siellä siviiliä onkaan ennää) sitte, että mitä varten ja mikä ol se toinen kaveri, ne kovast tiukkasivat, ett mikä se ol. Mie sanoin, ett se on mun työkaveri, ett sen löytää tuolt talosta. Ei lähteneet sinne, mutt ne sano sillä viisiin, ett jos mie oisin lähtent, nii hyö ois ampunneet armotta meijät.

1940 evakossa, talvisodan kevät Kaitain pihalla. Kuva: Malla T.

Jatkosodan aikainen lähtö

Se ol miulle vähän erilainen, ku mie olin tuota Harjussa tuolla Virolahella siellä kurssilla. Siellä ol tuota Lottien kursseja, mie olin Lottien muonituskurssilla. Meitä ol siellä sitte Lyijysen Martta ja Kulhilan Aino ja Husun Kerttu. Sitte sillon tulkii se suurhyökkäyksenä Kannakselta ja meijän lopetettiin se homma siellä ja tuota meitähä itketti niin hirviäst, se ol jo totta siit, ett tää ei ennään tää talvisota niin olt ko tää toine jatkosota alko ni tuota. Mie jouduin komennukselle tuonne kirkolle ja siell ampuvat niin mahottomast. Myö oltiin siellä metiis rähmällään vähän päästä. Siellä ol Harjulan Elina sitte meijän kyläsiä ja mie läksin sieltä sitte pois ja meijän olivat lähteneet evakkoon jo. Tuolla Monnolla olivat vielä Mirjami ja Alpo ol muistaaksein sillon lomalla ja ne läksivät siit ja mie läksin niitten kans siitten sit. Sithän myö oltiin siellä Joenpolviissa siitte porukalla. Meijän hevonen sit, mikä ol Koson Einolta ostettu se, joi maijot sitte - taikka ei se viel olt meijän sillo - mut se ol Einon se varsa ja se joi siit kaikkiin kurrit sitte. Kermat kirnuttiin siellä sitte voiks. Kaks viikkoa oltiin siellä sit ja myö taas jouvuttiin siitte komennukselle, ku Eevakii ol jo nii iso, nin Laihalle uuelleen. Myö oltiin siel sitte koko kesä 1944. Oltiin siellä sitte ja tehtiin porukalla niit töitä. Sit ku Anttilan Mari ku kuul Tyllillä, että nyt on Laihalle päässeet, lypsylehmät pit olla mukanna vaan ja sen verran tavaraa kuormassa, mitä yks hevonen veti. Niin Anttilan Marikii läks lehmiin kans, mut sotamiehet käänsivät sen siel takasii ko sit jo menkii se aika umpee ettei sinne saant männä. Mari ei antant periks, se läks yöllä ja tul lehmiin kans Laihalle. Siellä ol koko ajan niiku sota loppu ja siitte vasta läks pois

1940 evakossa, talvisodan kevät Kaitain pihalla. Kuva: Malla T.

Rauhan tulo ja rauhan ehdot

Se ol oikeestaan ihmeellinen tapaus ku talvisota loppu, ku mäntii ulos eikä kuulunt ennää ampumista eikä mittään sen jyrinän perrään, mitä sitä ol ollunna. Sitä ei kyl toiselle osaa kuvata sitä tunnetta, mutt rauhan ehdothan olivat sillon kovat, mut jotenkii se ensimmäinen kerta ni se ei tuntunt sellaaselle, ku ol tietyst nuor, mut ku tul se toinen rauha ja lopullinen ni sitte se jo, sen huomas jo että nyt ei oo kotia ennää. Sen kun ensimmäisen ol kokenut nii sitte toine ol jo tuttua sitä rauhan ehdoista.

Sitten myö lähettiin kesällä 1944 tuon Salmelan Helkan kans meijän pihasta pyörien kans Muurikkalaan päin Laisinkylän kautta. Mie sanoin siit siinnä, että: "hyvästi” niinku kotia. Mut sit mie otin takasii sen. Mie sanoin "eikun näkemiin", ni Helka sano miulle että ”eikun hyvästi" ja se ol tosiaa hyvästi. Helkan kans myö oltiin sillon kesällä nii paljon yhessä ja näil ol kaikenlaisia tarinoita tällä Helkallakkii.

Kun ne käivät Eevan kans kattomassa onko Pirkossa kaura valmista, niin tuota siit näijen piti ottaa sitten sieltä apulainen, sielt Kivelän Mikolta sitten tota sotamies, ettei saa männä yksinää sinne mettiin. Sotamies sano, että hän käyp ensittäin syömässä, mut jätti seinän viereen pyssyn latausvalmiina ja sit jos nää tarviit, ni nää ottaat pyssyn siintä ja käyttäät sitä. Pelkäsivät, kun kissakii män lähelle sitä pyssyä, ettei se vaan laukase. Ei tyttöillä mitää ongelmia olt, sotamies tul syömästä ja käytti nää siellä kauraa kattomassa ja sil viisii.

Uusilla kotiseutumatkoilla Laihajärvellä

Mistäs sitä nyt muistaa kuin monta kertaa, kun sitä on niin monta kertaa tullu käytyä. Mut ensimmäisen kerran mie muistan, kun myö 8 hengen käytiin siellä sillon syksyllä 1989.
Siellä Kuuselan kartanolla juotiin siitten tuon Allin tarjoamat kohvit ja lähettiin sieltä siitten. Jollain tavalla ei tult ves silmään, eikä mikkään, sillon ku pit nähä kaikki niin tarkkaan, enne ku sieltä pois läks. Seuraavan kerran sit ollaan käyty monta kertaa ja ei niistä oikeestaan ennää oo kertomista, mittään erikoista.

Kyllä siellä on kaikki löytyneet, ett ainakii ne paikat, jotka on mäkkiillä ja eivät olleet tasasella maalla. Tasasen maan paikat on hävitetty - ihan kivijalat sekä muut. Mul kyl siel kaikki ihan on nii kivet paikallaa ja kaikki, että kyl sieltä hyväst löytää.

Ensimmäisen kerran ku mie käin Pietariissa taikka Lenigradissa sillon, ni se män vielä vanhaa tietä se maantie siintä Kivikon mäestä sinne kirkolle ja Koson sillalle päin. Ne puut ja kaikki - ne ol niin niinkun ne ol sillon, ku myö lähettiin sieltä pois viimesen kerran – ni ihan samanlaisia. Nyt ko se uusi tie on tullut, ni nyt on muuttuneet vähä jo paikat erilailla.
Mie en osaa oikein sanoa minkälaiset ne tunnelmat olivat, ett siin ol jotakii sellast niinku leppoisaa oloa. Muuta sellaista niinku mie en osaa yhtään - ett ei miua järkyttänt mitenkää se - miul ol jotenkii mielikuvituksessa se, sen ensimmäisen Lenigraatin reissun jälkeen, ku mie näin sen kylän niin nättinä, vihreänä - pellot ol kaikki sillon vihreät. Se ol kesäkuuta, kun käytiin siellä, niin mielikuva ol jo siitä kylästä sellaanen, että siel ei olt ennää minkäälaist rakennusta ja eloa.

(Laihajärven kylätoimikunta. Lahjan haastattelu Artjärvellä 1.12.1994)