"Niinko ois olleet jotkut hautajaiset tai mitkä, kun siel ei ääntä, ei lintu ei laulannu..."

Laihajärveläisen rintamalotta Kaisa Bycklingin muisteloita

Hiekan talo. Kuva: Malla T.

Kato mie sain komennuksen aina yksinnää. Sillon maisteri Mutru soitti mulle, kun ne työvelvolliset oli ja, että etkös tulis auttamaan. Mie sanoin, että kyl mie, jos isä lupaa. Mie sanoin sit isälle, et miua pyyetään sinne, et tuota mitä hään sannoo. Sano, et jos haluat männä, ni mäne vaan. Mie sanoin, et haluan ja se jälkeen mie sit olinkii.

Minkä ikänen olit sillon, kun läksit?
Voi kuule tuota, kun mie olen -06 syntyny ja se sota alko, -37 kuol Toini ja sota alko, olks se - 39, niin no rupiappas laskemaan. Uota, kun mie tuumaan, että missä mie olin. Mie olin Viipurissakkii yhessä toimessa ja mie tulin sit sielt. Mie olin vuoden ja tulin pois. Minkä ikänen mie olin. 

Kolmekymmentkolme vuotta.
No niin, joo. Ni tuota.

Oliko siinä mitään koulutusta, kun meni lotaks vai töihin heti?
Ei, ei mitään ja kun miut pantiin aina sinne etukeulaan. Mie olin ihan rintamal, ei ollu ku 50 metriä, naapuri ku rupes pommittammaan. Mie olin sillon Vennäin puolella. Se ol se ?-aika. Kaikki miehet hävisivät sieltä. 

Se ol ihan niinko ois olleet jotkut hautajaiset tai mitkä, kun siel ei ääntä, ei lintu ei laulannu, ei mitään. Yks hevonen ol puussa kiinni. Mie olin keittiön ovella, se kun pelkäs, kun ne alkovat ampua. Keskityksen tekivät sille paikalle, just keskelle sitä ruokapuolta. Tuota mie aattelin, että mie kun olen, miu täytyy sanoa, et mie oon aika rohkea.
Mie ain aattelin, et ei miua sen paremman kukkaan tuota korjaa täältä pois. Kun mie kerran täällä olen, jos mie kerran menen, ni mie en sille voi mitään, että se on menoa sillon. Mut tuota meil ei käynt. 

Siellä tehtiin kaivoa sit siihen pihalle. Ja se kaivo alko olla jo valmis ja sinne oli nuo raput laitettu. Ni kaks poikaa keksi sen, et siellä ainakiin säästyy. Ne mänivät polot sinne ja mut ne ol tällä viisiin koukussaan vastakkain. 

Tuohon tul näin suur tulikuuma sirpale, ni pojat kun tulivat sieltä ja sanovat, et ikinä hyö ei mää tuollaiseen paikkaan. 

Mie sanoin, että mitäs määttä, mie oon täällä yksinnää. Mie ku katoin keittiön keittovehkeen alle, keittiömies ol siellä mahallaan. Mie sanoin, että en mie tienny. 

Mie luulin, että mie oon vaan ihan yksinään, että mitä työ määttä karkuun. Jos kenen elämä on eletty, se on eletty. Ei sille voi mitään, että teiän pittää sillä viisillä aatella se.

Missäs tää paikka oli sitte?
Se ol ihan Kannakselta, kun männään yli Vennäin puolelle. Mikäs järvi se on, kun miulta se on hävinny. Se oll siinä Kannaksella ihan.
Mie kun tulin ensimmäisen kerran kotiin yöllä, kun lähtivät venäläiset ja ne pani koko Laihan kylän palamaan. Mie sanoin, että kyllä se oli komia kokko.

Ni tuota aamulla tuo Haminan yks maister, yhteiskoulun maister, hään aina kävi Irjalla tuolla, ku Irja ol sillon pankinjohtajana, Nakarin Irja, niin tuota ne ol tuttuja. Ja minä innostuin, minä sanoin täällä tuossa lähellä ol yks mies, jolla oli pikkuauto ja se sano, et lähetääs käymää Laihalla. Ja mie tietyst olin valmis. 

Sit tuli tää rajaluutnantti ja sano, et työ ette pääse tuosta sillalta etteenpäin - siin ol sotilas vahissa. Sano, et mie lähen mukaan. Mie sanoin, että tervetuloa vaan, nyt lähettiin Laihalla käymään. Ni se tuli sitte. Se mies läks ajamaan. Sit tää maisteri ja Nakarin Irja ja mie oli sitten setakkana. 

Sit se luutnantti sanoi, et aja hitaammin keskitietä - se on kaikki miinotettu kahta puolta, että tuota myö ei olla Laihalla, eikä missään, jos myö ajetaan miinaan. 

Ni myö onnistuttiin ja meillä palo vielä ihan viimiset hirret. Mie sanoin, et ol se aika, ku aattelee, et ku siin ol niin paljon niitä rakennuksia. Kaikki ku palovat yht aikaan ni. Se ol kummallista. 

Sit sireenaita palo ihan maata myöten. 

Pojat ku rupesivat käymään, ku rupes pääsemään luvan kautta Viipuriin, ni taksimiehet käivät ja ne toivat terveisiä mulle kotonta ja toivat sireenin oksia ja sanovat, et sie et usko kuin komiast se kasvaa se sireeniaita, että ne on ihan tumman vihreitä. Se jäi niin voimakkaaks se maa, kun se palo.

On siinä nyttekii, ruusupensaat kasvaa siinä.
Joo kaikki siinä on. Sit myö ajettiin vielä Säkkijärven kirkolle. Siel ol ruumiit korjaamatta. Sit mie sanoin, ettei lähetä Vilajoelle, et kyl tää riittää mulle ainakiin. Sit tultiin takasiin sieltä ja tuota sen jälkeen mie en oo kotia muistanu. Se oli kesäaika, koska ei lunta ollu maassa yhtään ja myö seisottiin siinä meiän luona kuin kauan aikaa. Vielä sano tuo yhteiskoulun opettaja, että tuota taputa maata, että kun isänmaata sie näet nyt. Mie aattelin, että kylhän sitä metka ois taputtaa, mut se on tulikuumaa, kun se just palaa viellä. Kaikki mäni, ei ole mitään. Tuos on mulla ainoastaan nuo kolme. Loput olen ite ostanu.

Muistatko paloko siinä maantien vieressä sillon vielä muita taloja?
Siel ei enää. Ne ol sen verran vissiin pienempiä, että tässä se hirs palo niin kauan aikaa. Siin ol niinko kaks hirstä viimestä, jotka palovat siinä rakennuksessa ja sitten palovat ne sireenit ihan.
Se kun kävi sen aian ympär, kun niitä oli yli 40 siinä aiassa. 

No sit ne toi aina taksimiehet, kun ne kukkivat, et siin on sulle. Ja monta kertaa miua on pyyetty, että lähe. Mie sanoin, että enkä lähe. Mie sillon kävin viimesen kerran ja miulle se riitti. Mie en mää ennää ottamaan muistikuvaa sellaisesta paikasta, ku ei siel oo mitään. Siihen ol rakennettu. Suomalainen rakentaja rakens siihen meiän luo siihen risteykseen. Olks se venäläiselle upseerille rakennusta, mutta jälkeenpäin mie kuulin, että se ol siiretty siitä pois, ei Anttilanmäelle saakka, vaan se meiän pelto, kun siinä on se yks pelto, ni sen kohalle. Ja se on sellaselle tehty, siin ois niinko vahtitorni. Miun mielestä, kun ne puhu minkälainen se on.

Mie en muista, että missä tapauksessa mie sitte sinne jou'uin, kun mie olin ihan laihalaisista irti, kun miua juoksutettiin joka paikkaan. Mie olin Tuppurassa, mie olin Alvatinniemessä, mie olin Koivistolla ja mie olin tuolla Kirkkonummella. Ja sitten Helsingissä mie jou' uin olemaan siellä linnakkeella ja sitten miua pyyettiin sinne Santahaminan upseerkasinolle. 

Mie sanoin sille emännälle, että kuulkaa mie olen kaks vuotta kiertäny, enkä oo kotona käynny, jos mie sentään lähtisin käymään kotona vielä. 

Hää sano, et ko mie tykkäisin teistä niin kovast että. No mie tietyst tein ku hölmö sitä työtä, ku ol tottunt kotona tekemään. Sitte miut laitettiin tuonne Alvatinniemeen ja siellä oli sotilaat, mut niien piti laittaa ittelle kahvit ja Hiltuska soitti mulle sillo ko Säkkijärven kirkolle upseerikerhoon sinne. Mie sanoin, että mitä asiaa. Hää sano, ettei hään tiiä. Kylhän se ties. Se ei vaan sanont. Aatteli, et mie sanon, et enkä lähe. Niinhä mie oisin sanonukkii. 

No mie mänin sitte sinne, ni siellä luutnantti sano, että 

teiän pitäs männä Koivistolle, sinne Alvatinniemeen, että perustaa sotilaskoti. 

Mie sanoin, että sitä työtä, kun mie en oo tehny. Minä en lähde.

- Kyl työ määttä, sano niin hiljakseen.

Mie vähän aikaa tuumasin ja mie sanoin saanko ottaa lotan mukaan. 

Ni sano, että ottakaa niin monta, kun haluatte. 

Mie sanoin, että mul on yks tyttö täällä sellainen, se on niin paljon miusta nuoremp, että se on seitsemäntoista vuotias, pitkä tyttö ja myö oltiin niin kaveria, että en mie tiiä, miten myö tutustuttiin niin. Se ol Säkkijärveltä, mut se ol vissiin sieltä Karvalan puolelta. 

Mie sanoin sille, että nyt mie oon tehny kyllä lupauksen, et mie lähen Koivistolle; mut lähetkö mukaan. -No mihin männään, ni mie lähen aina sinne. 

Lottia ja pikkulottia, Säkkijärvi. Kuva: Antti H.

Myö mäntiin ja myö saatiin sieltä oikein merikapteenin asunto. Ne ol justiin lähteny sotaa karkuun. Siel ol kaikki niin siistiä. Ne ol oikein puhastanu sitä varten lähteissään. Siel ol pianot ja kaikki. Pojat ol heti soittamassa. 

Mie sanoin, että niihin ei puututa. Mie paan ovet kiinni ja työ saatta olla keittiössä. Myö keitetään kahvi teille ja myö ei tarvita mittään valmista. Mie sanoin poikiille, että hommatkaa vehnäjauhoja. Myö paistetaan pullat valmiiks. 

Kolme viikkoa mie siellä olin, kun jou'uttiin yöllä lähtemään kello 12 Satamanniemeen ja sitä kesti koko sen ajan, taisit ol kaks vartioo kahta puolta. Ku ol oikein kaunis kuutamo, mut se on ihmeellistä, että miten kun varjellaan ihmistä, ni se laski sumukerroksen siihen meiän päälle. Myö päästiin Satamaniemeen ja oltiin kaheksan aikana kotona. 

Siell ol lottiilla jo ruoka valmiina ja myö syötiin ja käytiin nukkumaan, ni mie kerkisin tunnin nukkua ja tultiin herättää, kuule että Ristniemest soitetaan, että siua kutsutaan sinne. Mie sanoin, että oonha mie valmis lähtemään, ei miul tässä mittään hätää ole. Ja mie sitte Ristniemestä jouuin lähtemään pois.

Mites nää matkat sitte pääsi kulkemaan? Veikö ne autolla?
Hiihtäen, se ol talvi. Sillon sit, kun lähettiin sieltä Alvatinniemestä, ni sillon pantiin meiät siihen kuljetusletkaan, jossa oli kaikkea. Siellä oli lihavuoria ja kaikkea, mut loppujen lopuks hevoset väsyvät. 28 kilometriä, kun ne juoks sitä merta myöten, ni ne ol niin uupunu, että ne pit sinne meren jäälle panna ne elukat. Ne ol kyllä lihat jo valmiina. Hevonen ei jaksanu vetää enää.

Siinä joutu tekemään monenlaises paikassa?
Sit mie jouuin vielä Santaniemessä ruotsalaiselle alueelle. 

Mie sanoin, etten minä ruotsia osaa. Se mikä on koulussa opetellu, ni sen verran tulee juttuun.

Mie olin siellä sit ja sit kun mie läksin sieltä, ni mulle annettiin uuet kerrastot. Kysyvät, että kuin monta lottaa teitä siellä on. Mie toin jokaselle kerraston. Mie sanoin, että olhan siitä jotain hyötyä, ku työ saitte kerraston.

Maksoks ne palkka sillon?
Ei, ei mitään. Kaikki ol vapaaehtoista. Eikä myö ois osattu. Monta kertaa, ku mie luen noita lehtiä, ni mie aina sanon, että hulluja ihmisiä. No eihä myö pyyetty muuta, ku myö saatiin kerta ruoka ja meil ol omat vaatteet, ni mitäs siinä tarvi muuta.

Maksettiinko päivärahaa?
Sitä mie en muista sitä päivärahhaa. Nyt miul on kaikki vapaata. Miun ei sairaalassa huoli mitään maksaa.

Kun ruotsia vähän osasit, niin kävitkö yhteiskoulua?
Kävin viis luokkaa, naapurissa. Kato mie pyörällä ajoin Laihalta aina kouluun aamusella ja iltasella tulin takasiin.

Raioinmäessä, ku mie tiesin, et sinne on hauattu yks mies, aina ku mie aattelin illalla ko syksyl ol hämärää, ko mie pyörällä ajelin, mut mie kuitenkii aattelin, et ei se sieltä tule enää, ku se on sinne hauattu. Minä kilometrin verran ylämäkee ajoin niin paljon ku jaksoin. Ni miusta tulkii kova pyöräilijä. Talvella toivat sit hevosella ja mie olin aina sen viikon ja sit lauantaina hakivat taas kotiin ja maanantaiaamuna toivat.

Niin se oli siellä Säkkijärven kirkolla?
Juu. Mulla on yhteiskoulusta kuvakiin. Se on komia koulu. Mie muistan muutenkiin, ku miulla on kuva tuolla ja minä olen se jostain ostannu. Se on varmasti jonkun oikein valokuvaajan ottama. Se on niin hyvin onnistunnu.

Säkkijärven yhteiskoulu

Oliks Laihalta muita sillon samanaikaisesti?
Ei. Aune ol sitten kaksvuotiskurssilla kutomakoulussa sillon samanaikasest. Myö sit kirkolla oltiin yötä aina sen ajan, minkä siellä oltiin ja sitten hevonen tul aina hakemaan lauantaina sitten. 

Ja tuota Irja oli sit taas tuolla. Se Säkkijärven laivassa kulki Kotkaan. Kotkassa ol se. Se kun ol sellanen pännäihminen. Se kävi kauppaopiston. Mie muistan aina. Miulle jäi se mieleen. Kun se kun alko aina syksyllä, ni oli niin kova ukkosenilma, että lauantai-iltana se alko kuuen aikana se ukkonen, aamuun saakka kesti koko yön. Sano hyö ko mänivät. Säkkijärvi-laiva ku vei. Ei ollu muuta mahollisuutta. Se kuljetti ja toi aina seuraavana aamuna taas takasiin päin, ni kun ne siellä avomerellä olivat; ni sano kyl se oli valtavaa, kun se koko meri kun leimus. Kyl minä muistan sen. Mie olin itekkii kykin eteisessä, ku mie oon niin arka. Mie oon ukkoselle ollu arka. Nyt kun on pitänt olla ihan yksinään, ni en mie enään. Mie aina täälläkii, ku on, ni mie istun siinnä ja aattelin, et jos se on menoa niin se on menoa. Ei sille mitään voi. Se on luonnollinen asia.

Oliks Laihajärvellä koskaan oikein kovia ukkosenilmoja?
No se oli justiin se. Ja Irja kun tul lauantaina kotiin, ni sano et olik täällä. Myö sanottiin, että kaikki oltiin vaatehuoneessa, kun koko yön leimus. Mie en oo ikinä nähny sellaista.

Muistatko, oliko siinä Myllykosken kohdalla ojassa myllyä?
En, sitä mie en muista. Mutta kova olin käymään ja uimassa käin, meiän kohalla oli sellanen syvä, aina sanottiin, että kulpas. Myö käytiin uimassa siinä joka päivä. Se on sit meiltä, kun lähtee mänemään sinne Anttilaan päin, niin siinä kun laskee se koski, siin on kiviä niin paljon. Se laskee sitte, kenes pelto siinä ol sellanen tasanen. Se laskee siihen se oja, ni jos se on siinä olt se mylly. Se ois sellainen hyvä paikka myllylle.

Se on vissiin ollut kylän yhteinen mylly, koska kyläläisillä on ollut osuutta siihen koskeen?
- Kyllä.
- Niin ja entäs mitä. Mie vein 29.000 rahhaa Säkkijärven kirkolle sille herralle, joka miut laitto sinne. Mie kun sanoin, että tuossa ois siit ne rahat, mitä mie oon saanu kolmessa viikossa aikaiseks. Siin on 29.000, laskekaa. Se ei osant virkkaa mitään. Sano, että ja työ toitta. 

Mie jatkoin siihen reippaasti, niinku miul on tapana ollu, että niin ne rahat ei valitettavasti kuulu minulle, vaan ne kuuluu valtiolle, että sieltä mie ne oon saanut, tehkää mitä tahotta”. Ei se antant kuttia, että mie oon luovuttanu. 

Mie nauroin sit jälkeenpäin, että mänivätköhä upseerin taskuun kaikki 29.000. Niin kato, kun ne pojat niil ei ollu mitään siellä, ni myö leivottiin niille pullat ja keitettiin kahvit. Hyö saivat valtiolta sit ruokaa. Ni siinä ajassa, ni kyl se aika. Mie ku kelle oon sanonu, sano, et hurja tyttö oot, oisit pannu vaan ommaan taskuun ne rahat.

Missäs tää Alvatinniemi sitte on?
Se kuuluu Koivistoon. Se on siellä ihan käressä, ihan yksinäisellä paikalla. Ol siellä siinä niitä merimiesten asuntoja, ol niinku tääkiin oli tää arvon herra. Hyvin hyväst meillä oli kaikki paikat. Niillä ol niin siistiksi laitettu lähteissään, ni mie sanoin, että nyt ovet lukkoon. Mie olin pannu lakanat kuivumaan sinne ja tuli pommitus, ni niistä jäi niin sorjat kaikenlaiset reiät niihin lakanoihin. Mie toin kotiin ne. Mie näytin ja mie olin hölmö, että mie en säästäny, ois ollu kiva näyttää, että tälläistä ol. Ja just siint kohasta seinästä tuli sisään, jossa mie istuin aina. Mie sanoin sille lotalle, että kato, kyllä meillä sentään ol hyvä onni. Seuraavana päivänä myö sit jo lähettiin pois.

Oliks tää talvisodan vai jatkosodan aikana?
Niin ne nousivat justiin venäläiset maihin siinä rannalla. Siintä jäi kolme kilometriä sinne rantaan ja sit kahdentoista aikana myö lähettiin sieltä. Ne tuli hakemaan meiät sieltä. Kuormasto tehtiin ensin ja sitten kahta puolta kulki vartio, että ne sitte ilmoitti, että nyt konneita varokaa. 

Mie aina ihmettelin, että miten sitä sitte joku voi säästyä kaikelta tuollaiselta pahalta, 

ku meil ei koskaan tullu, ei edes unissa sitä että. En mie käsitä. 

Kaisa Bycklingin saamat mitalit:

1940 Sodan 1939 - 1940 Muistomitali soljella, rannikkopuolustus

1940 II luokan Vapaudenmitali

1944 I luokan Vapaudenmitali

1957 Sodan 1941 - 45 Muistomitali

1958 Koiviston risti

1961 Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan l luokan mitali

1956 Todistus:
"LS Säkkijärven paikallisosaston lottana komennuksella 1.9.39 - 15.10.46 Ristiniemessä, Satamaniemessä, Alvatinniemessä, Mäkiluodossa ja Santahaminassa." 

1956 Todistus:
”Komennusluontoisessa lottatyössä rajajoukoissa Virolahdella kanttiininhoitajana 26.6.41 - 30.7.41. Siirtyen sen jälkeen LS Rajatoimiston alaiseen muonitustehtävään Viipurin lohkolla ja sieltä tammikuussa 1942 Lempaalaan lnkerissä, missä toimi toukokuun loppuun 1942. Mistä siirtyi uudestaan kanttiininhoitajaksi LS Etelä-Kymenlaakson piirin alueelle, jossa toimi 31.12.42 saakka”.

Mottitalkoita: 

Hakannut puita Veljekset Jarvan, kunnan ja seurakunnan metsästä 1 + 12 + 3 = 16 kuutiometriä. Saanut hopeisen ja kultaisen merkin (kirveen).

Lotat, takana vas. Monto Mirja, Hyypiä Hanna, tuntematon, Monto Aino, Monto Elma

Keskirivi vas. Tommiska Hanna, Monto Hilma,  tuntematon, Hyypiä Martta,  Monto Helvi, 

Byckling Kaisa tai Irja, tuntematon, tuntematon, tuntematon. 

Edessä suojeluskuntalaisia. Toinen vasemmalta Hyypiä Matti, muut tunnistamatta.

(Laihajärven kylätoimikunta. Kaisa Bycklingin haastattelu 14.3.1996 Virolahdella).