Kotikylä Säkkijärvellä - Laihajärveläiset Karjalasta blogin postaus nro 100

Jaakko Jarvan esitelmä entisestä elämästä 

Artjärven Vuorenmäen Laihajärvipäivässä elokuussa 2017. Julkaistu Säkkijärvi-lehdessä lokakuussa 2017.

Hyvät ja rakkaat laihajärveläiset! 

Nyt on entisellä toimittajalla vaikea paikka. Tulla tänne esitelmöimään entisestä elämästä. Yritän nyt kertoa lapsen perspektiivistä, mitä meidän kylän puolelta muistan. Älkää sentään nukkuko!

 

Ensin kyllä pitää palauttaa mieliin kaikille, varsinkin nuoremmille, että rakas kotikylämme Laihajärvi pitäytyi Viipuri-Helsinki -valtaväylän varteen. Maantiestä avautuivat avarat kylänäkymät. Kotikylän viljelysmaat olivat entistä Suomenlahden rantamaata ja enimmäkseen tasaisia. Kylän väestä valtaosa sai elantonsa maanviljelyksestä. Laihajärven noin 95 talossa oli paljon lapsirikkaita perheitä. Lasten varttuessa tarjosivat talot töitä pikkutalojen väelle. Ylipäätään ihmiset olivat tyytyväisiä, kun ennen sotia ihmiset eivät osanneet ollakaan perin vaateliaita.

 

Laihajärven kansansivistys oli hyvällä mallilla. Vapaa järjestötyö kukoisti muun muassa nuoriso-, urheiluseura- ja laulukuorotoiminnassa, samaten martta- ja vapaapalokuntatyössä. Niin oli pyrkimys myös ammattipätevyyteen. Jo 1900-luvun alkukymmenenä järjestettiin kylässä karjanhoito-, puutarhanhoito- ja käsityökursseja. Peltopinta-alaltaan etupäässä viennille tiloille ruvettiin jo vuosisadan alussa teettämään monenlaisia suunnitelmia peltojen lannoituksesta alkaen ja paikallisen osuuskaupan luottosuhteella. Lypsykarjaa ja työhevosia jalostettiin. Kylässä oli useita yhteistoimintoja, osuuskauppaa ja puimakoneosuuskuntia myöten. 

1930-luvun alussa. Karjanhoitokurssi Laihajärvellä.
Takana vas Hyypiä Martta, Ollikka Hanna, Monto Tyyne, Hovi Aino. Alhaalla vas tuntematon, Hovi Emma, Monto Hilma ja Koso Alma. Kuva: Antti H.

 

Talvisin laajat metsät tarjosivat lisäansiomahdollisuuksia, hakkuu- ja ajomiehille puutavaraa ajettiin Suomenlahden rantaan, jolle ei ollutkaan matkaa kuin kymmenkunta kilometriä. Naisväki askaroi talvet pirteissä kehräten ja kutoen. Karjanhoidon välillä villasta ja pellavasta kerättiin lankaa kudontoihin ja neulomiseen.

 

Sota katkaisi yhtäkkiä kaiken kehityksen ja väki häädettiin kahdesti evakkopolulle. Tänä päivänä rajavyöhykkeen kylässä kuuden kilometrin päässä valtakuntien rajasta ei ole jäljellä asumusten asumusta. Laihajärvellä vielä neuvostovallan aikana käyskennellyt 500-päinen sovhoosin lypsykarja on hävinnyt paimenineen ja lypsäjineen. Jo 1950-luvulla kylän talot kuulemma purettiin ja vietiin ties minne. Hiihtoliiton pomo Matti Talsi kertoi minulle Salpausselän kisoissa, että ”teidän peltoja salaojitetaan”. Hän joutui ajamaan kylämme ohi vanhaa maantietä muun muassa Kaukolovan kisoihin Neuvostoliittoon.

Karjaa Laihajärven pellolla. Kuva laihalaisten kotiseutumatkalta vuonna 1991.

 

Mutta lapsuuteen! 

Muistan syntymäpaikastani Kujalasta, miten varstojen kolina kuului syksyisin, kun riihestä tuotuja rukiita puitiin. Puimakoneen käyttäjäksi tullut kylän lokomomobiili oli meille lapsille huipputapaus. Kun Aholaan muutettiin 1937, oli meillä yhteiset riihi- ja puimatilat koneineen Mutrun Matin kanssa; asui maantien toisella puolella. Oli se vaan työvoimaa sitova homma kun 1930-luvun puolivälin paikkeilla kaura leikattiin sirpillä. 

Tuohon aikaan talvisodan alla. Olin korjaamassa ruista pelloilta ja opin tekemään lyhteitä Sakastin pellolla Amannan lähellä. Jo koulusta päästyä kylän läpi käveltyä piti päästä vielä Suurellesuolle ”nappulaherraksi” eli tappeja seipäisiin. Tuli päivässä kilometrejä. 

 

Suurensuon kuivatus oli aikoinaan suururakka lapiopelillä. Siellä oli kylän taloilla vissiin kaikilla oma palstansa. Se oli oikea kaura-aitta. Kyykäärmeitä oli, mutta ei me niitä pelätty. Heinähäkkejä korjuussa tallattiin ja ladossa heiniä. Kujalan remontissa en tykännyt, kun Pöngän Ville lauloi joka aamu: ”Jaakko-poika se taitaa kakkia housuun ja paitaan!”

Suurensuon ”kaura-aittaan” jouduttiin tekemään kylvöt kirren eli roudan päälle. Hevosilla oli suokengät jalassa, etteivät uppoaisi. Meilläkin alkoi salaojitus hyvissä ajoin ennen talvisotaa. Taisivat Suurensuon avo-ojatkin putkittaa puuputkilla ja kotipeltoja tiiliputkilla. Se oli lapsesta ihmeellistä, kun kapeassa ojassa lapiomiehet työskentelemään. Nyt niillä on koneet!

 

Niitä peltoja jouduttiin Karjalaan takaisin pääsyn jälkeen tasoittelemaan, kun meillä Lamminmäen pellossa oli pari hehtaaria korkeita tomaattipenkkejä. Toisella puolen kylää oli ruista. Venäläiset vangit olivat niitä Pukin riihellä puimassa talvella ja sekös meitä kiinnosti. Venäläiset vangit keräsivät talvella Roiskon pellolta ojan pientareelta pajuja koriaineksiksi. 

 

Kotiinpääsyn jälkeen 1941 lumi tuli jo 10. lokakuuta sulaan maahan. Kun perunat ja heinät olivat vielä Artjärven pika-asutustilalla, kerättiin perunaa venäläisten istuttamista penkeistä. Kotiin paluun jälkeen oli taloissa poltettu rikkiä desinfioinnin vuoksi, mutta silti luteista, kirpusta ja täistä ei ollut pulaa. Syksyn pellavaloukutusten jälkeisten päistäreiden poltto pimeässä oli hienoa. Tuhkassa paistuivat nauriit. 

 

Vanhana hyvänä aikana Kujalassa näki kaikenlaista. Isä-Hugo oli karjamies ja hänen veljensä Eino hevosmies. Lehmien ja hevosten astutukset olivat jokapäiväisiä näkyjä. Ei niitä ihmetelty. Uutelan Oskarin kanssa piti olla syksyisin karsinassa siantapossa ja vispata verta hyviä verilettuja varten. 

 

Kanat olivat talossa irrallaan ja nurmikoilla kanankakka pursusi varpaiden välistä, joskus. Kananpesien etsintä heinäladoista ja muualta oli lapselle mielenkiintoista puuhaa. Kalastettiin lammella muulloinkin, kun kutuaikaan ja sinne jäivät katiskat järveen 1944. 

 

Eino Jarva hoiti kylän oria, Koroa, ja vedonlyönnin seurauksena hänen hän toi oriin leveistä Kujalan ovista yksi iltaa avaraan tupaan. Vaikka isä oli karjamies, kyllä hän oli hevosmieskin; oli hevosystäväin seuran johtokunnassa ja meillä Aholassa kokoustivat ja olipa meillä pihassa ennen talvisotaa tamma- ja varsanäyttelytkin. 

14.4.1938 Maakansa lehdessä Laihajärven Hevosystäväinseuran ilmoitus

Joulukirkossa käytiin jo Kujalan aikoina ja kilpaa ajoivat kotiin. Kyllä Sessa, hyvä työhevonen, jälkeläisilleen aina pärjäsi. Kirkossa kiinnostivat kirkkaat valot, mutteivät saarnat. Einon kanssa kävimme Serkku-tammalla kilpa-ajoissakin hänen haavoituttuaan sodassa ja kyllä tamma juoksi. He asuivat meillä Aholassa, kun heidän talonsa oli palannut talvisodassa. Einon vaimo Helvi asui meillä koko ajan. Muuten hän on kohta 103-vuotias ja muistan, kun heikkonäköinen ja vanha Kivikon Mari kävi meillä ja luuli Helviä minuksi todeten, että ”sinusta on tullut jo suuri poika!” 

 

1930-luvulla pyhää kunnioitettiin ja pukeuduttiin hyvin vaatteisiin. Kylän miehillä oli muistini mukaan solmioita kaulassa, kun kokoonnuttiin pihanurmikolle makoilemaan ja lepietsimään eli haastelemaan niitä näitä kuulumisia. Ei ollut kiirettä mihinkään, nautittiin yhdessäolosta. Nyt ei ole enää moisesta puhettakaan!

 

Kokoontumiset ja haastelut pitkinä syys- ja talvi-iltoina taloissa olivat suosittuja eikä lapselta yöunikaan mennyt murha- ja kummitusjutuista. Meilläkin naapurit tulivat turisemaan ja kuuntelemaan isän Aholaan hankkimaa Saba-radiota. Ja lapset tulivat Markus-sedän kuulolle. Kyläpiipahtamiset omassa kyläosassa ja toisella puolellakin kylän olivat yleisiä.

 

Kummasti jotain tarjottavaa löytyi aina emänniltä. Kujala oli vissiin vieraanvarainen talo, koskapa mamma Eeva-Stiina antoi aina kulkureille ruokaa ja yösijaa. Kerran saksalainen, varmaan hampurilainen vakoilija, tuli ja pyysi nälkäänsä leipää. Mamma teki kinkkuvoileipää, mutta me pikkupojat nähtiin, kun mies viskasi lähtiessään leivät ruusupuskaan. Meillä Aholassa yöpyi latvialaisia matkalaisia tyytyväisenä heinäladossa ja antoivat kolikoita. 

Pyhäaamun rauhaa Laihajärvellä Paavoin Matin talon pihalla 1930-luvulla.
Vasemmalta Monto Väinö, Rokka Arvo, Monto Matti isäntä, Monto Viljo, Jarva Hugo selin.
Rokka ja Jarva talon vävyjä. Kuvaaja Erkki Montonen Viipuri/Kuva Jaska

Kujalassa oli postikin ja seipään nokasta postiauto nappasi lähtevän postisäkin. Sittemmin posti oli Rytköllä ja sota-aikana Mitikan Miinalla lähellä osuuskauppaa. Usein oli posti myöhässä, mutta jalkaisin tai potkukelkalla poika toi tärkeän postin kotiin.

 

Jarvan pojilla, Einolla hanuri ja Antilla viulu, oli oma tanssiorkesteri ja rumpalina Laisniemestä Alpo Mäkelä. Opin Kujalan tuvan harjoituksissa korvakuulolta kaikki ajan iskelmät Vanhan kartanon kehräävää rukkia myöten.

 

Lie ollut 1936 musta joulu, kun äiti-Aino ja isä-Hugo veivät minut kieseillä tutustumaan kylän koulun kuusijuhlaan. Juhlavaa oli. Oma koulutie alkoi 1938 supistetussa koulussa. Vaikeuksia oli oppia edes tavaamaan. Rauhallinen isä kaiveli jo remeliä yhtenä syksyisenä ukonilmailtana Aholassa. 

 

Artjärvellä syntynyt Alma Vilamaa oli hyvä opettaja ja sai kurin pysymään. Ei ollut koulukiusaamista, kuten nykyään. Sota aikana Herran Iivarin talossa rauhan ajan opettaja pänttäsi meille sivistystä. Välitunneilla pelattiin neljää maalia ja milloin mitäkin. Siirrettiin ketjussa halkoja liiteriin ja talvella hiihdettiin kilpaa. Pyyhekumi oli arvokas palkinto. 

 

Sota-aikana tuli muotiin koulukeittolatouhu ja Kuntun Katri teki lämmintä ruokaa entisten leipä-maitopullon täydennykseksi. 

En malta olla mainitsematta yhtä kohokohtaa. Oltiin talvisodan jälkeen tultu Satakunnasta Merikarvian-Noormarkun suunnalta norkoilemaan Virojoelle Helvi ja Arvo Rokalle kotiin pääsyä. Kävin rästiluokan, alakoulu-kakkosen Virojoella ja yläkoulun ykkösen, kun saatiin pika-asutustila Artjärveltä, niin pääsin luokalta ennen aikojaan, kun isän piti päästä touontekoon. Kun päästiin 1941 kotiin Laihajärvelle, minut kutsuttiin Virojoen kouluun kunniavieraaksi. Sain lahjoja, muun muassa muovailuvahat, ja olin ylpeä. Sota-aikana saatiin Väärämäen Ellin kanssa laulaa kaikissa juhlissa duona, yksinkin Mä vartiossa seison...

 

Olin ainekirjoituksessa kohtalainen, mutta kaunokirjoitus oli surkea. Mutta siitähän tuo ura urkeni jopa lehtimieheksi. Eipä silti, olihan sitä jo suvussa, kun Hyypiän Toivo oli toimittaja. Olin sarjakuvafani ja naapurissakin aika kului nopeasti sarjakuvia tutkiessa. Ja tulihan niitä lehtiä meillekin, kun isä oli Yhtyneiden Kuvalehtien asiamies. Kirjoittelin Anni Swanin toimittamaan Sirkka-lehteen sota-aikana nimimerkillä ”Jermu”. Kaikkea piti lukea jopa pörssikursseja. Alle kymmenvuotiaana tuli Maakansaa ja Karjalaa plus Maaseudun tulevaisuutta. Isä tilasi pojalle Uuden Suomen, kun Helsingin sanomat oli hänen mielestään maataloudelle vihamielinen. Seurasin lehdestä, miten Suur-Suomea tehtiin. Ostin Itä-Karjalan kartankin, josta näin rintaman etenemisen.

 

Matti-serkun kanssa oli ollut kauppahommaa jo 1930-luvulla, kun hän käski minut huutelemaan Laihajärven lavalle tansseihin pyörähteleville, että ”limonaatia”. Joulukorttikaupalla olin Matin kanssa suksilla viisivuotiaana. Oltiin menossa isoisälle, mutta Harjulan jälkeen meni kauppiaalta kakka pöksyyn. Isoäiti Amanda putsasi kakat ja paistoi lettuja. Sota-aikanakin kauppasin naapureille joululehtiä ja -kortteja, eivät kehdanneet olla tilaamatta. Sain kustantajalta palkintojakin kaupoista. 

 

Joulu oli vuoden kohokohtia. Kujalassa sitä juhli monta perhekuntaa. Olin viisivuotias, kun serkkuni Kertun kanssa tunnustelimme kuusen katveessa kuka on joulupukki. Näimme, että ne olivat vanhimman Arvi-serkun kädet. Hän kuoli taannoin liikennöitsijän Oulussa, yli 95-vuotiaana. Usko pukkiin oli vahva, vaikka näin isä tekemien suksien tulleen pukinkontista. Mutrun Matti se mukava pukki olikin.

 

Kävin harva se päivä Mutrulla ja pukki opetti kortinpeluun. Korttia piti pelata Harjulan Elinan kanssa kammarissa, jotta vanhemmat saivat rauhassa jutella. Mustaa Pekkaa ja Hullunkurista perhettä pelattiin. 

 

Isä oli VPK:n pää ja myös urheiluhommissa mukana. Pääsin jo pienenä katsomaan Latakankankaalle, miten muun muassa Hyypiät juoksivat ja miten juhannuskokko paloi Lyijysen maalla juhannusyön tanssiaisissa. Isä makseli palkkioita muun muassa Viljo Vesteriselle ja Georg Malmstenille. Hän tilasi Viipurista Papulan tehtaalta virvokkeita ja Pohjola-Koitolta karamelleja ja milloin mitäkin.

 

Paimenpoika-Matti siivellä oppi kauppamieheksi; oli sota-aikana meillä talonmiehenä isän oltua sodassa. Hänestä äityi liikennöitsijä Ouluun. Ja tuo urheilu- ja tanssiharrastus tarttui poikaakin tänne Artjärvelle Suomen parhain urheilijoin ja orkesterein. 

 

Vuonna 1936 oli kovia ukonilmoja. Oltiin Kujalassa Antin vaatturikamarissa illansuussa. Palvelija Vieno katsoo ikkunasta Vuorelaan päin todeten tulevan kovan ukonilman. Pallosalama iski ikkunaan tekemästä reiästä. Vieno meni tainnoksiin, mutta kenellekään ei sattunut kummempaa. Samaan aikaan pari naapurin miestä oli tekemässä Kujalassa kuivuria salaman pyöritellessä heitä ruumenissa. Vuorelan Irja meinasi menettää salamasta näkönsä. Viikon ukkosaalto huipentui pyhäyöhön, kun minulle tuli kuumuudesta synnyinkamarissani jano. Isä vasten tahtoisesti lähti vettä hakemaan, mutta tuli muuta puuhaa. Tuvan seinä oli salamaniskusta jo tulessa ja ensin piti sammuttaa se.

1930-luvulla Paavoin Matin heinäpellolla Laihajärvellä. Kuva: Jaska

Oli se vaan lapsena mukava olla. Ei juuri tiedetty, mitä muualla oli. Mulle haettiin ensimmäiset polvihousut Kotkasta, vaikka Viipuri oli kotikaupunki. Kävin sota-aikana yksin Viipurissa Tienhaaran autolla Starkilta maalia hakemassa, hyvin onnistui, vaikkei oppikoulu Viipurissa häkäpyttyaikana sytyttänytkään, kun Säkkijärven yhteiskoulu oli palannut. Koulut jäivät.

 

Kotikylässä leikimme kaiket illat, milloin kenenkin talon pihassa rottipalloa tai muuta. Isompana oli leskistä ja vettä kenkään. Meillä oli orressa pääsiäiskiikku, jossa kaikki naapurin lapset keinuivat. Mutta Harjula se oli meidän puolen lasten yhteinen pääsiäiskeinu ja kokoontumispaikka. Laskiaisena piti syödä paljon ja lasketeltiin Laisniemessä Munanviileksijästä ja Suuresta vierusta. 

 

Aapon Mikon Alpon ja Veikon kanssa purimme löytämiämme sota-ajan miinoja ja kranaatteja ja rotuli sekä ruuti paloi iloisesti. Ammuttiin tussareilla, poimittiin kesällä ahomansikoita talveksikin, syksyllä puolukkaa ja sienet Lamminkankaalta hävisivät. Meiltä paloi suomalaisten hyökkäyksen ammuskelusta 1941 metsää 50 hehtaaria. Metsurit olivat meillä illalla hyvin nokisina. 

 

Meillä kaikilla nuorilla oli kerhopalstat. Viljeltiin tavallisten juuresten lisäksi sikuria ja kessua. Anttilassa tehtiin viikko tallukoita ja punajuurimehua. Kerättiin sotatalkoissa romua ja lasia. Avasin tilin Laihajärven Osuuskassassa Adolf Tommiskalla ja olen vieläkin osuuskassalainen.

 

Talvisodan aikana olimme omassa ja vuoroin Mutrun kivikellarissa vihollisen kuutamolentoja ”pommituksineen ja konetykkiloukutuksia piilossa” -lämmikkeenä hehkuva hiiliämpäri nurkassa. 

 

Rauhallista Artjärven Heivatojaa pommitti kaksi pommikonetta 1941 kesällä. Lyötiin kortteeripaikan kamarissa äidin kanssa maihin, kun ikkunat tulivat sisään ja oveen pommin sirpale. Talvisotaa lähdettiin pakoon linja-autolla Pulsan rautatieasemalle ja nähtiin Säkkijärven kirkon palo 1944. Viipurista tuli evakkoautoja, pysähtyivät ja sanoivat, että ”lähtekää kiireesti, r…. tulee kovaa!”

Muistoja kesän 1941 pommituksesta Artjärvellä. Kuva: Mervi T.

(Laihajärven kylätoimikunta.

Teksti: Jaakko Jarva, julkaistu Säkkijärvi 10/2017. Teksti: Jaakko Jarvan arkistosta / Antti Jarva.)