Pane pyhävaatteet päälle ja lähetää ristittelemää

Sivin Lahjan muisteloita osa 2/1996

Kylän elämästä

Miten vapaa-aikaa vietettiin? Missä nuoret kokoontuivat ja tapasivat toisiaan?
No kesän aikana olivat huvit siellä lavalla ja päivän aikana. Kesän aikaan ne huvit olivat siellä urheilukentällä, nuoria kävi ja sit toiset harrastivat korttipeliä, siell ol Osuuskaupan kankaalla, Oron määllä ja missä milloonkiin. 

Talven aikaan usein ol tuolla Anttilassa, sitten miehet kokoontuivat siellä haastelemmaan ja posti ku tul sinne - ni se ol aina sillon, ku tul joka ilta posti - ni siellä Anttilas se kokoontuminen. Mut tuota sitte sillo alkujaan, ku miekii muistan, ni ei tult posti ku kaksi kertaa, kolme kertaa viikossa, ni sillo aina siellä siit. 

Sitte käivät kästyön kaans naiset naapurissa iltaa istumassa ja möriäisiä aina, ko ei viel raattiint tulta laittaa lamppuu, ni sitte istuttii ja tarinoitii siit. Puhuttii karjalaisia kaaskuja sitte, mikä millonkii kummittel missäkii ja sen sellaisia. Tälläviisiin sitte vietettiin sitä aikaa siitte, vähä yhessä ja toises paikas sitte.

Käytiinkö vapaa-aikana naapurikylissä, vai vietettiinkö sitä vapaa-aikaa vain omalla kylällä?
No se oli melkein niinku omalla kylällä. Mie en siihe aikaa vielä muista, että nuoret ois käyneet toisiissaan. Muuta ku jos ol jotakii nurkkatanssia ja sellaisia, niit nyt ol kylässä joskus siellä sun täällä, ni sillon siellä siit kokoontuvat naapurkylän nuoret ja sellaiset. Nuorten kokoontuessa taisi olla joskus kylätappelujakin. Niitähän siel vissiin ol, ku mie ainakii pelkäsin humalaisia sekä tappeluja aina. Kun Matin Laurin ja Airin häät olivat, ni sitte mie en uskaltant männä. Niitä tanssittiin - niitä häitä - enstäin Anttilassa ja sen jälkee sitte, ku ihmiset mänivät välillä iltatöille, ni sit sen jälkee olivat sitte siellä lavalla, siellä Typön luona kankaalla sit ne jatkotanssit. Mie mänin äitin kans sitte sinne Anttilaan, sielt olivat jo sillo ne tanssit loppuneet sillon päivällä, mut tuota siellä vielä rähis jotakii humalaisia, siellä saunan luona, ni sillon minua vietiin kottiin. 

Häätavoista

Kuuloitukset ja miten niitä juhlittiin?
Sit piettiin kalasseja aina ja tanssivat sitte. Anttilassaha se melkein ol se tanssiin pitopaikka. Anttilan Siirin ja Jokimies Einon kalassit mie muistan, viimiset mitä oli. Myö oltiin sellaset kymmenen kahen puolen ikäsiä sillon. Lyijysellä olivat vielä sitten kumpakii veljes, yhessä asuvat. Myö siellä pienet tytöt ja en mie poikiista muista olko niitä, mutt meit ol siellä porukka. Myö sitte piettiin siellä niitä kalasseja. Ikkunan takanna Anttilas käytii aina kattomassa, mikä kappale on milloonkii soitettavana ja sitä myö ain sit tanssittiin. Seuraavaan sit ikkunast kurkistamassa ja ... Tällaisia muistoja siintä siit, muuta mie en muista niistä kalassiista, enkä aikasempiista kalassiista.

Jos sulhanen ol sellainen kästyöihminen, nin se tek huonekalut ite. Valmisti jo sinä aikana kun olivat kihloissa. Morsian kuto kankaita. Sille morsiamelle ol varattu jo pienestä tytöstä saakka orsikkoa sinne aitan orrelle. Kellä ei olt oikee siit omast takkaa, ni ne käiväät sit kerroossa - morsian ja kaaso - sitte morsiamelle villoja ja pellavia. Sitte morsian kuto. Morsiamel ol useasti, aina jos ol palvelija, ni sillä ol aina siin talossa pellavaista kasvamassa. Se sai itelleen siit niitä pellavia. 

Meijän naapurissa siin Kokolla ol Juskan Aliina siitte piikana. Sitten myö oltiin Einon kans sellaisia pieniä siit. Alinalla ol sitte erlaista pellavaista ja Kokolla ol erlaista. Ne sylkyt ol siitte Kokon riihessä kuivamassa ja toiset ol toisella puolella lattiaa ja toiset toisella puolella lattiaa. Myö Einon kans käytii sotkemassa ne ja siitähä tulkii oikee hirvee sanominen sitte, ku sylkyt sotkettii. En mie vissii selkää saant siitä sitte. Tällasia sit ol näitä sitte. Aina saivat sit nii paljo kokkoo, ne sellaset jollaisel ei olt ommaa maata, ett pääsivät naimisii ja tämmosiä sitte.

Vihkiminen
Useimmast se tapahtu - ei kirkossa vaan - pappilas. Sitte mie muistan, ku miun Evert-setä ja Hermannin Miina, Venäläisen Miina, vihittiin. Ne vihittiin siellä Hermannin kartanolla. Se ol sillon 1927 tai jottain siinä, mitähän nyt ol. Mie olin sellain pien tyttö, se jäi miulta sit mieleen, kun siellä ne olivat ne vihkiäiset. Mut usiammast ol sillä viisiin, että ne ol kirkolla. Ei kirkossakkaa, harvemmin sieltä meijän kylästä kirkossa käytiin vihillä. Sulhaset ja morsiamet käivät hevosen kans ja hevonen siihe aikaan ol kulkuväline - eihä sitä vielä autoa olt monellakaan, jotka oisivat käyneet. Sieltä sit tultiin pois häätalloon ja sit anoppi kuletti aina sitte käskynkässä morsiammen sitte sinne - ol portilla vastassa - ja vei sinne.

Monnollakkii ol sellaine tarina, ku Iivar-setä ol hitas, ni Iivar-setä ei kerint perästä. Vaikka ol vakkoittanneet sitte, et pittää rinnakkai kävellä. Kun tuota tulloot Monnon portille, ni mamma ol vastassa siellä ja ko se ol joutusa, se kaalas Olkan kynkästä kiinni ja tuota vei rapun ettee. Iivar-setä kävellä harppo sitte perästä harvaksee; ei kuuluneet muistutukset, että rinnakkai pittää kävellä. 

Monto Olga ja Iivar. Kuva: Raimo K.

Häälahjoista mie en oikeestaa tiiä mittää, niistä aikasempiista häälahjoista. Joku vissii voi antaa jotakii rahhaa tai jotain tavaraa ja sellaisia. Mut että yleistä häälahjakeräystä ei olt ennen sotia miun muistissa sitte. Sillonhan ne ol ne häät, mie muistan, kun tuo Lyijysen Alina kerto, ett hään ol miun äitin ja isän häissä. Niit tanssittiin siit kaks päivää. Hyö sitte Matin Saima, hän ol piikana Matilla ja Matin Saiman kans siitte hyö pääsivät - Saima ol sellaneen nuor tyttö - ni hän ol niiku esliinana sitte Saimalle. Hyö pääsiit sitte seuraavana päivännäkkii, vaik hää oi piika, ni sinne. Hanna silitti hänelle vielä hammeenkii. Se ol harvinaista siihe aikaa, ett palvelijaa sillä viisii koheltii siitte.

Häiden kuokkavieraat toivottivaat toisissa paikoissa tervetulleiks. Äiti sano, että jossakii siellä Pernassa ku ol häät, ni sitte siel ol kovast sitte kielletty kuokkavieraan tulo. Sit kaks Urpalan poikaa sit vanhanaikasia - Pehmosen Anttoon vai mikä se ol toine ja mie en sit toista nimiä muista - ni ne olivat tulleet ja kuokkimaan sinne. Menivät sitte syömään sinne, se ol läksiäistalo vissiin, ku siel ol niit lihalohkoja ni - ni tuota ne olit pöyvän ääres syömässä. Ni emäntä tullee ja sannoo, jot ois noita lohonpulleroita olt jokaisella kotonnakkii. Ni sillon pojat pistivät perunat suustakkii vielä lautaselle ja läksivät pois. Kyll kuokkavieraita siel ol, mut niihen kanssa tais tulla tappeluu sit, ku ne käi laittamaa niitä kuokkavieraita pois - ni kaikki ei lähteneetkää sovinnolla. Jos ol vaikka tyttöystäviä vielä siellä samassa kyläs tai jottakii muuta, ni tällaista sitte ol. Ei yleensä häävieraat keskenään tapelleet, mut se ol justiin ne kuokkavieraat, jotka sit niitä (tappeluja) aiheutti, ku niitä ajettiin pois. Ja ol vähän tyttökaunaa sitte ja sun muuta sellaista, ni niihen välillä tahto tulla tappelu, mut ei varmast mitenkää suuremmite verissäpäin tapelleet. Ei ollu ainakaa kertomuksia kansankielelläkää.

Morsiamen läksiäiset ol sillon ensittäi, ne ol sitte aamupäivällä ne läksiäiset. Sit iltapäivällä ol häät. Sitte se morsian läks niist läksiäisiistä ja se ei ennää sit kottiin asettunt. Mut mie en tiiä, missä vaiheessa piettiin tupakaisia; miul just juohtu mieleen, että piettiin tupakaisia. Missä vaiheessa ne tupakaiset olivat niillä sulhasella ja morsiamella?

Oljamissa 
Morsian taikka nuorikko läks oljamiin ommaan kottiin. Se ol aina se kaks ja kolme viikkoa se määrä sitte. Sinä aikana sitte se sai tehä, sitte se nuorikko, siellä kotonna käsitöitää - vanhassa kotonna - käsitöitä ja muuta. Kuka sitte vietti sen aikasa mittenkii. Mutta se sai olla niinku siellä siit sen. Sillo alkuvuosiinna sai olla pitempää, mut sitte ku ol pitempää jo naimisiis ollunnaa, ni sit se aina lyhenty se aika. En tiiä mistä syystä se aika lyhenty sit, mut tuota näin ol siit, sitä saatto loppua siit ihan kokonaakii. Ku äiti ja isä olivat kuolleet tai jotaki sillee, ni silt loppu se oljamiis olo aina kohaltaan siitte.

Lapset

Lasten kastaminen
Se ol useimmas tapauksessa, että kastaminen tapahtu kotonna. Taikka siit, jos kylässä ol kyläluku, taikka ol jotkuut saarnat tai mitkä, ni sitte - sillä samalla reissulla pappi käi kastamassa aina. Ja siel ol aina sitte usiamp laps sitte kylästä.

Tällainen vanha tarina on, ku äiti kerto, ett tuota Tahvon Anni ja Tahvo olivat - asuvat - Haapaniemellä ja niille synty sit Mari-tytär. Sit tuota Koson Anttia ja Annua ol sille pyyvetty kummiks. Siel ol sitte Monnolla, Monnon Eerolla ja sillä mikä hänen emännän nimi ol, siel ol siit se Amalia-tytär saman aikasest syntynt. Ja Eero hak sille pappia sit kottii, sille Amalialle. Koson Antti ku tul metästä puukuorman kans, se näk että pappia viep Monnon Eero. Se otti ja muutti hevosen toisen reen etteen. Sano Annulle, että ”pane pyhävaatteet päälle ja lähetää ristittelemää”. Ne mänivät hakemaa sitä Maria siit Haapaniemeltä sitte kasteelle sinne Monnolle. Se Monnon Eero ko ol sellanen ylipiä, se ei sit sanont, ku ol sellanen köyhä laps sit siellä, mökkiläisen laps. Se ei ois virkkantkaa sille, mut Koson Antti ei antant periks. Se otti ja vei sen Marin sitte, sen Annun kans, sinne. Ne kun läksivät Haapaniemeltä, mökiltä, ni siitte Tahvon Anni seuras niihen lähtöä sieltä. Ne seisattivat Rainion luokse hevosen ja sitte. No se män rapulle kuulemaan, että mitä asiaa. Net huusivat sieltä, ett ”mikä tälle lapselle pannaa nimeks”, niil ol nii kiire - ett niil ei olt aika kysyä sitä - ni Anni ku huus sieltä, ett ”pankaa vaikka Mari”. Sill ei muuta nimiä oltkaa, ku se Mari siit. Silläviisii siit tui sit se laps kastettua, se Mari sillon.

Tällä viisiin sitte ne, sellaisiissa yhteisissä saarnoissa ja sellaisissa, kastovat niitä lapsia talven aikana etenkii. Sillon ol vaikia lähtiä viemään lapsia, jos ei kellä olt hevosta ja ol kylmät kyyvit ja muut semmoset, ni harvassa tapauksessa kirkolla käyttivät. Kyll se kylässä tapahtu, omassa kylässä, se kastamine. 

Lyijysen Väinön ja Alinan suurperhe uuden kodin pihalla Säkkijärven Laihajärvellä. 

Vasemmalla Tahvo, vanhemmat Väinö ja Alina, edessä perheen nuorimmainen Heikki, 

Jouko, Kerttu ja Sirkka, edessä Martta. Miestä oikealla ei ole tunnistettu. Perheen Helvi-tytär oli menehtynyt 7 kuukauden iässä. 

Perheiden koko

Se ol meijän kyläs kyll aika, ettei siel niin hirviän mones perheessä paljon lapsia olt. Olhan siel sellaisia perheitä siitte, että ol kuus lasta, seittemä ja kaheksan lastakii, mutta ne ol harvinaisia meijän kyIässä, ne sellaiseet, miun aikana. Mut siitte saatto olla sellaisia, ett ol seittemän veljestä ja monta muutakin. Kujalassakkii aikanaan on olt seittemän veljestä, niitä niinkun Jaakon isä ja ne setät siellä. Ei siellä miun mielestä ihan mahottoman suuria perheitä olt, siihen neljään melkein siitte jäi se.

Lapsen syntymä, missä synnytettiin?
Kotonna suurimmaks osaks synnytettiin. Hevosellahan se ol haettava kätilö - kun siihen aikaan ei muuta kyytivehettä olt - kyll ne melkee vissii kotonna olivat suurimmaks osaks. Sitte ne alko jo niiku vähä enne sotia muuttua sillä viisiin, että ne Viipuriin mänivätte jo sitte laitokselle ja muut. Suurin osa ol vissii kotonna synnyttäjiä. Kyl siel kyläl vissii ol joku ihminen, joka haettiin sillon, kun ei kätilöä haettu. Mutt kyll se melkeen kätilö haettiin jo siit, ku mie muistan. Kyll siel joitakiin ol, mut mie en osaa nimetä kettää, kuka siel olis olt sellain. Ne ol niin paljo vanhempii asioit. Lapsikuolleisuus ei olt suur sillo, ku mie muistan, ei olt oikeen paljon sellaisia. Sitä ennen, mitä nyt vanhat kertoovatten. Se ol siihe aikaan, se ol se lapsikuolleisuus aika suur. Mutt miun ikäsiistä ei ennää siit. Ei siel olt kehitysvammasiakaan kyllä sitten, niiku nykyään on. 

Hautajaiset

Ennen aikaan, mitä mie muistan, arkkukiin valmistettiin vielä kotona. Taikka siellä joku kyläläinen sen sitte valmisti. Sillä viikolla sitte, kun ne hautajaiset – pyhän yleens aina - olivat, ni sitte taloissa leivottiin. Jos piettiin isot hautajaiset, ni tuota aina sitte, pitemp aika siihe valmistamissee oli. Sitte siitä ku ne läksivät hautaa viemää, ni sit ol aina, jos ol pidetty ihminen kylässä, ni aina pitemp hevosrivi ol saatolla; saattamassa sitä hautaa siit ja tuota. Ruumista ylennsä katottiin siit arkus sillon aamulla, kun lähettiin sinne kirkolle viemään sitä taikka hautausmaalle. Kotonna se ruumis säilytettiin ja se ol aina aitta siitte, joss ol taikka jos ol riihessä. 

Arkun oli valmistanut Viljo Pönkä. Kuva: Malla T.

Isä kerto sitte vanhaa tarinaa, kun hään ol pikkupoika vielä Monnolla. Jokahisen pit päästä siitte tuon lampun ääreen ja hänellä ei oltkaan sitte renkkua - taikka sitä tuolia - missä istua. Hänen setä ol riihen parsiissa vainaana - kuolleena - ja tuota riihessä ol yks renkku. Ni hän läks hakemaa sitä renkkua sieltä pimiällä, eikä häntä pelottant yhtää - setä ol siellä.

Sitte ol sellaan tarina, että yks isäntä ol markkinoilla ja sillä välil ol kuolt vanha täti sitte. Kun rotat kuulemma ovat sellasia, jotka niiku ruumista vainoavat, ni tota se täti ol laitettu köysiin päälle heinälatoon siitte sinne ylös riippumaa. Isäntä ko tul markkinoilta, ni se ei tietänt, että täti on kuollut. Se män ottamaa hevoselle sieltä heinälavosta heiniä pimiän päin. Ni se sano, että siel ol joku, joka otti häntä sylin kiinni. Hän ku otti ja tyrkkäs sen. Toiset sano, että se on vanha täti. Ku menivät kattomaan, ni vanha täti ol suullaa siellä heinäkasas - siitte se ruumis siellä. Tällasia vanhoja tarinoita niistä siitten.

Toisethan pelkäsivät kuolleita siit nii hurjast, ei sitä kuolemaa vissii, mutta toisia ol niin arkoja. Kertovat sit, Hämäläisen Auliskii sano, ett hään ei kattont kahta kertaa perrää, ku hää kuul että on kylässä vainaas - hään män nii kovasti pimiällä, ko jalkoista pääs karkuun aina. 

Sit ol sellain vanha tarina, ko ol arkuntekijä talossa ja sit ol räätäli - joka tek vissii sille vainaalle sit vaatteita. Se ol talven aikaa ja se vainas ol jäässä ja se pit tuua sit sulamaa uunin päälle. Siel ol sit päreitä siellä uunin päällä, minkä päälle se vainaa ol laitettu. Seko alko sulamaan, ni tuota, se rupes liikkumaan sitte niitten pärrein päällä. Siltä käänty jalka siit jo alaspäi. Räätäl kun ol arka tunnetust, ni se näk, että tuota nyt se rupiaa kummittelemaan. Se sano, ett nyt se tuloo ja se hyppäs pöyvvältä ja painu ulos. Ja arkuntekijä painu sit perästä. Kun tulivat takasiin, ni ei siel sen kummempaa olt, ku tuota se ol vaan jalka taipununna. Sit ol vähän aikaa taas aikaa. Se rupes sulamaan ja se rupes liukumaan se ruumis sieltä kaik pärepäivineen -sieltä uunin päältä alas. Nin sillon taas räätäl hyppäs sieltä pöyvvän takanta ja sano, et nyt se tulloo. Ja kirstun tekijä perästä. Taas kun mänivät kattomaan, ni se ol valununnaa siihen uunia vasten, niihen pärreihen kans, pystyy se vainas. Ei siel sen kummempaa kummitusta olt. Mut ku räätäl ol nii arka -se pelkäs ja pelotti ne toisetkii viel. Tällaisen vanhan tarinan ovat kertoneet vanhat ihmiset.

(Laihajärven kylätoimikunta. Lahjan haastattelu Artjärvellä 1.12.1994)