ELOKUUSSA

 

Aamu oli alkanut helteisenä, ilma väreili kuumuutta aamusta alkaen. Oli soma paljain varpain hypähdellä pihalla, josta suuri osa oli laakeaa kalliota. Koko kotimäki oli kallioinen mäen nyppylä, joka kolisi ja kumisi kovasti, kun hevosajopelit rautavannepyörineen matkasivat ohitse tai ukkonen jylisi taivaalla. Kallioisen mäen alta alkavat pellot päättyivät järveen. Järvi ei ollut suuri, noin kilometri pituudeltaan ja siksi sitä kutsuttiin lammeksi. Siinä ei ollut hyviä uimapaikkoja, tiheä kaislikko peitti rannat, mutta ongella käytiin keväästä alkaen.  Mäellä oli kaksi taloa - kotini ja Toisiit, lapsuusystäväni Elinan koti. Kylätie kulki talojen välitse ja sai peltojen kohdalla tiheän puista tehdyn särentäaidan kummallekkin sivulleen. Talvisin aidat kokosivat lumen teiden paikalle korkeiksi kinoksiksi, vain jostain paikasta saattoi näkyä aidan selvä riuku.

Tähkät (kuva: Eija M)

Nyt oli kesä ja isä oli luvannut lajitella ruista siemeneksi. Aitasta kannettiin pihalle, kallion reunaan, omatekoinen lajittelija. Siinä oli kahden jalan varassa veivillä pyöritettävä pitkä kehä. Se oli päällystetty verkkokankaalla ja kehän toisessa päässä oli tuutti, josta vilja hiljalleen valui lajiteltavaksi. Mikä ilo, kun isä antoi vähän kokeilla lajittelijan pyöritystä. Jos oikeassa tahdissa osasi pyörityksen, niin roskat ja pienet jyvät tipahtivat verkkokankaan läpi sivustalle. Parhaat jyvät soluivat laitteen päästä kalliolle. Kun väsyin katselemaan jyvien hypähtelyä, lähdin Elinan luo. Elina oli vilustunut kevättalvella ja sitä yskää oli aina kestänyt, ettei Elina voinut lähteä uimaan. 

Pienen neuvottelun jälkeen Elina otti poltikassäkin käsvarrelleen ja lähdimme Kilkinojaan kalastamaan. Niityllä kiemurteleva oja oli kesäisin vähävetinen. Siellä täällä jossain kallaan kupeessa oli syvä kohta, sitä sanottiin kulppaaksi ja niissä asusti aina pieniä särkiä ja ahvenia sekä jokunen hauen pulikka. Elina etsi ojasta kapean kohdan ja viritti siihen pyydyksensä. Säkki aukeni myötävirtaan. Suun alaosaan muutama kivi ja Elina piteli säkin yläreunaa paikallaan. Kipitin jonkun matkaa ojan vierustaa vastavirtaan ja pulahdin ojaan. Siellä alkoi kalojen pelottelu. Porskuttelin jalkoineni kovasti edeten säkkiä kohden. Kalat kiisivät peloissaan matalissa  kohdissa ja sujahtivat säkin pimentoon. Nyt kiskaistiin nopeasti säkin suu vedenpinnan yläpuolelle ja kovan äherryksen jälkeen saatiin säkki kivineen ja kaloineen niitylle. Kun oli tutkittu saalis, menimme molemmat tytöt ojaan ja ajoimme kaloja vastavirtaan. Sen jälkeen voi taas virittää pyydyksen. Jos tuli hauenpulikka, sen Elina vei paistettavaksi – muut kalat annettiin kissoille.
 
Hiostava päivä vaihtui illaksi. Tuvan räystään alla oleviin pesiin lensivät pääskyt tiuhaan tahtiin tuoden ruokaa pojilleen. Poikaset olivat jo niin suuria, että ne kurkistelivat pitkälle pesän suulta. Keväällä isä oli neuvonut antamaan pääskysille höyheniä pesän pehmikkeeksi. Kilpaa pääskyset niitä sieppailivat, kun annoimme höyhenten leijailla hiljakseen. Iltalypsyn aika oli tullut. Istuimme Elinan kanssa Toisiin aitan takana kalliolla ja katselimme hiljenneelle järvelle. Taivaalla oli tummia sekä värillisiä pilviä, monen värisiä. Kohta pilvissä välähti, taas uudelleen toisessa pilvessä – ei kuulunut jyrinää. ”Ne ovat elosalamoita”, tiesi Elina. ”Niitä on aina elokuussa, kun linnut erottelevat poikiaan.” Kun salamointi yhä yltyi, lähdimme koteihimme nukkumaan. Kummi sanoi kotona: ”Ka, ka kun leiskuaa”. 
 
Yksi onnellinen lapsuuden päivä oli vaihtunut yöksi. 
 
(Mirjam Mäkelän muisteloita Laihajärveltä)